Tämä naisten ajatusmaailma on niiiin kummallinen.. Ensin itketään ja toivotaan että raskauduttaisiin.. sitten taas itku pääsee kun tikussa onkin yllättäen 2 viivaa

Siitä se huoli ja pelko vaan pahenee ajan myötä, mitä pidemmällä raskaus on sitä enemmän pelottaa että kaikki ei olekaan hyvin tai jotain sattuu. Ja annas olla kun vauva on syntynyt.. kätkytkuolema ja muu menettämisenpelko iskee ihan täysillä vasten kasvoja. Me äidit vaan ollaan rakennettu sillä tavoin että rakkaus taitaa tarkoittaa lähes samaa kuin sairaannollinen huolestuminen.
Odotan nyt toista viikoilla 28 ja rapiat ja edelleen nuo epäilyt ja perustelemattomat pelot välillä iskevät. Nyt mietin osaanko rakastaa kakkosta yhtä täysillä kuin ensimmäistä ja miten pärjään lasten kanssa kun molemmat ovat niin pieniä jne. Aiheita kyllä löytyy, kun edellisen saa käsiteltyä

Olen pyöräyttänyt asiaa päässäni vähän toiselle kantille.. kamalampaa olisi, jos ei mistään huolestuisi ja kaikki olisi vaan "ihan sama". Empaattisuus on aika hyvä juttu lasten kasvatuksessa ja muutenkin..
Äidiksi tullessa, jo ihan alussa alkaa oma minäkuva muuttua. Varmasti myös sinulla, kun niin kävi näin reiluna 30v:näkin. Sitä luuli olevansa jo valmis ihminen, mutta koko paketti piti miettiä uusiksi. Millainen olen- millainen haluan äitinä/puolisona olla-arvomaailma jne.. Jo sen tajuaminen että ei kerrasta ehkä osaakaan kaikkea vaan erehdysten kautta pääsee onnistumisiin oli kova pala niellä. Minkä morkkiksen voi joku epäsopivan "tuttelin" antaminen saada aikaiseksi. Meedio kun en ole niin piti kokeilla aika monta merkkiä ennen kuin se ainut sopiva löytyi. Siinä itkettiin molemmat.. Poika mahaansa ja minä sitä, että en taaskaan osannut arpoa sopivaa merkkiä.
Puolison kanssa puhuminen auttaa ja vielä jos hän osaa ottaa viestit vastaan niin että poistaa niistä hysteerisen raskaana olevan vaimonsa lisäämät ylimääräiset tragediat, kaikki on helpompaa

Toiset syttyvät isyyteen vasta saatuaan lapsen syliinsä, kuten meillä.. Vauva on oikein toivottu, mutta silti odotan jo toisen kerran yksin. Nyt ei tunnu niin pahalta, mutta viimeksi olin ihan romuna, pelkäsin jo että oli tullut toisiin aatoksiin eikä haluaisi koko lasta. Synnärillä kyllä tuli selväksi että poika oli isälle kultaakin kalliimpi :hug:
Joku tuossa aikaisemmin suositteli kotidobbleria, suosittelen minäkin. Sillä olisi moni pelonhetki jäänyt kokematta, vaikka eihän sillä ihan alussa kuulu,mutta silti..
Mukavaa odotusta sinulle!
Anu