Isän kuolema ja hirvittävä menettämisenpelko..

[mää vaan..]

Isäni kuoli tässä hiljattain..Emme olleet niinkään läheisiä,mutta tiesin,että häneen voin aina luottaa ja tukea saan,jos on tarvetta.Nyt isää ei enää ole,vaikka pitkään se oli jo tiedossa,mitä tuleman pitää,kun hän monen monta vuotta,varsinkin viime vuoden joi,päivittäin..Illalla,lasten ja miehen käytyä nukkumaan,alkaa se "vyörymään"päälle..Hirvittävä menettämisenpelko..Onko mitään keinoa lievittää sitä?Kenelläkään tietoa,mistä johtuu?

 

[Siobhan42]

Etköhän sä vaan surutyötä tee. Tai jos tuntuu, että menee masennuksen puolelle niin mene lääkäriin. Suru menee suremalla ohi, vaikka siihen voikin kauankin mennä.

 

[luv]

mullakin kuoli rakas ihminen ja se vaikuttaa kaikkeen. ajattelen kuolemaa, että se voi tulla kenelle tahansa, milloin tahansa. lapsilleni, itselleni, puolisolle, ystävälle.. En usko että tieto kaiken menettämisen mahdollisuudesta voi kadota. Mutta koeta luottaa, ja ajatella että homma on hanskassa, itseäni lohduttaa ajatella että Jumala huolehtii meistä ja tuntee päivämme loppuun asti, eikä mikään ole sattumanvaraista.

 

[voisko olla]

kai tuommoiseen voi olla monta syytä. Oletko kokenut isoja menetyksiä aiemmin, minkälainen oli lapsuutesi, pidettiinkö susta asiallisesti huolta jne.

Ja noin itsekin alkoholistin tyttärenä, joka on pitänyt isäänsä tavallaan hyvinkin luotettavana mutta on vanhemmiten alkanut miettiä uudelleen asioita: voi olla että isäsi on ollut joissain asioissa luotettava ja toisissa taas ei. Vai oletko kenties maalannut tilanteesta kauniimman kuvan tyynnyttääksesi itseäsi? Miksi olitte etäisiä?

Olethan menettänyt isäsi tavallaan nyt ainakin kolmannen kerran: hän on päästänyt sinut etääntymään, ja etääntyi itse viinaan, ja nyt sitten poistui kokonaan. On mahdollista, että jos et ole käsitellyt noita aiempia hylkäämisiä, niin ne hyökkäävät nyt muistuttamaan itsestään aiheuttamalla yleistyneen pelkoreaktion.

Vai mitä luulet?

 

[onkoonko]

että tuo on aivan normaali reaktio, kun meitä välillä näin muistutetaan ihmisen haavoittuvaisuudesta ja kuolevaisuudesta. Silloin jotenkin tajuaa, että se koskee meitä ihan jokaista...surutyön edetessä varmaankin helpottaa. Paljon voimia sinulle!

 

[mää vaan..]

Kiitos vastauksista.En muista lapsuudestani muuta kuin sen,mikä kyllä jatkui mielestäni ihan sinne asti,kun isä nukkui pois.Koin huonommuutta,isäni välillä sanoikin,että veljeni on tärkeämpi,koska jatkaa joskus sukua,ym,mielestäni kaikkea älytöntä.Emme soitelleet usein,vain jos oli jotain oikein tärkeää,viime aikoina ne puhelut oli sitä kännissä örveltämistä,josta ei hän sitten enää seuraavana päivänä mitään muistanutkaan.Ne parhaimmat ja ihanimmat muistot hänestä on lapsuuden ajoilta.Silloin vielä koin itsenikin hänen silmissään tärkeäksi..En ole saanut kyllä varmaankaan käsiteltyä vielä noita aiempiakaan hylkäämisiä,sen muistan,että isäni oli se vähemmän tuomitseva ja murkku-ikäisenä menin ennemmin isän luo suruineni,kuin äidin.Jostain luin,että pitäisi päästä sinuiksi sen asian kanssa,että kaikkien päivät ovat ennalta määrätyt,ihmettelen vain,että miten me tänne jäävät,voimme muka lohduttautua sillä?

 

[mää vaan..]

Siis..Parhaimmat muistot hänestä on noilta murkku iän ajoilta...