"vieras"
Kysymys:
Mikäli sinulla olisi vakava henkinen sairaus, joka haittaa elämääsi paljon ja joka on syntynyt traumasta jota et muista, haluaisitko muistaa trauman, jos olisi mahdollista että kyseessä on sinuun lapsena kohdistunut seksuaalinen hyväksikäyttö?
Syy, miksi kysyn, on oma tilanteeni, tietenkin. Minulla on dissosiaatiohäiriö, jonka syntymiseen en ole löytänyt muistettavaa syytä. Muistoissani on kuitenkin tapahtuma, joka viittaa seksuaaliseen hyväksikäytöön. Olen mennyt vierailulle isäni naapuriin, jonne minua oli ehdottomasti kielletty menemästä. Mies oli erityisen ystävällinen, ja hänellä oli paljon kissanpentuja. Menin katsomaan pentuja. En muista muuta kuin järkyttävän kasan niitä pentuja (joka ehkä korostunut muistoissani) ja isän, joka tuli järkyttyneenä hakemaan minut pois. Isäni tunsi tämän naapurin, ja hänen ehdottomasta kiellosta päättelen nyt, että mies olisi ollut pedofiili. Myös tuo lapsen houkuttelu nimenomaan sisälle asuntoon (kun mahdollisuus olisi ollut näyttää kissanpentuja myös asuintalon yhteisissä tiloissa) viittaa minusta taipumukseen. Isä ei ilmeisesti kertonut äidilleni, että olin vieraillut asunnossa.
En muista, että mies olisi tehnyt mitään, enkä muista mitään muuta tuonkertaisesta vierailusta. Olen ollut 8-10 vuotta. Tähän tapaukseen saattaa liittyä myös se, että olen pissannut housuuni isän luona, mutta se voi liittyä myös johonkin eri käyntiin, siitä en voi olla varma.
Nyt en tiedä, haluaisinko tietää, onko tuolla tapahtunut jotain. Toisaalta haluan sairauteni pois, haluan elää normaalia elämää, en sekoittaa unia elämään tai saada jatkuvasti poissaolokohtauksia, en halua seota ja pelätä jatkuvasti. En halua menettää lastani. Mutta, mitä jos muistaisinkin? Pääsisinkö koskaan sen muiston yli? Miltä se tuntuisi?Nyt tuntuu, että osaisin suhtautua muistoon "normaalisti", että se olisi vain tieto, joka helpottaa käsittelemään traumaa ja auttamaan sairaudesta pois, eikä se aiheuttaisi minussa ahdistusta. Se selittäisi paljon elämääni. Mutta jos sittenkin se vain pahentaisi oloani?
Olen ihan hukassa, en tiedä mitä tehdä. Kysyin isältä kirjeellä, hän ei ole vielä vastannut, mutten tiedä uskallanko lukea vastaustaan jos se joskus tulee. Olen miettinyt myös hypnoosihoitoa trauman muistamiseen, mutten tiedä uskallanko.
No, mitä te tekisitte?
Mikäli sinulla olisi vakava henkinen sairaus, joka haittaa elämääsi paljon ja joka on syntynyt traumasta jota et muista, haluaisitko muistaa trauman, jos olisi mahdollista että kyseessä on sinuun lapsena kohdistunut seksuaalinen hyväksikäyttö?
Syy, miksi kysyn, on oma tilanteeni, tietenkin. Minulla on dissosiaatiohäiriö, jonka syntymiseen en ole löytänyt muistettavaa syytä. Muistoissani on kuitenkin tapahtuma, joka viittaa seksuaaliseen hyväksikäytöön. Olen mennyt vierailulle isäni naapuriin, jonne minua oli ehdottomasti kielletty menemästä. Mies oli erityisen ystävällinen, ja hänellä oli paljon kissanpentuja. Menin katsomaan pentuja. En muista muuta kuin järkyttävän kasan niitä pentuja (joka ehkä korostunut muistoissani) ja isän, joka tuli järkyttyneenä hakemaan minut pois. Isäni tunsi tämän naapurin, ja hänen ehdottomasta kiellosta päättelen nyt, että mies olisi ollut pedofiili. Myös tuo lapsen houkuttelu nimenomaan sisälle asuntoon (kun mahdollisuus olisi ollut näyttää kissanpentuja myös asuintalon yhteisissä tiloissa) viittaa minusta taipumukseen. Isä ei ilmeisesti kertonut äidilleni, että olin vieraillut asunnossa.
En muista, että mies olisi tehnyt mitään, enkä muista mitään muuta tuonkertaisesta vierailusta. Olen ollut 8-10 vuotta. Tähän tapaukseen saattaa liittyä myös se, että olen pissannut housuuni isän luona, mutta se voi liittyä myös johonkin eri käyntiin, siitä en voi olla varma.
Nyt en tiedä, haluaisinko tietää, onko tuolla tapahtunut jotain. Toisaalta haluan sairauteni pois, haluan elää normaalia elämää, en sekoittaa unia elämään tai saada jatkuvasti poissaolokohtauksia, en halua seota ja pelätä jatkuvasti. En halua menettää lastani. Mutta, mitä jos muistaisinkin? Pääsisinkö koskaan sen muiston yli? Miltä se tuntuisi?Nyt tuntuu, että osaisin suhtautua muistoon "normaalisti", että se olisi vain tieto, joka helpottaa käsittelemään traumaa ja auttamaan sairaudesta pois, eikä se aiheuttaisi minussa ahdistusta. Se selittäisi paljon elämääni. Mutta jos sittenkin se vain pahentaisi oloani?
Olen ihan hukassa, en tiedä mitä tehdä. Kysyin isältä kirjeellä, hän ei ole vielä vastannut, mutten tiedä uskallanko lukea vastaustaan jos se joskus tulee. Olen miettinyt myös hypnoosihoitoa trauman muistamiseen, mutten tiedä uskallanko.
No, mitä te tekisitte?
