Irti isän huonosta "ikeestä"

[Erittäin aikuinen nainen]

Kertokaapa te, joilla samanmoista kokemusta miten olette tilanteessa toimineet ja oletteko onnistuneet jollakin tavalla irrottautumaan oman vanhemman iänkaikkisesti kestävästä negaatiosta?

Olen 37v nainen ja olen ollut vaativalla alalla töissä kohta 15 vuotta. Olen ollut pitkään saman työnantajan palveluksessa ja viimein rohkaistuin hakemaan virkavapaata, jota sainkin ja irrottauduin haistelemaan hiukkasen uusia tuulia vaikkakin samalla alalla. Entisessä työssäni olin aika leipääntynyt ja esimiehen huono toiminta söi todellakin motivaatiota. Olen aina ollut "kiltti" ja kuuliainen, toiminut ns.suuremmasti harmia aiheuttamatta. Nyt tuntuu, että olen tehnyt oikeasti jotakin suurta, kun sain repäistyä huonosta työolosta itseni irti ja lähtemään hetkeksi katsomaan mitä tuttujen seinien ulkopuolella olisi tarjolla.
Isäni on aina ollut huonolla tavalla vahva henkilö ja jokainen uusi muutos tai isompi heilahdus normaalista saa hänestä ensimmäiseksi negatiivisen kannanoton ilmoille. Hän on ollut tietyllä lailla isossa asemassa työaikanaan, nyt jo eläkkeellä. Taustalla alkoholiongelmaa, jota iän kaiken on peitelty, vaikka kaikki luultavasti jo tähän päivään mennessä sen tietävät, jotka yhtään läheisyydessä ovat eläneet. Itselleni isän kova juominen ja siitä johtuneet edesottamukset (ei ole koskaan ollut väkivaltainen tms) on jättäneet ikuisesti tietynlaisen pelon ja jännittyneisyyden, josta en tähän ikään ole onnistunut pääsemään irti. Olen joutunut näkemään juomisten seurauksena niin monenlaista, josta ei koskaan ole voinut kenenkään kanssa keskustella ettei tunnu nuo jäljet irtoavan minusta....

No nyt tämän "suuren repäisyni" seurauksena satuin vahingossa kuulemaan vanhempieni keskustelun, jossa isäni tiuski äidilleni tästä valinnastani, jossa ei ole kuulemma mitään järkeä ja oli aivan käsittämätön teko. Tiedän, että olen aikuinen ja minun ei tarvitsisi välittää lainkaan kommentista, mutta välitän kuitenkin. Minua niin v*tuttaa, että edelleen tuo ainainen negatiivinen asenne kaikkeen pilaa terän kaikelta uudelta ja mahdollisesti mukavalta. Miten tämmöisestä mukavasta ja uudesta kokemuksesta kertoo ja iloitsee, kun juurikin niiden , joiden olettaisi olevan iloinen uusista asioista eivät sitä koskaan ole?! Ilmeistä kun on ettei oma isäni ole koskaan nauttinut elämästään kunnolla eikä varmaan työstäänkään, koska kaikkea on pitänyt vähän väliä turruttaa käsittämättömällä viinan juonnilla. Jos tuollainen ihminen mistään olisi oppinut mitään niin hän, jos kuka olisi iloinen, että oma jälkikasvunsa on valinnut toisin ja koittavat tehdä elämässä oleville "ei tyydytystä tuoville-asioille" jotain.

Sanokaas siis mitä tuon vastarannan kiisken kanssa teen; sanonko asiasta, että kuulin keskustelun? Lakkaanko kertomasta mistään mitään (tosin äitini kautta toki kuulee)? Vai mitä....?

 

[nyt napanuora poikki]

Älä sano mitään, ole vähemmän tekemisissä vanhempiesi kanssa ja hae parempaa seuraa muualta. Isäsi on alkoholisti ja varmasti itsekin traumatisoitunut lapsuudestaan ja omasta elämästään ylipäätään. Hän ei tule ikinä muuttumaan. Älä hae häneltä hyväksyntää, sillä et tule sitä saamaan.

Anna asian nyt olla. Kasva irti vanhemmistasi ja lakkaa miellyttämästä isääsi! Sinä olet aikuinen ja teet omat valintasi. Jos isäsi ei niistä tykkää niin voi kurjuus!

 

[helppoa]

mitä väliä sillä on mitä joku vanha ukko on mieltä sun asioista? sano sille että "fuck you!" äläkä hengaa sen kanssa enää

 

[vie]

meillä ihan samaa ja haukkuu ajoittain päin naamaakin. Ihan sama. Minusta isä on kateellinen siitä, että uskallan asioita, joita hän ei ja san aikaan asioita, joita hän ei.

 

[Erittäin aikuinen nainen]

Tuo on kyllä ihan totta, että todellista hyväksyntää en sieltä tule koskaan saamaan. Voisin kuvitella, että jonkinlaista kateutta voi myös olla valinnoistani. Aivan kuin ärsyyntyisi asioista (hyvistä), joita valitsen ja pyrkii vieläkin siihen, että saisi päätöksissä sanoa viimeisen sanan. Nauttii siitä, kun pääsee sanomaan "mitä minä sanoin", kun joku ei onnistukaan >_<
Naurettavaahan tässä on se, että annan sellaisen ihmisen vaikuttaa itseeni, joka ei ole osannut elämässään itse tehdä itselleen miellyttäviä valintoja. Silti on valmis puuttumaan ja väheksymään toisten tekemisiä. Muutenkin kotona vallitsi aina järkyttävä kaksinaismoralismi; selvin päin oli hyvin tarkkaa kaikesta oikeellisuudesta ja kurista, päissään ei pystynyt huolehtimaan itsestään saati muista. Syvältä on se, että vielä tämän ikäisenä kahlaan tässä p**kassa ja huomaan aina uudestaan käyväni läpi tätä samaa suota.

 

[selkiö]

Päästä irti!

 

[vierass]

onko sinulla oma perhe, sisaruksia, mukavia sukulaisia ja kavereita, joille voisit kivoja uutisia kertoa?

 

["EAN"]

On toki ystäviä ja sukulaisia ja heiltä olen saanut todella positiivista palautetta ja mukavia kommentteja. Harmittaa vaan isäni sairaan negatiivinen suhtautuminen kaikkeen aina. Mikään uusi ei voisi olla hyvää ja jos olet innoissasi jostain muutoksesta tai uudesta niin aina se negaatio sieltä tulee. Tämänkin keskustelun kuulin täysin vahingossa, ei sitä suoraan tietenkään sanonut. Ärsyttää vielä enemmän se, kun tietää "itsekseen" ajattelevan taas näin. Ja auta armias, jos homma ei menekään putkeen niin sieltä tulee taas se tietyllä äänensävyllä sanottu " mitä minä sanoin" tai "tätä minä vähän pelkäsinkin/arvelinkin/epäilin...
Olen muutenkin täysin kyllästynyt isäni toiminta & suhtautumistapoihin. Samalla pelkään näiden huonojen geenien tekevän itsestäni samanlaisen.