Isä on ykkönen

[Mustasukkainen äiti]

Pojan kanssa (kohta 1-vuotias) olemme sängyssä, poika kiehnää isässä, mä tunnen mustasukkaisuutta.
Poikaa väsyttää, se haluaa isänsä syliin. Istumme miehen kanssa sohvalla, poika pyörii isänsä jaloissa ja seisoo
isänsä edessä sohvaa vasten. Kun isä lähtee huoneesta, eikä ota poikaa mukaan, alkaa itku. Ja mä tunnen mustasukkaisuutta.

Mä en ole voinut tehdä mitään väärää, paitsi imetys ei onnistunut, poika ei huolinut useinkaan
rintaa. Isäkin on antanut pullomaitoa alusta asti.

Sori sekava kirjoitus, tänään ryöstäytyi nämä tunteet käsistä ja kerroin miehelle kuinka äärimmäisen
mustasukkainen ja pettynyt olen. Mä kuvittelin aina, että mä olisin ykkönen, ensisijalla lapselle kun
mä sen kanssa olenkin kaiket päivät ja nimeomaan olen sen kanssa, en vaan perushoida. Leikin, nauran,
hassuttelen, ilmeilen, halin, pussailen, olen läsnä, kaikin tavoin olen hellä ja huolehtiva. Äitini ja mieheni
(puolueellisia) ovat sanoneet että mua parempaa äitiä saa etsiä (ei pidä todellakaan paikkaansa, vaikka hyvä varmasti olen)

Mutta nyt siis näiden tunteiden kanssa olen aivan hukassa.

Saan jo tyhmiäkin ajatuksia päähäni, kuten jos poika olisikin tyttö, se olisi mussa kiinni eikä
isässä.

Kohtalotovereita? Miten ootte päässeet asian yli?

 

[taustalla]

Tuttuja tunteita, älä välitä. Mä en kylläkään sitten kestänyt, ja hankin pian uuden vauvan, kun koin aina olevani ulkopuolinen, mulla vaan esikoinen oli tyttö.

Raskausaikana huomasin tosin, että tuo isä on paras-kausi oli sellainen väliaikainen, ajoittain toistuva. Toinen lapseni oli poika, joka ei ikuna isäänsä valinnut jos olin saatavilla. Kolmas muksu taas tyttö, aivan itsenäinen välittämättä oikeastaan niin kovasti kummastakaan, enemmän lauman lapsi. Neljäs taas tykkäsi kovasti molemmista, ja viides, poika aivan äidin poika.

Muistan kuitenkin tuon kauhean mustasukkaisuuden. Sen tunteen kanssa ei ole kiva elää

:hug: Yritä jaksaa :wave:

 

[Tiivi]

Ihan pikana vastaan, että meillä oli pojalla ihan samanlainen kausi vajaan vuoden ikäsenä ja meni ihan itsestään ohi. Olin itsekin hieman sekaisin ajatuksista että mitä olin tehnyt väärin vaikka nyt jälkikäteen tiedän että en mitään. Minäkin haluisin että minä olen tärkeä kun päivät pitkät häntä hoidan ja rakastan, mutta ihan samanlainen oikeus on isälläkin... kausi meni siis ohi ja nyt on molemmat tärkeitä - joskus halutaan äitiä enemmän ja joskus isää apuun =)

Ajattele vaan että se on kausi joka menee siis ohi ja nauti hetki vapaudesta, käy lenkillä tms Muutaman viikon päästä lapsi kinuaa jo sinun perään =)

Aurinkoisa kevään jatkoa

 

[Rusina]

Kuulostaapa tutulta! :hug:

Meillä tuollaista kesti aika pitkään pojalla, jostain reilun 1v:n kieppeillä se alkoi ja nyt kun poika täytti vasta 2v. niin huomaan, että äitikin on tärkeä ja ei ole enää niin isänsä perään ja monissa asioissa kelpaa vain äiti.

Minä olin ainakin välillä tosi mustasukkainen ja tunsin oloni ulkopuoliseksi ja itkinkin asiaa, että mitä olen tehnyt väärin tms. kun tuntui, että aina olin kakkonen ja tuntui, että minun olisi pitänyt olla ykkönen, olinhan sentään äiti :\|
Just, kun poika vaikka satutti itsensä kaatuessaan, niin isin syli kelpasi ja väsyneenä samaten jos kiukutti.

