Nimetönnä nyt
Kaikki pitäisi olla hyvin, lapsi 1,5v on terve, mies on ihana aviomies ja hyvä isä.. Ja minä vaan itken.
Tätä on nyt jatkunut vähän vajaa kuukauden, luulin ensin vaan normaaliksi menkkoja edeltäväksi matalapaineeksi, mutta se jatkuu vaan. :ashamed:
En enää tiedä mikä on. Ehkä tämä yksinäisyys tekee pikkuhiljaa tepposet. Olen tutustunut muutamaan muuhun äitiin puistossa, mutta ei heidänkään kanssaan pysty oikein mitään puhumaan, kun molempien lapset juoksee koko ajan eri suuntiin. Vanhat ystävät tuntuvat jääneen, olen yrittänyt pitää yhteyksiä yllä, mutta turhaan.
Koen olevani huono äiti, en jaksa mitään, hermostun ja loukkaannun pienistä. Lapsi on esikoinen ja tunnen itseni hyvin epävarmaksi kasvattajana. Tuntuu pahalle, kun ajattelee, että lapsi luottaa minuun täysin ja minä olen näin epävarma kaikesta.
Pahimpia ovat tilanteet jossain pihalla tai puistossa, kun isommat lapset tuntuvat jyräävän pienen taaperon. Tunnen, että minun pitäisi pystyä komentamaan isompia, mutta auktoriteetti puuttuu. Ehkä tämmöiseen sitten kasvaa sitä mukaa kun oma lapsi kasvaa, mutta nyt tuntuu välillä tosi pahalle.
Kun ollaan kotona, lapsi tuntuu peilaavan tuntojani ja yritän kovasti olla näyttämättä lapselle omaa masennusta ja pahaa mieltä, eihän se lapsen syy ole.
Pitääkö tässä lähteä ammattiauttajalle puhumaan, kun ei enää polla kestä.. :ashamed:
Tätä on nyt jatkunut vähän vajaa kuukauden, luulin ensin vaan normaaliksi menkkoja edeltäväksi matalapaineeksi, mutta se jatkuu vaan. :ashamed:
En enää tiedä mikä on. Ehkä tämä yksinäisyys tekee pikkuhiljaa tepposet. Olen tutustunut muutamaan muuhun äitiin puistossa, mutta ei heidänkään kanssaan pysty oikein mitään puhumaan, kun molempien lapset juoksee koko ajan eri suuntiin. Vanhat ystävät tuntuvat jääneen, olen yrittänyt pitää yhteyksiä yllä, mutta turhaan.
Koen olevani huono äiti, en jaksa mitään, hermostun ja loukkaannun pienistä. Lapsi on esikoinen ja tunnen itseni hyvin epävarmaksi kasvattajana. Tuntuu pahalle, kun ajattelee, että lapsi luottaa minuun täysin ja minä olen näin epävarma kaikesta.
Pahimpia ovat tilanteet jossain pihalla tai puistossa, kun isommat lapset tuntuvat jyräävän pienen taaperon. Tunnen, että minun pitäisi pystyä komentamaan isompia, mutta auktoriteetti puuttuu. Ehkä tämmöiseen sitten kasvaa sitä mukaa kun oma lapsi kasvaa, mutta nyt tuntuu välillä tosi pahalle.
Kun ollaan kotona, lapsi tuntuu peilaavan tuntojani ja yritän kovasti olla näyttämättä lapselle omaa masennusta ja pahaa mieltä, eihän se lapsen syy ole.
Pitääkö tässä lähteä ammattiauttajalle puhumaan, kun ei enää polla kestä.. :ashamed: