Toggle sidebar

Isän tunteiden herääminen?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja äiti vm 08
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Vastaa
Ä

äiti vm 08

Vieras
Mitenkä teidän perheissä isän tunteet on herännyt? Onko siis mies ollut innokas ja ylpeä isä jo odotusaikana vai onko isän tunteet nousseet pintaan vasta vauvan synnyttyä? Va ei sittenkään?

Oma tuleva isukkini tuntuu olevan myöhemmin heräävää sorttia ja se nyt vähän huolettaa - minua ja häntä.
 
Vanhempi lapsi on jo kolme ja pienempi vuoden. Eipä miestä paljon tunnu työmatkat häiritsevän, kesänkin meinaa viettää omissa jutuissa. Eli ei vissiin ole mitkään tunteet heränny. Paska juttu.
 
Minun mieheni oli ylpeä isä jo odotusaikana. Suunnitteli kalareissuja tulevan pojan kanssa ja toi ulkomaanmatkalta potkupukuja. Vähensi myös "poikien iltoja" ym. menoja ja oli kanssani kotona. Tuoreen isän käsikirjaan tosin tarttui vasta synnytyksen jälkeen kun hän on vähän huono lukemaan kirjoja.
 
Isän tunteet heräävät usein vasta lapsen syntymän jälkeen ja nimenomaan viettämällä aikaa vauvan kanssa. Olisi tosi tärkeää, että isä uskaltaisi/saisi osallistua paljon vauvan hoitoon heti alussa. Isän osaamisen kehuminen jne. isyyden tärkeyden korostaminen varmaan myös auttaa. Muistaakseni jossain niistä neuvolan lehtisistä oli tästä juttua.

Minä en ainakaan voi sanoa, että olisin aivan täysillä itsekään rakastanut vauvaa heti ensi päivinä saati sitten ennen syntymää. Ja varmaan samat fiilikset oli isälläkin.
 
Meillä jo 4 lasta ja meillä isä on heti vauvan synnyttyä näyttäny tykkäävänsä,pitäny sylissä ja pitäny hellänä.Luulen,et joillain ne herää heti ja jotkut "pelkää" pikkuvauvoja ja osaa sit vasta myöhemmin isomman lapsen kans olla rennommin.
Riippuu paljo taustoista,onko tottunu pikkulapsiin tai lapsiin yleensä.
 
Miehellä tuntui esikoisen odotusaikana nousevan urapaineet ja perheenelättämisnäytöt huippuunsa, että koki isyyden sillä tavalla. Toki kävi neuvolassa jne. myös, mutta muuten teki pitkää päivää. Vauvan synnyttyä koki jonkin aikaa jääneensä perheensä ulkopuolelle, vaikka sai minun puolesta osallistua halunsa mukaan, en kritisoinut tms., ei vain oikein osannut ottaa tilaansa. Hyvä suhde heille sitten kuitenkin kehittyi.

Seuraavien lasten kanssa mies on oppinut ottamaan oman paikkansa aina vaan nuorempana, kolmosen kanssa jo ihan vastasyntyneenä. On myös koko ajan enemmän alkanut priorisoida lastensa/perheen kanssa olemista pitkään töissä olemisen sijaan. Tekee paljon töitä, mutta koittaa tehdä osan töistä lasten nukkuessa, jotta voi olla heidän kanssaan hereillä ollessa.

On se erilaista odottaa miehelle, kun ei tunne liikkeitä ja sitä "oloa" 24/7. Turha etukäteen huolestua, hirveän erilaisista lähtökohdista voi lopulta kuoriutua omistautuva isä.Tunnen parikin kaveriperheiden isää, jotka tuntuivat etukäteen olevan aika ristiriitaisissa tunnelmissa, pelkäsivät elämänmuutosta. Vauvan synnyttyä ovat piankin ruvenneet ottamaan vastuuta, jakamaan hoitohetkiä ja huomioimaan päiväkotiviemiset ja hakemiset kuin olisivat sitä koko ajan suunnitelleet :).
 
Meillä ei ole suotta vouhotettu kumpikaan, ostin puolisolleni Alfamerin vauvaoppaan miehille, jota hän on kovasti selaillutkin ja ollut kiitollinen kirjan miesnäkökulmasta. Höyryämiselle on virnuiltu ja sarkastisesti hän eilen jutteli vatsalle: "Isi täällä. Ei mulla mitään asiaa sulle kyllä ole, mutta kuulemma pitää jutella että tulee ääni tutuksi." Saatiin ainakin naurut ja eikös se hyväntuulisuus luo hyvinvointia. :)

Esikoinen se on meilläkin ja ukko tuntuu arastelevan ihan pientä vauvaa. Pyysin, että sitten synnytyksen jälkeen voisivat yhdessä kätilön kanssa pesaista tyypin ennen kuin tuopivat minulle. Ei kuulemma uskalla kun se on niin pieni. Vaan eiköhän tuo siitä tokene, en aio omistella jälkeläistäni eli hänen on pikkupakko hoitaa osuutensa.
 
