H
harmaana
Vieras
Ollaan 3 lapsinen perhe, kolmekymppinen pari ja oltu yhdessä 10v. Lapset 5-2v, ihania muksuja. Meillä on aina ollut kaikki hyvin: rakkautta piisannut, rahatilanne ok (ei ylimääräistä mutta saatu mitä tarvitaan), työpaikat on mieluisat ja arki sujuu.
Mies on vähän sellainen hiljaisempi tyyppi, mutta omassa porukassa hauska ja luotettava. Lapset palvoo isäänsä, joka tekee tasan 50% kaikesta taloudenpidosta, koska minäkin käyn töissä. Meillä on ystäviä, jotka tykkää meistä, mutta ennenkaikkea me ollaan oltu tosi tyytyväisiä elämäämme. Joskus otetaan sanakovun merkeissä yhteen, itse olen sellainen tulisielu että väärä cd-levy voisi hyvinkin lentää ikkunasta ulos. Ei siis todellakaan kuitenkaan mikään stepfordin perhe. Kipupisteemme meilläkin.
Viimeyönä mun miehellä kilahti. Se oli ottanu olutta, varmaankin noin 6 pulloa. Oli leiponut leipää ja viikannut pyykit, kun tulin iltavuorosta. Olin näreissäni kun oli pienessä hutikassa, suutuin vielä enemmän kun meni peittelemään lapset (käydään aina ennen omaa nukkumaanmenoa tarkistamassa hiljaa muksut). Yritin komentaa soffalle nukkumaan, mies kun olutta nautittuaan on levoton nukkuja ja mua otti reilusti päähän. Sillä kilahti päässä. Se kävi muhun kiinni, paiskoi ja huusi, kirosi ja haukkui. Ihan kamalaa tekstiä ja kyllä mua vähän sattuikin. Pelästyin niin paljon, että soitin paniikissa hätäkeskukseen (kun oli eka kerta koskaan, en tiennyt yhtään mitä tehdä). Sieltä tulikin 2 ystävällistä poliisia, jotka auttoi rauhoittamaan tilanteen. Vanhin lapsi vaan havahtui puheeseen, muut eivät. Ja sekään ei tajunnu mitä kävi, jatkoi sit uniaan kun isi peitteli. Mies nukkui sohvalla ja meni aamulla töihin, ollaan paljon puhuttu ja itketty puhelimessa.
Nyt sit soitti sosku. Nehän tietty soittaa, en olis soittanut poliiseja jos olisin tajunnut miten paisuu. Kun en osaa tota miestä alkaa pelätä, eikä lapset ole tilannetta nähnyt eikä näe. Nyt sitten tuntuu, että olen yhteiskunnan pohjasakkaa, me ollaan huono perhe jotka pilataan lasten elämät ja pelkään, että ne vie lapset meiltä. Eilen käytiin neuvolassa, jossa täti erikseen kertoi, miten onnelliselta lapset vaikuttaa. Ja ne tosiaan vaikuttaa olevan tosi iloisia, onnellisia ja hyviä muksuja. Nyt en koe että ansaitaan muksut, pitää erota koska sitä multa odotetaan. Että en saisi antaa anteeksi miehelle, joka on pitänyt sisällään isoja huolia (ollut rahallisesti tiukka kk kun tuli ISOJA yllätyslaskuja kertarysäyksellä, esim auton korjaus).
Saako tällaisen jälkeen olla onnellinen? Eikö se että 10v on oltu superonnellisia, ole tärkeämpää kuin 1 tunti meidän elämässä, jota kadutaan kovasti? Nytkö me sitten ollaan huono perhe, tarkkailun tarpeessa, todistusvelvollisia? Pelottaa ja ahdistaa, kun tuntuu että en saisi enää rakastaa tota miestä joka on minusta tosi hyvä mies ja isä. Virheen teki ja rankaisee itseään takuulla enemmän kuin kukaan sitä vois rankaista.
Mies on vähän sellainen hiljaisempi tyyppi, mutta omassa porukassa hauska ja luotettava. Lapset palvoo isäänsä, joka tekee tasan 50% kaikesta taloudenpidosta, koska minäkin käyn töissä. Meillä on ystäviä, jotka tykkää meistä, mutta ennenkaikkea me ollaan oltu tosi tyytyväisiä elämäämme. Joskus otetaan sanakovun merkeissä yhteen, itse olen sellainen tulisielu että väärä cd-levy voisi hyvinkin lentää ikkunasta ulos. Ei siis todellakaan kuitenkaan mikään stepfordin perhe. Kipupisteemme meilläkin.
Viimeyönä mun miehellä kilahti. Se oli ottanu olutta, varmaankin noin 6 pulloa. Oli leiponut leipää ja viikannut pyykit, kun tulin iltavuorosta. Olin näreissäni kun oli pienessä hutikassa, suutuin vielä enemmän kun meni peittelemään lapset (käydään aina ennen omaa nukkumaanmenoa tarkistamassa hiljaa muksut). Yritin komentaa soffalle nukkumaan, mies kun olutta nautittuaan on levoton nukkuja ja mua otti reilusti päähän. Sillä kilahti päässä. Se kävi muhun kiinni, paiskoi ja huusi, kirosi ja haukkui. Ihan kamalaa tekstiä ja kyllä mua vähän sattuikin. Pelästyin niin paljon, että soitin paniikissa hätäkeskukseen (kun oli eka kerta koskaan, en tiennyt yhtään mitä tehdä). Sieltä tulikin 2 ystävällistä poliisia, jotka auttoi rauhoittamaan tilanteen. Vanhin lapsi vaan havahtui puheeseen, muut eivät. Ja sekään ei tajunnu mitä kävi, jatkoi sit uniaan kun isi peitteli. Mies nukkui sohvalla ja meni aamulla töihin, ollaan paljon puhuttu ja itketty puhelimessa.
Nyt sit soitti sosku. Nehän tietty soittaa, en olis soittanut poliiseja jos olisin tajunnut miten paisuu. Kun en osaa tota miestä alkaa pelätä, eikä lapset ole tilannetta nähnyt eikä näe. Nyt sitten tuntuu, että olen yhteiskunnan pohjasakkaa, me ollaan huono perhe jotka pilataan lasten elämät ja pelkään, että ne vie lapset meiltä. Eilen käytiin neuvolassa, jossa täti erikseen kertoi, miten onnelliselta lapset vaikuttaa. Ja ne tosiaan vaikuttaa olevan tosi iloisia, onnellisia ja hyviä muksuja. Nyt en koe että ansaitaan muksut, pitää erota koska sitä multa odotetaan. Että en saisi antaa anteeksi miehelle, joka on pitänyt sisällään isoja huolia (ollut rahallisesti tiukka kk kun tuli ISOJA yllätyslaskuja kertarysäyksellä, esim auton korjaus).
Saako tällaisen jälkeen olla onnellinen? Eikö se että 10v on oltu superonnellisia, ole tärkeämpää kuin 1 tunti meidän elämässä, jota kadutaan kovasti? Nytkö me sitten ollaan huono perhe, tarkkailun tarpeessa, todistusvelvollisia? Pelottaa ja ahdistaa, kun tuntuu että en saisi enää rakastaa tota miestä joka on minusta tosi hyvä mies ja isä. Virheen teki ja rankaisee itseään takuulla enemmän kuin kukaan sitä vois rankaista.
