Hei.
Voisin jakaa tänne tarinani, miksipä ei.
Isä oli alkoholisti ja äiti 18v lapsonen. Saivat minut. Äiti karkasi minä mukanani kun täytin 2v. Isää en nähnyt enään ikinä. 2 valokuvaa häneltä sain kun olin nuorempi. Toisen kuvan muistan missä hän ja kaveri joivat olutta ja lukivat pornoa.. Taisi olla joku nuorelle miehelle suunnattu miehen mitta.
3-5v ajan minusta huolehti iso-mummo joka myöhemmin kuoli syöpään. Äitini löysi uuden miehen, kiltin, huolehtivan. Oli omakotitalo, työ.
Sain 2 sisarusta. Koulu alkoi. Alkoi kiusaaminen. Milloin mistäkin syystä. En silloin osannut puhua.
Lähin ystävä oli yksi näistä jotka kiusasi tai katsoi kun minua kiusattiin. Hänen kotona oli alkoholisti isä. Olin siellä usein, koska oli kiva kun oli joku ystävä. Myöhemmin hän käyttikin hyväksi. Kiusaaminen oli fyysistä ja henkistä. Kerran minulla sitten ala-asteella napsahti, en muista siitä mitään. Opettaja tuli väliin ja olin häntä sitten kuuleman mukaan puraissut. Minut passitettiin erityiskouluun. Paikka jossa muut oppilaat hyppivät kaappien päällä ja huoritteli opettajia. Outoa siinä oli se, että ne oli pohjimiltaan sydämellisiä ihmisiä. Siellä ei niin paljoa kiusattu. Sit mut siirrettiin takasi normaalikouluun. Koska pärjäsin ikäisiäni paremmin. Vanhaan kouluun. Supattelut, katseet ja paheksunta. Olen lapsesta asti toivonut etten olisi syntynyt. Olen virhe jonka vanhempani tekivät.
Uhriutuminen oli valmis ja olen kokenut paskaa, aiheuttanut paskaa. Minua ei koskaan ohjattu terapiaan, vaikka kävin usean kerran lasten psykologeilla arvioissa, muistan kuinka yritin olla normaali ja reipas (en halunnut että minussa on jotain vikaa)
Olin 13v kun kesällä minulla olisi ollut mahdollisuus tavata isäni valvonnan alla. En halunnut. Myöhemmin samana vuonna hän kuoli.
Nuorena olen 2 kertaa täältä alkoholin kannustuksella yrittää täältä lähteä, mutta elämisen halu on aina voittanut.
Olen miettinyt itsemurhaa teinistä asti. Koen että jotenkin olen siinä henkisesti onnistunut. Kannabis autto mua nuorena, hei tämä tunne. En ollut sellaista ennen kokenut. En koskaan kasvanut vastuulliseksi aikuiseksi.
Nyt ikää on 32v. Lapsia minulla on 2 eri äidit. Elämäni on samaa kehää. Mun mieli on jäänyt johonkin hyvin raskaaseen mustaan aukkoon. Tapahtumahorisontin takia en pysty näkemään hetkeä vaan aina palaan kaikkeen paskaan.
Ajattelin, että skeematerapiaan tutustuminen vois valottaa mun elämää. Sitä se todellakin teki. Katkeruus menneisyyttä kohtaan on helpottanu, mutta vain vähän. Itse opiskelen. Tiedän, minun olisi hyvä mennä terapiaan. Eihän se niin helppoa ole, eihän?
Koen monesti, että olen sen kerran koulu ikäisenä kaatunut ja möngin eteenpäin siinä samaisessa mudassa edelleen. Se sama pikkupoika,
Nyt kaikki padotut tunteet on päässy vapaasti omasta tahdosta pinnalle ja olen niitä kuunnellut. Välillä on jopa täytynyt oksentaa ja pakon omaisesti nauraa, kun ei sietokyky riitä.
En tiedä lukeeko tätä kukaan 2019..
Haluasin edelleen kovasti pois täältä, mutta koska en ikinä tuntenut isääni, haluaisin myös kovasti pitää huolta itsestäni ja sitä kautta antaa joskus vastauksia omille lapsille.