Mun mieheni ei ole koskaan ollut vauvasta kiinnostunut ennen sen syntymää. Varsinkin esikoista odottaessa tuntui tosi pahalta, että eikö mies ollenkaan ole innoissaan tulokkaasta. Mutta kuinkas kävikään synnytyksen jälkeen? Hyvä, kun äiti sai vauvaan koskea. Onneksi mies ei kyennyt imettämään 8-) Kietoi pikkuneiti isänsä niin sormensa ympäri, ettei paremmasta väliä. Kakkosen kanssa ei ihan samanlaista omimista tapahtunut, mutta rakkaus vauvaan selkeästi puhkesi vasta syntymän jälkeen. Nytkään kolmosta odottaessani, ei mies juuri ole vauvasta innostunut, vaikka hän oli se joka kolmannen enemmän halusi ja stressi ultraäänitutkimusten ja istukkanäytteen tuloksia.
 
.. oli suorastaan kylmä raskausaikana ja koki kiusallisena kaikki puheet vauvasta, vaikka lapsi oli yhteinen päätös. Olin täysin murtunut ja valmis heittämään hanskat tiskiin. Kun vauva syntyi, niin ääni muuttui täysin siinä kellossa. Nyt 6 kk vanhana vauva on isän silmäterä ja niiiin rakas. Oli kuulemma jännittänyt hirveästi isäksi tuloa, eteenkin kun hänen oma isänsä oli ihan kamala. Epäili siis kykyjään ja tunteitaan. Onneksi on poika polvesta parantunut....
 
Meillä mies oli ihan normaali raskauajan, ei hössöttänyt eikä mitään. Kun vauva syntyi ja mies leikkasi napanuoran, nousi hänen silmiin kyyneleet. Samassa hän kuulemma tajusi mitä tuli tehtyä:)

Poika on isälleen kaikki kaikessa. He tekevät keskenään miesten juttuja ja leikkivät paljon illalla. Pojalla ikää 1v10kk. Alusta asti on osallistunut vaipanvaihtoon ,syöttämiseen, kylvettämiseen, nukuttamiseen jne. Nykyisinkin pesut ja unille meno jutut on isän ja pojan välisiä joihin mulla ei ole kuulemma asiaa:)

Viime kesänä olin töiden takia poissa kotoa aina 2 vuorokautta viikossa ja se kuulemma vain lujitti isän ja pojan sidettä.
 
Muistan lukeneeni ex-pikajuoksija Arto Bryggaren haastattelun ja siinä hän totesi, että isänrakkaus on hänellä tullut lapsiin vasta yhdessäolon myötä. Samoin tässä ehkä noin viikko takaperin luin jutun Gustav Hägglundista, jossa hän sanoi, ettei hän oikein ymmärrä vauvojen päälle, vaan hän on aina lastensa ja lastenlastensa kohdalla ruvennut olemaan enemmän isä siinä vaiheessa, kun lapset ovat oppineet puhumaan ja kävelemään.

Ehkä jotkut miehet eivät osaa rakastaa sellaista, mikä ei ole kovin konkreettista. Moni rakastuu lapseen sen synnyttyä ja jotkut vasta yhdessäolon myötä kiintymyksen kautta. Sen sijaan uskon olevan aika harvassa niiden miesten, joilla ei ole lämpimiä tunteita lastaan kohtaan.

Oma ukkoni oli kiinnostunut vauvasta jo raskausaikana ja heti alusta asti oli hoitamisessa mukana. Toki hän oli aluksi ihan pihalla. Tokan vauvan kanssa lähti hänenkin osalta heti alusta asti menemään hyvin, kun oli jo yhdellä vauvalla kumpikin treenaillut.

Meilläkin olen alusta asti patistanut miestä vauvanhoitoon. Kylvetykset hän on hoitanut aina itse ja samoin joitakin muitakin juttuja, jotka ovat heidän välisiä ikiomia juttuja. Minusta se on tärkeää, ettei äiti omi vauvaa.
 
Kiva kuulla muidenkin kokemuksista :) Ajattelinkin, että ei tuo mieheni ihan 1. mies maailmassa ole, joka arastelee isäksi tuloa. Eniten omasta mielestään sitä Vastuuta ja asiaan liittyvää Tunteellisuutta. Hmm.. Uskon kyllä, että on ihan 100 %:sti alusta saakka hoitamassa vauvaa, mutta haluaisin, että olisi siinä rakkaudesta eikä velvollisuudentunnosta.
 
