Kolmekymppinen
Olemme olleet naimisissa kolme vuotta. Lapsia emme ole vielä halunneet. Tulevaisuudessa kyllä myös lapset ovat haaveissa.
Avioliittoamme varjostavat jatkuvat riidat. Riitelemme mitä pienimmistä asioista. Aina jompi kumpi loukkaantuu toisen sanomisista/tekemisistä/tekemättä jättämisistä ja riidat venyvät jopa päiviä kestäviksi episodeiksi, jolloin emme välttämättä puhu toisillemme mitään.
Tavallisen riidan kulku menee näin:
1.Minä suutun miehen loukkaavista sanoista/arvostelusta tms.
2.Mies vetäytyy ja ärsyyntyy minun suuttumuksestani
3.Mies pitää mykkäkoulua. Olen täysin näkymätön hänelle. Mies on kylmin ihminen koko maailmassa! Aivan kuin mikään ei tuntuisi hänestä miltään.
4.Samalla kun olen miehelle näkymätön, tunnen itseni entistä alakuloisemmaksi. Itken ja mieleeni tulee eroajatuksia ja oloni on todella kurja. Yritän olla puhumatta hänelle.
5.En kuitenkaan kestä raastavaa hiljaiseloa vaan tunnin parin päästä menen yrittämään keskustelunavausta. Saan mieheltäni kylmää vettä niskaan. Ei tipu. Olen edelleenkin maailman näkymättömin ja vähäpätöisin ihminen. Hän ei vaivaudu edes vastaamaan minulle. Tai jos kysyn häneltä jotain, on vastaus "en tiedä" tai "ihan sama".
6.Raivostun ja oloni kurjistuu entisestään ja tunnen itseni aina vain surullisemmaksi. Tuntuu, että mies ei välitä minusta pätkääkään.
7.Useiden minun keskustelunavausyritysten jälkeen jään nukkumaan toiseen huoneeseen yöksi. Miestä ei tunnu liikuttavan mikään. Olen joskus jopa ollut yön pois kotoa. Tuntuu, etten vain kestä enää! Olen todella loukkaantunut ja surullinen.
8.Lopulta tuntien tai päivien jälkeen mies tulee halaamaan ja pyytämään anteeksi ihan kuin muka mitään ei olisi tapahtunut. Juuri äsken oli kylmä jääkimpale, mutta nyt jo lämmin aurinko.
9.Riidasta ei keskustella. Ne pitäisi vain unohtaa ja jatkaa eteenpäin. Keskustelu on kuulemma vain "syyttelyä".
Onko tällainen riitely normaalia? Miten tästä kierteestä voi päästä eroon? Olen todella väsynyt ja uupunut tähän riitelyyn. Ei tällaista vain jaksa. Mies ei tunnu ottavan enää tosissaan minun "en jaksa enää" lauseita.
Avioliittoamme varjostavat jatkuvat riidat. Riitelemme mitä pienimmistä asioista. Aina jompi kumpi loukkaantuu toisen sanomisista/tekemisistä/tekemättä jättämisistä ja riidat venyvät jopa päiviä kestäviksi episodeiksi, jolloin emme välttämättä puhu toisillemme mitään.
Tavallisen riidan kulku menee näin:
1.Minä suutun miehen loukkaavista sanoista/arvostelusta tms.
2.Mies vetäytyy ja ärsyyntyy minun suuttumuksestani
3.Mies pitää mykkäkoulua. Olen täysin näkymätön hänelle. Mies on kylmin ihminen koko maailmassa! Aivan kuin mikään ei tuntuisi hänestä miltään.
4.Samalla kun olen miehelle näkymätön, tunnen itseni entistä alakuloisemmaksi. Itken ja mieleeni tulee eroajatuksia ja oloni on todella kurja. Yritän olla puhumatta hänelle.
5.En kuitenkaan kestä raastavaa hiljaiseloa vaan tunnin parin päästä menen yrittämään keskustelunavausta. Saan mieheltäni kylmää vettä niskaan. Ei tipu. Olen edelleenkin maailman näkymättömin ja vähäpätöisin ihminen. Hän ei vaivaudu edes vastaamaan minulle. Tai jos kysyn häneltä jotain, on vastaus "en tiedä" tai "ihan sama".
6.Raivostun ja oloni kurjistuu entisestään ja tunnen itseni aina vain surullisemmaksi. Tuntuu, että mies ei välitä minusta pätkääkään.
7.Useiden minun keskustelunavausyritysten jälkeen jään nukkumaan toiseen huoneeseen yöksi. Miestä ei tunnu liikuttavan mikään. Olen joskus jopa ollut yön pois kotoa. Tuntuu, etten vain kestä enää! Olen todella loukkaantunut ja surullinen.
8.Lopulta tuntien tai päivien jälkeen mies tulee halaamaan ja pyytämään anteeksi ihan kuin muka mitään ei olisi tapahtunut. Juuri äsken oli kylmä jääkimpale, mutta nyt jo lämmin aurinko.
9.Riidasta ei keskustella. Ne pitäisi vain unohtaa ja jatkaa eteenpäin. Keskustelu on kuulemma vain "syyttelyä".
Onko tällainen riitely normaalia? Miten tästä kierteestä voi päästä eroon? Olen todella väsynyt ja uupunut tähän riitelyyn. Ei tällaista vain jaksa. Mies ei tunnu ottavan enää tosissaan minun "en jaksa enää" lauseita.