V
vieraaat
Vieras
Otetaan heti alkuun tämä, että kyllä, itsepä olen mieheni valinnut ja kyllä, aikuisten ihmisten pitäisi itse osata kantaa vastuu ja kyllä, toista ei voi vahtia ja kyllä, itsepä olen lapseni tehnyt ja niin edelleen. Joo, tiedän nää kaikki.
Silti haluaisin nyt mielipiteitä, lähinnä siksi että olen aika väsynyt ollut itse viime aikoina enkä ihan suoraan sanottuna osaa sanoa, että ylireagoinko mä vai en.
Ollaan oltu yhdessä noin 15 vuotta. Lapsia on nykyisin kolme, nuorinkin on jo viisivuotias eli kyse ei ole enää vauva-arjesta. Asumme muutaman kymmenen kilometrin päässä tukiverkoista, eikä ole sellaista äkkiapua missään tarjolla.
Olen vuosien varrella taistellut tämän saman asian kanssa, siis sen että mies ei pidä sanaansa aikatauluissa eikä myöskään ilmoita. Siitä puhuttu, siitä on välillä tapeltu, siitä on välillä oltu välittämättä, välillä oon järjestellyt koko elämäni niin, että on ihan sama onko miestä vai ei, eli en ole luottanut yhtään hänen lupauksiinsa.
Mies ei ymmärrä sitä, että minulle tämä on sillä tavalla iso asia, että jos kerran asun jonkun kanssa, kasvatan hänen kanssaan yhdessä lapsia ja pidän yllä kotia, luotettavuus on tärkeää. Ja vaikka hän ei ole pettänyt luottamustani vaikka nyt sitten kännäämällä, pettämällä tai kohtelemalla minua muuten rumasti, kyllä minusta tuntuu vähän pahalta se, etten oikeastaan luota hänen sanaansa enää yhtään. Hän sanoo olevansa neljältä kotona, oikein vannoo. Sanon joo joo ja samalla mielessäni lasken, että jos hän sanoo olevansa neljältä kotona, hän on täällä ehkä puoli kuudelta, joten en laske sen varaan mitään. Hyvin harvoin sovin mitään sellaisia menoja, jotka ovat miehen menoista kiinni, koska lapset eivät kuitenkaan voi olla vielä ilman aikuista pitkään. Käytännössä nykyisin siis en sovi enää juuri mitään menoja, koska muutimme jokin aika sitten haja-asutusalueelle, minulla on pidemmät matkat minnekään ja tukiverkkoja tai läheisiä naapureita ei ole.
Mua oikeastaan eniten siis häiritsee se, että ihan oikeasti huomaan, etten luota miehen sanomisiin. En pidä niitä enää missään arvossa. Ja se, että lapsetkin ovat huomanneet, että isi ei melkein koskaan tule silloin kun lupasi. Ongelma on myös se, että hän ei ilmoita minulle mitään. Olen sanonut, että voisit laittaa vaikka tekstiviestin jos et voi soittaa, kun huomaat että olet kotona pari tuntia myöhemmin kuin on sovittu. Mutta ei. Viimeisin tapaus on sellainen, että hän sanoi olevansa kotona neljältä, sitten päivän aikana soitti ja sanoi olevansa kotona viideltä. Silloin sanoin, että lähtisin illalla hänen tultuaan kotiin käymään kaupungissa tapaamassa ystävää, hänen kanssaan elokuviin ja syömään. Kello 18:15 soitin ja kysyin, että koska on tulossa. Ei osannut sanoa. Eli hän tiesi minulla olevan menoa, mutta teki silti oharit, eikä edes ilmoittanut.
Minusta on jotenkin surullista, että minä oikeasti ajattelen, miestä syyttelemättä, että jos haluan tehdä ilman lapsia jotain, minun täytyy sopia asia omien vanhempieni kanssa, jos haluan luottaa siihen, että joku todellakin on lasten kanssa kun minä lähden. Miehen vanhemmat ja sisaruksia asuu hieman lähempänä kuin omat vanhempani, mutta hänen vanhempansa ovat aivan yhtä luotettavia kuin hän itse. Ymmärrän siis, että se on ihan lapsuudesta alkanut toimintamalli.
Mutta siihen asiaan. Että jos minusta tuntuu siltä, että en luota toiseen tällaisessa yksinkertaisessa perusasiassa, olisiko vaan parempi jatkaa elämää yksin? Lapset joutuisivat taas valitettavasti uuteen ympäristöön, sillä muuttaisin lähemmäs tukiverkkoja.