Meillä on isän tunteet heränneet vasta kun vauva on vähän vanhempi, esikoisella meni pari kuukautta ja tällä pikkukakkosella vähän pidempäänkin. Hän on ollut alusta asti läsnä isolla ällällä, mutta vasta kun on hoitanut vauvaa konkreettisesti enemmän, isyys on herkistynyt. Pikkukakkosen kanssa siihen meni selvästi vähän pidempään, kun roolijako on ollut selvemmin se, että minä hoidan vauvan ja hän esikoisen. Raskausaikana ja etenkin synnytyksessä mies tuntui kylmältä, etäiseltä ja välinpitämättömältä, mutta jälkeenpäin olen miettinyt, että tilanne oli niin oma- ja ainutlaatuinen hänelle, että ei oikein osannut muutakaan. Nyt on mitä ihanin ja läsnäolevin isä, leikkii lasten kanssa enemmän kuin minä ja jäi jopa vanhempainvapaalle!
 
Mieheni ei vauva-ajasta ns. paljoakaan "perustanut", hän vain on yksinkertaisesti luoneteeltan sellainen, lasten tultua taapero-ikään rupesi hän vasta "ymmärtämään" lasten päälle.
Lapsia on meillä neljä eikä parempaa isää voisi heille toivoa, vaikka tuo vauva-ajan hoito olikin pääsääntöisesti minun juttu. Nyt tuntuu äiti jääneen taka-alalle, kun isä antaa heille kaiken vapaa-aikansa:)

 
Meillä esikoista ehdittiin yrittää 7kk ennen tärppiä. Jo yritysaikana mieheni oli innoissaan mukana, puhui "tulevasta vauvasta" (vaikka eihän silloin voinut tietää tuleeko sitä edes koskaan..) ja suunnitteli tulevaisuutta sillä silmällä että olemme jonain päivänä perhe. Kun plussa tikkuun pärähti, niin tuleva iskä leijui pitkään ihan muissa maailmoissa ja mietti vaan onnellisena uutta tulokasta. Yhtä tai kahta neuvolakäyntiä lukuunottamatta oli mukana kaikilla käynneillä, ultrissa ja valmennuksissa. Illat meni vauvatarvikkeita suunnitellessa, mietti vaunuhankintoja ja teki vertailuja. :) Mieheni piti minusta ja masuvauvasta hyvää huolta, kyseli vointia, hellitteli, hieroi jalkoja ja hartioita, laittoi jalkakylpyjä ja lämmitti kaurapussia kun paikkoja kolotti loppuraskaudesta. Synnytyksessä mieheni oli korvaamaton, hyvänä tukena ja turvana. Kun vauva syntyi, isä jäi kotiin isyyslomalle kolmeksi viikoksi ja osallistui vauvan hoitoon tasavertaisesti minun kanssa. Sen lisäksi vielä hoiti ja passasi minuakin, kun olin kipeä pari viikkoa vielä synnytyksen jälkeenkin epparihaavan takia. Ja kaiken tämän hän teki niin aidolla ja ihanalla tavalla, että missään vaiheessa se ei tuntunut ärsyttävältä hössöttämiseltä, vaan ihanan hellyyttävältä. :)

Ei varmasti ihme että nyt jo haaveillaan kakkosesta, vaikka esikoinenkin on vasta puolivuotias. Miehiä on niin monenlaisia, toiset kasvavat isäksi nopeammin, toiset hitaammin. Onnellinen olen omastani. :)
 
Meillä esikoista vielä odotetaan ja oma mieheni tuntuu olevan saman sorttinen kuin Pikkukakkosen haaveilijan tuossa edellä. Mieheni on aina tykännyt lapsista vaikka ei ole ikinä joutunut kovinkaan paljon olemaan tekemisissä aivan pienten kanssa. Silti se ei häntä tunnu pelottavan. Tuntuu, että meistä enemmän minua jännittää se miten osaamme toimia pienen vauvan kanssa.

Alusta asti mies on ollut todella innoissaan tästä raskaudesta. Aika pitkään saimme mekin sitä lasta "tehdä". Ehkä siinäkin jo ehtii kypsyä ajatukseen isyydestä jollakin tasolla. Mies kyselee jatkuvasti vointiani ja on kiinnostunut miten minäkin päivänä koen oloni. Huolehtii myös paljon syönkö tarpeeksi ja monipuolisesti jne. Lukee myös paljon vauvaopuksia. Mies periaatteessa hössöttää mutta sopivalla tavalla. Ei yhtään liikaa. Hän on tosi suuri tuki ja turva kun kaikki tämä on uutta ja outoa itsellekin. Juttelen oloistani ja tuntemuksistani kyllä paljon myös ystävieni kanssa. Varsinkin niiden jotka ovat itse jo kokeneet äitiyden. Silti koen, että mieheni on suurin tukipilarini tässä asiassa. Ollaanhan tässä molemmat ensimmäistä kertaa pappi kyydissä :)
 

Yhteistyössä

Ylös Bottom
Back
Vastaa