Isänrakkaus

[ihana perhe]

Meillä se alkoi vasta lapsen syntymän jälkeen.
Koko raskausaikani mieheni oli pahantuulinen ja etäinen. Ei ollut kauheasti kiinnostunut mahastani, neuvolaan tuli mielellään mukaan mutta oli siellä lähinnä kiusaantunut. Itse hermostuin jo siinä määrin pari kertaa että melkein jo pakkasin laukut. En voinut käsittää kuinka onnellinen avioliittomme muuttui onnettomaksi yhteisesti päätetyn ja toivotun raskauden myötä.
Mutta kun lapsi syntyi, isänsä näkemanä, tilanne muuttui sekunneissa. Synnytys-salista asti lapsi on ollut isin silmäterä ja suuri rakkaus. Ei ole asiaa mitä isi ei pienen vuoksi tekisi. Avioliittomme parani myös siellä sairaalassa. Kaikki välillämme ollut jännitys laukesi, häipyi ihan itsestään. Oltiin vain me kolme.
Mies itse sanoi että pelkäsi niin paljon minun ja lapsen puolesta ettei osannut raskausajasta "nauttia." Eikä osannut pukea tunteitaan sanoiksi ennenkuin lapsi oli syntynyt, ja näki, että me lapsen kanssa selvittiin terveinä ja ihan hyvin.
Nyt kun "vauva" on melkein 2 vuotias, ymmärrän asioita paremmin. Sanotaan ettei jälkiviisaus kannata, mutta joskus jälkeenpäin viisastuu paljonkin.
Onko muita samanlaisia fiiliksiä kokeneita?

 

[juu]

Vähän samalla tavalla täälläkin!

Oli mies mukana raskaudessa, mutta jotenkin aika vaisu ja välinpitämätön... Ei tuntunut paljon häntä kiinnostavan esim millaiset vaunut ostettiin, kunhan minä olin tyytyväinen yms...

Nyt toisen lapsen kohdalla on mukana raskaudessa ihan eri tasolla, koska tietää millanen lahjapaketti sieltä on tulossa. erittäin hyvä isä hän on, mutta esikon raskausaikana ei oikein tiennyt miten päin olisi.

 

[:)]

Joo samanlaista meillä..aivan erilailla mies suhtautu muhun ja kasvavaan masuun toista oottaessani..ensimmäinen taitaa olla jokalailla molemmille "harjoittelukappale"