V
"vieras"
Vieras
Luin töissä Kodin Kuvalehden jutun Jari Sinkkosesta. En voinut olla tuntematta liikutusta, mutta samalla myös toista tunnetta: surua.
Sain itse pojan 4 vuotta sitten, ja vaikka hän onkin temperamenttinen ja ns. haastava, niin hän on ollut ilon lähde joka päivä. Äitiyttäni on kuitenkin varjostanut lähes koko tämän ajan valtava syyllisyys/suru, joka iskee ajoittain. Nimittäin siitä, että _minun äitini_ sai tyttöjä, kolme. Hän ei koskaan ilmaissut olleensa pettynyt, pikemminkin tykkäsi viettää aikaa kanssamme, mutta artikkelia lukiessani mietin eräitä asioita.
Sinkkosesta kirjoitettiin mm. että tämä oli äitin poika. Ikävöi äitiään pienenä, enemmän kuin isäänsä. Oli helppo lapsi. Myös murrosikässä. Ei kapinoinut. Muutti 2-kymppisenä Sveitsiin, josta kirjoitti helliä kirjeitä äidilleen. Äidin vanhuusaikana kävi tämän luona hoivakodissa, silitti äitinsä päätä hellästi, kunnes kuolema korjasi äitinsä ikiuneen.
Tänään, kun ajelin töistä kotiin, mietin asiaa ja olin tosi surullinen. Onhan se toki ihanaa kuvitella samanlainen tulevaisuus itsellekin, mutta entä äitini?
x Minä KAPINOIN murrosiässä
x Minä olen kritisoinut äitiäni
x Minä olen ikävöinyt isää yhtä lailla
x Meillä ei ole ollut fyysistä läheisyyttä enkä ole aiemmin kokenut luontevana ajatusta silittää äitini päätä.
Koen sääliväni äitiäni. Hänellä ei ole samanlaista ihanaa loppua edessä kuin Sinkkosen äidillä. Ei yhtä helliä muistoja. Vaikka hyvin lapset ovat pärjänneetkin. Kamala vääryys!
Miksi ajattelen näin? Miten saisin rauhan asiassa? Ahdistaa äidin puolesta. Jos voisin, olisin kuin poika, mutta en ole sitä.
Sain itse pojan 4 vuotta sitten, ja vaikka hän onkin temperamenttinen ja ns. haastava, niin hän on ollut ilon lähde joka päivä. Äitiyttäni on kuitenkin varjostanut lähes koko tämän ajan valtava syyllisyys/suru, joka iskee ajoittain. Nimittäin siitä, että _minun äitini_ sai tyttöjä, kolme. Hän ei koskaan ilmaissut olleensa pettynyt, pikemminkin tykkäsi viettää aikaa kanssamme, mutta artikkelia lukiessani mietin eräitä asioita.
Sinkkosesta kirjoitettiin mm. että tämä oli äitin poika. Ikävöi äitiään pienenä, enemmän kuin isäänsä. Oli helppo lapsi. Myös murrosikässä. Ei kapinoinut. Muutti 2-kymppisenä Sveitsiin, josta kirjoitti helliä kirjeitä äidilleen. Äidin vanhuusaikana kävi tämän luona hoivakodissa, silitti äitinsä päätä hellästi, kunnes kuolema korjasi äitinsä ikiuneen.
Tänään, kun ajelin töistä kotiin, mietin asiaa ja olin tosi surullinen. Onhan se toki ihanaa kuvitella samanlainen tulevaisuus itsellekin, mutta entä äitini?
x Minä KAPINOIN murrosiässä
x Minä olen kritisoinut äitiäni
x Minä olen ikävöinyt isää yhtä lailla
x Meillä ei ole ollut fyysistä läheisyyttä enkä ole aiemmin kokenut luontevana ajatusta silittää äitini päätä.
Koen sääliväni äitiäni. Hänellä ei ole samanlaista ihanaa loppua edessä kuin Sinkkosen äidillä. Ei yhtä helliä muistoja. Vaikka hyvin lapset ovat pärjänneetkin. Kamala vääryys!
Miksi ajattelen näin? Miten saisin rauhan asiassa? Ahdistaa äidin puolesta. Jos voisin, olisin kuin poika, mutta en ole sitä.