En vaan ymmmärrä enää, että miksi tuhlaisin elämääni jossain hankalien yhteyksien takana, ilman luotettavaa, lähellä olevaa turvaverkkoa sellaisen ihmisen kanssa, johon kaikista hänen muista hyvistä puolistaan huolimatta en luota oikeastaan juurikaan.
Silti haluaisin nyt mielipiteitä, lähinnä siksi että olen aika väsynyt ollut itse viime aikoina enkä ihan suoraan sanottuna osaa sanoa, että ylireagoinko mä vai en.
Ollaan oltu yhdessä noin 15 vuotta. Lapsia on nykyisin kolme, nuorinkin on jo viisivuotias eli kyse ei ole enää vauva-arjesta. Asumme muutaman kymmenen kilometrin päässä tukiverkoista, eikä ole sellaista äkkiapua missään tarjolla.
Olen vuosien varrella taistellut tämän saman asian kanssa, siis sen että mies ei pidä sanaansa aikatauluissa eikä myöskään ilmoita. Siitä puhuttu, siitä on välillä tapeltu, siitä on välillä oltu välittämättä, välillä oon järjestellyt koko elämäni niin, että on ihan sama onko miestä vai ei, eli en ole luottanut yhtään hänen lupauksiinsa.
Mies ei ymmärrä sitä, että minulle tämä on sillä tavalla iso asia, että jos kerran asun jonkun kanssa, kasvatan hänen kanssaan yhdessä lapsia ja pidän yllä kotia, luotettavuus on tärkeää. Ja vaikka hän ei ole pettänyt luottamustani vaikka nyt sitten kännäämällä, pettämällä tai kohtelemalla minua muuten rumasti, kyllä minusta tuntuu vähän pahalta se, etten oikeastaan luota hänen sanaansa enää yhtään. Hän sanoo olevansa neljältä kotona, oikein vannoo. Sanon joo joo ja samalla mielessäni lasken, että jos hän sanoo olevansa neljältä kotona, hän on täällä ehkä puoli kuudelta, joten en laske sen varaan mitään. Hyvin harvoin sovin mitään sellaisia menoja, jotka ovat miehen menoista kiinni, koska lapset eivät kuitenkaan voi olla vielä ilman aikuista pitkään. Käytännössä nykyisin siis en sovi enää juuri mitään menoja, koska muutimme jokin aika sitten haja-asutusalueelle, minulla on pidemmät matkat minnekään ja tukiverkkoja tai läheisiä naapureita ei ole.
Mua oikeastaan eniten siis häiritsee se, että ihan oikeasti huomaan, etten luota miehen sanomisiin. En pidä niitä enää missään arvossa. Ja se, että lapsetkin ovat huomanneet, että isi ei melkein koskaan tule silloin kun lupasi. Ongelma on myös se, että hän ei ilmoita minulle mitään. Olen sanonut, että voisit laittaa vaikka tekstiviestin jos et voi soittaa, kun huomaat että olet kotona pari tuntia myöhemmin kuin on sovittu. Mutta ei. Viimeisin tapaus on sellainen, että hän sanoi olevansa kotona neljältä, sitten päivän aikana soitti ja sanoi olevansa kotona viideltä. Silloin sanoin, että lähtisin illalla hänen tultuaan kotiin käymään kaupungissa tapaamassa ystävää, hänen kanssaan elokuviin ja syömään. Kello 18:15 soitin ja kysyin, että koska on tulossa. Ei osannut sanoa. Eli hän tiesi minulla olevan menoa, mutta teki silti oharit, eikä edes ilmoittanut.
Minusta on jotenkin surullista, että minä oikeasti ajattelen, miestä syyttelemättä, että jos haluan tehdä ilman lapsia jotain, minun täytyy sopia asia omien vanhempieni kanssa, jos haluan luottaa siihen, että joku todellakin on lasten kanssa kun minä lähden. Miehen vanhemmat ja sisaruksia asuu hieman lähempänä kuin omat vanhempani, mutta hänen vanhempansa ovat aivan yhtä luotettavia kuin hän itse. Ymmärrän siis, että se on ihan lapsuudesta alkanut toimintamalli.
Mutta siihen asiaan. Että jos minusta tuntuu siltä, että en luota toiseen tällaisessa yksinkertaisessa perusasiassa, olisiko vaan parempi jatkaa elämää yksin? Lapset joutuisivat taas valitettavasti uuteen ympäristöön, sillä muuttaisin lähemmäs tukiverkkoja.
En vaan ymmmärrä enää, että miksi tuhlaisin elämääni jossain hankalien yhteyksien takana, ilman luotettavaa, lähellä olevaa turvaverkkoa sellaisen ihmisen kanssa, johon kaikista hänen muista hyvistä puolistaan huolimatta en luota oikeastaan juurikaan.
