L
lastentarhanope
Vieras
Hei!
Ymmärrän kyllä ap:n tunteita, olen itse ammattikasvattaja ja minulla on kuriton kummilapsi, joka johtaa koko perhettä niin, että aikuisten keskustelulle ei koskaan ole tilaa, kun vierailemme kummilapseni kotona. Tietäisin kyllä miten pojan saa tottelemaan, mutta en tohdi ottaa kasvatusvastuuta tilanteessa, joka mielestäni on vanhempien hoidettava. Lasta pitää ymmärtää, 3-vuotias on vielä aika pieni, mutta tarvitsee silti rajat. Päiväkodissamme lapset eivät pomputa aikuisia, esim. jos ollaan lähdössä retkelle ja lapsi kiukuttelee vaatteitensa kanssa eikä muutamasta kehotuksesta tokene, hän jää päikkäriin ja toiset lähtee retkelle. Seuraavalla kerralla lapsi tietää, että hän ei pyöritä koko taloa. Meillä kyllä lapsi saa hellyyttä, hänen murheitaan ja toiveitaan kuunnellaan, mutta joutavanpäiväistä kitinää tai kiusaamista ei hyväksytä. Jos oma lapseni ei aamulla lähde päiväkotiin, kiukuttelee sukkahousuista sun muista, kannan kersan autoon vaikka alusvaatteisillaan tai puen väkisin päälle. En neuvottele lapsen kanssa itsestäänselvyyksistä enkä selitä pikkutytölle, että ""äidin on ehdittävä töihin"", vastuu töihin menosta ajoissa on minun, ei lapsen. Työssäni huomaa, miten vanhemmat haluavat lapsensa elämän olevan vain helppoa ja mutkatonta, vastoinkäymisiä ei tule olla eikä lapsen mieltä saa pahoittaa. Tästä seuraa sellainen valtataistelu, että lopulta aikuinen itse menettää hermonsa ja otteensa koko lapseen, auktoriteetin ansaitseminen on kuulkaa vaikeaa, jos lapsi on 6 vuotta ja päättänyt kaiken siihen asti elämässään. Ehkä ap. voisi hieman etsiä inhimillisempää otetta suhteessa kummilapseensa, minusta on ihanaa saada lapsilta kortteja ja askarteluja...mutta suora puhe lapsen äidin kanssa kasvatuksellisista näkemyksistä kannattaa, kyllä hyvän ystävän kanssa täytyy olla rehellinen. Tilanne tuntuu sietämättömältä, joten jossain vaiheessa kulissit repeää kuitenkin eli kannattaa tehdä jotakin ennenkuin menee laukomaan harkitsemattomasti asioita päin naamaa.
Ymmärrän kyllä ap:n tunteita, olen itse ammattikasvattaja ja minulla on kuriton kummilapsi, joka johtaa koko perhettä niin, että aikuisten keskustelulle ei koskaan ole tilaa, kun vierailemme kummilapseni kotona. Tietäisin kyllä miten pojan saa tottelemaan, mutta en tohdi ottaa kasvatusvastuuta tilanteessa, joka mielestäni on vanhempien hoidettava. Lasta pitää ymmärtää, 3-vuotias on vielä aika pieni, mutta tarvitsee silti rajat. Päiväkodissamme lapset eivät pomputa aikuisia, esim. jos ollaan lähdössä retkelle ja lapsi kiukuttelee vaatteitensa kanssa eikä muutamasta kehotuksesta tokene, hän jää päikkäriin ja toiset lähtee retkelle. Seuraavalla kerralla lapsi tietää, että hän ei pyöritä koko taloa. Meillä kyllä lapsi saa hellyyttä, hänen murheitaan ja toiveitaan kuunnellaan, mutta joutavanpäiväistä kitinää tai kiusaamista ei hyväksytä. Jos oma lapseni ei aamulla lähde päiväkotiin, kiukuttelee sukkahousuista sun muista, kannan kersan autoon vaikka alusvaatteisillaan tai puen väkisin päälle. En neuvottele lapsen kanssa itsestäänselvyyksistä enkä selitä pikkutytölle, että ""äidin on ehdittävä töihin"", vastuu töihin menosta ajoissa on minun, ei lapsen. Työssäni huomaa, miten vanhemmat haluavat lapsensa elämän olevan vain helppoa ja mutkatonta, vastoinkäymisiä ei tule olla eikä lapsen mieltä saa pahoittaa. Tästä seuraa sellainen valtataistelu, että lopulta aikuinen itse menettää hermonsa ja otteensa koko lapseen, auktoriteetin ansaitseminen on kuulkaa vaikeaa, jos lapsi on 6 vuotta ja päättänyt kaiken siihen asti elämässään. Ehkä ap. voisi hieman etsiä inhimillisempää otetta suhteessa kummilapseensa, minusta on ihanaa saada lapsilta kortteja ja askarteluja...mutta suora puhe lapsen äidin kanssa kasvatuksellisista näkemyksistä kannattaa, kyllä hyvän ystävän kanssa täytyy olla rehellinen. Tilanne tuntuu sietämättömältä, joten jossain vaiheessa kulissit repeää kuitenkin eli kannattaa tehdä jotakin ennenkuin menee laukomaan harkitsemattomasti asioita päin naamaa.