Mutta niin vain tuo "kausi" on mennyt ohi ja varmasti menee teilläkin. Asia on kuitenkin niin, että lapselle varmasti on sekä äiti, että isä yhtä tärkeitä. Tiedän kuitenkin kokemuksesta, että tuo voi olla tosi raskasta siitä osapuolesta, joka jää ns. kakkoseksi hetkellisesti. Mutta älä huoli, olet paras äiti lapsellesi ja lapsesi kyllä tietää sen!

 

[Nuppi]

Joo tuttu juttu meilläkin. Minä olin pojan kanssa melkein koko ajan kahdestaan ensimmäiset 9 kk miehen työ- ja opiskelukiireiden takia, ja silti usein tuntui, että poika oli iloisempi isänsä seurasta kuin minun. Ajattelin silloin, että no se johtuu varmaan siitä, että lapsi ottaa minut itsestäänselvyytenä.

Menin sitten töihin kun poika oli 9kk ja hän jäi isänsä kanssa kotiin. Tilanne vaan ei muuttunut ihan niinkuin luulin, vaan poika murjotti minulle kahta kauheammin...

Nyt, kun lapsi on kohta kaksivuotias, kuvio on kuitenkin aika selvä. Lapsi kiukuttelee minulle selvästi enemmän kuin isällensä ja pyrkii usein ilahduttamaan isää kaikenlaisilla tempuilla. Minä saan tosiaan siis niskaani kaikki pahan mielen ja pahan tuulen ilmaukset. Mutta sen lisäksi poika on alkanut selvästi turvautua vain ja ainoastaan minuun, kun hän on vaikkapa kipeä tai jos joku asia tuntuu pelottavalta tai oudolta. Usein on niin, että vain äidin syli kelpaa ja isän luota juostaan pois. Pakko myöntää, että sydäntä lämmittää Lapsi myös suhtautuu minuun hyvin hellästi.

Olen miettinyt asiaa, ja oikeastaan juttu ei ehkä olekaan niin epälooginen.
Ehkä se menee jotenkin näin:

Lapsihan ei tunnetusti pikkuisena käsitä olevansa erillinen olento äidistään. Ja sen takia nuo eroahdistukset ja muut puretaan nimenomaan äitiin. Ja jos sattuu olemaan niin onnellinen tilanne, että isäkin on lapselle läheinen, isä nyt sitten saa parempaa kohtelua


Pikku hiljaa sitten, kun lapsi käsittää, että äitikin on erillinen olento siinä missä isäkin, hän usein alkaa enemmän olla äidin perään. Samalla lapsella on kuitenkin taustalla se tieto, että äiti on se, joka varmiten lohduttaa ja jaksaa vaikka kuinka kiukuttelisi (keskimäärin siis!). Ja niinpä äiti on siis kohteena silloin, kun surettaa tai kiukuttaa.

Lopputuloksena on siis se, että melkein aina äiti on se, joka kiukuttelua eniten saa kestää. Melkein äiti on kuitenkin myös se, johon viime kädessä turvataan.

Ei se äidin rooli huono ole.

 

[tytön äiti]

Meillä 1,5v tytöllä menossa isä on paras kausi. Joskus tunnen itseni huonoksi äidiksi, kun lapsi minun perääni vain vilkuttelee iloisena ja isän perään itkee. Siskoni lohdutteli, että meillä on lapsi, joka ottaa kummankin osapuolen huomioon. Isä kun on päivät töissä, niin illalla ja viikonloppuna pitää käyttää sitten isän aika tarkkaan hyödyksi ja siinähän saa äitikin omaa aikaa. Ja kyllä uskon, että taas tulee kausi jolloin äiti on ykkönen ja silloin ehkä toivoo, että olisi enemmänkin isän perään.

 

[äippä]

meillä on samanlainen kausi meneillään. poika on vähän reilu 1v, ja aina kun isä on kotona äitiä ei huomata, ja silloin kun isä ei le kotona vaan kiukutellaan suurimman osan ajasta.
Monesti on tullut mietittyä et mitä on tullut tehtyä väärin yms, kuitenkin leikin ja vietän aikaa lapsen kanssa, keksin kivaa tekemistä... mut pakko se on vaaan hyväksyä. saas nähdä miten käy kun kohta tulee kakkonen taloon. olis tietty vaan hyvä kun vielä silloinkin olis isän poika.