Mistäs aloittaisin? Olen luonteeltani iloinen, avoin, mukava, ystävällinen ja sosiaalinen. Opiskelen, hoidan lapsia, kotihommia yms. kuten kuka tahansa muukin. Olen aika tunteella elävä ihminen, sekä hyvässä että pahassa. Olen usein kärsivällinen ja saan asioita hoidettua keskustelemalla ja neuvottelemalla. Ihan tavallinen ihminen siis.... kunnes jonakin hetkenä vain pimahdan. Syy voi olla miehessä tai lapsissa tai jossakin muussa, mutta ei JUURI sillä hetkellä tietenkään minussa. Myöhemmin kadun, pyydän anteeksi, olen todella pahoillani ja suruissani käytöksestäni.
Olen tosi huolissani, en itsestäni, vaan lapsistani. Pilaan heidän elämänsä tällä. Joskus saatan töniä tai ottaa kovasti kiinni, mutta enimmäkseen huudan ja puhun törkeästi, myös lapsilleni. Tuntuu, että aivoissani vain sumenee, eikä minulla ole mitään kosketusta omaan käytökseeni. Toisinaan tunnen jo siinä hetkessä käyttäytyväni ihan sairaasti. Jälkeenpäin päähäni sattuu ja olen aivan voimaton; vannon, etten enää koskaan tee niin. Ja kuitenkin aina menetän malttini joskus.
En tiedä kenelle puhuisin. Olen nytkin raskaana, ja rakastan lapsiani ja miestäni yli kaiken. Pidän perhe-elämästä ja lapsistani, mutta koen jotenkin heidän olleen ja olevan todella vaativia. En pääse yli esikoisen koliikkiajasta ja toisen lapsen vuoksi valvotuista vuosista. En edelleenkään saa nukkua koskaan kunnollisia unia, ja unenpuute tekee minusta hirviön.
Kun pian saan vauvan, tiedän, että rakastan sitä paljon ja teen kaikkeni, jotta hänellä olisi hyvä olla. Pelkään, että minusta ei riitä kaikille ja että puran kykenemättömyyteni vanhempiin lapsiin. En kestä heidän riitelyään ja paikkojen sotkemista, en kestä, kun vanhempi ei ikinä huolehdi edes kalliista tavaroistaan (kello tms.). En kestä, kun minua ei kunnioiteta, vaikka teen kaiken niin hyvin kuin osaan. Sitten jossain vaiheessa taas käämit kärähtävät ja puran kaiken esikoiseen.
Tiedän, ettei kenessäkään muussa ole vikaa kuin minussa. Minä yritän, olen yrittänyt koko elämäni olla jotain muuta, mutta aina en pysty. Oma toimintani on vain itsestäni kiinni ja valitsen itse käytökseni ja sanani. Tiedän kaiken tämän. Mutta MITEN minä pystyn tekemään kaiken normaaliksi? Millä keinolla pystyn muuttamaan itseni? Pelkällä tahdonvoimalla en siihen pysty, siitä on neljännesvuosisadan yritys takana.
Miten voin olla niin erilainen toisena hetkenä? Olen oikeasti todella kiva ja mukava lapsillekin enimmäkseen, olen tunnollinen ja koetan tehdä asioita hyvin ja paljon. Yritän suoriutua elämästä kohtuullisesti. Tuntuu kuitenkin, että vaadin itseltäni joskus liikaa ja itselleni asettamat tavoitteet ovat liian kovia. Raivoamisen toinen puoli on sitten masentuneisuus, itkeskely, josta ruoskimalla ja tahdonvoimalla nousen aina. Sitten hyrrä pyöriikin taas melkoista kyytiä ja saan aikaan paljonkin asioita. Kestäisin jopa nuo masennusjaksot, jos vain saisin tapettua hirviön itsestäni.
En halua olla vihainen lapsilleni, minähän inhoan väkivaltaa. Käytökseni lapsiani ja miestänikin kohtaan on liian usein henkistä väkivaltaa, koska se ei saisi olla sellaista koskaan.
En uskalla hakea apua, koska pelkään, että minulle vain sanotaan, että itsestäsi se vain kiinni on. En usko, että minussa mitään fyysistä vikaa on, olenpahan vain luonteeltani kieroutunut, kuten minulle on lapsesta asti todettu. Siirrän kuitenkin tämän kierouden eteenpäin omalla käytökselläni, ja sitä en halua. Mietinkin huonoina aikoina, että ehkä olisi helpompi, jos minua ei olisi, etten saastuttaisi lapsiani itselläni. Hyvinä aikoina ajattelen olevani ihan ok äiti.
Voi kun itsessä olisi sellaiset säätönappulat, jotta voisi säätää olevansa ihan tavallinen, kiva äiti aina. :'(
Olen tosi huolissani, en itsestäni, vaan lapsistani. Pilaan heidän elämänsä tällä. Joskus saatan töniä tai ottaa kovasti kiinni, mutta enimmäkseen huudan ja puhun törkeästi, myös lapsilleni. Tuntuu, että aivoissani vain sumenee, eikä minulla ole mitään kosketusta omaan käytökseeni. Toisinaan tunnen jo siinä hetkessä käyttäytyväni ihan sairaasti. Jälkeenpäin päähäni sattuu ja olen aivan voimaton; vannon, etten enää koskaan tee niin. Ja kuitenkin aina menetän malttini joskus.
En tiedä kenelle puhuisin. Olen nytkin raskaana, ja rakastan lapsiani ja miestäni yli kaiken. Pidän perhe-elämästä ja lapsistani, mutta koen jotenkin heidän olleen ja olevan todella vaativia. En pääse yli esikoisen koliikkiajasta ja toisen lapsen vuoksi valvotuista vuosista. En edelleenkään saa nukkua koskaan kunnollisia unia, ja unenpuute tekee minusta hirviön.
Kun pian saan vauvan, tiedän, että rakastan sitä paljon ja teen kaikkeni, jotta hänellä olisi hyvä olla. Pelkään, että minusta ei riitä kaikille ja että puran kykenemättömyyteni vanhempiin lapsiin. En kestä heidän riitelyään ja paikkojen sotkemista, en kestä, kun vanhempi ei ikinä huolehdi edes kalliista tavaroistaan (kello tms.). En kestä, kun minua ei kunnioiteta, vaikka teen kaiken niin hyvin kuin osaan. Sitten jossain vaiheessa taas käämit kärähtävät ja puran kaiken esikoiseen.
Tiedän, ettei kenessäkään muussa ole vikaa kuin minussa. Minä yritän, olen yrittänyt koko elämäni olla jotain muuta, mutta aina en pysty. Oma toimintani on vain itsestäni kiinni ja valitsen itse käytökseni ja sanani. Tiedän kaiken tämän. Mutta MITEN minä pystyn tekemään kaiken normaaliksi? Millä keinolla pystyn muuttamaan itseni? Pelkällä tahdonvoimalla en siihen pysty, siitä on neljännesvuosisadan yritys takana.
Miten voin olla niin erilainen toisena hetkenä? Olen oikeasti todella kiva ja mukava lapsillekin enimmäkseen, olen tunnollinen ja koetan tehdä asioita hyvin ja paljon. Yritän suoriutua elämästä kohtuullisesti. Tuntuu kuitenkin, että vaadin itseltäni joskus liikaa ja itselleni asettamat tavoitteet ovat liian kovia. Raivoamisen toinen puoli on sitten masentuneisuus, itkeskely, josta ruoskimalla ja tahdonvoimalla nousen aina. Sitten hyrrä pyöriikin taas melkoista kyytiä ja saan aikaan paljonkin asioita. Kestäisin jopa nuo masennusjaksot, jos vain saisin tapettua hirviön itsestäni.
En halua olla vihainen lapsilleni, minähän inhoan väkivaltaa. Käytökseni lapsiani ja miestänikin kohtaan on liian usein henkistä väkivaltaa, koska se ei saisi olla sellaista koskaan.
En uskalla hakea apua, koska pelkään, että minulle vain sanotaan, että itsestäsi se vain kiinni on. En usko, että minussa mitään fyysistä vikaa on, olenpahan vain luonteeltani kieroutunut, kuten minulle on lapsesta asti todettu. Siirrän kuitenkin tämän kierouden eteenpäin omalla käytökselläni, ja sitä en halua. Mietinkin huonoina aikoina, että ehkä olisi helpompi, jos minua ei olisi, etten saastuttaisi lapsiani itselläni. Hyvinä aikoina ajattelen olevani ihan ok äiti.
Voi kun itsessä olisi sellaiset säätönappulat, jotta voisi säätää olevansa ihan tavallinen, kiva äiti aina. :'(
