M
musta harmailee
Vieras
Tuli tunne että pitää jollekkin puhua, myöntää, vaikka enää ei ole kovin ajankohtaista... Tai on koska tämä kulkee kanssani loppuelämäni.
Mulla oli vaikea lapsuus, päällisin puolin kaikki hyvin, mutta perheessä pahoja riitoja, väkivaltaa... Nyt vanhempana mieleeni on palannut asioita joita en halua muistaa, liittyen isoisääni. En tiedä onko mitään oikeasti tapahtunut, muistan pepulle taputtelua... Ja lapsuudessani on 10-13 vuotiaana aukko josta en juurikaan mitään muista isovanhempiini liittyen.
Nykyään ahdistaa jos heidän kanssaan joutuisin tekemisiin, unissani on outoja piirteitä ym. Mutta toivon että kuvittelen vain, muisti tekee tepposet... Olen katkaissut välini heihin jo teininä. Perheeni kanssa kaikki on ok nykyään.
Teininä en käyttänyt alkoholia juurikaan, 1-3 kertaa ennen kuin täytin 18v. Siitä se sitten lähti, ensin kävin viikonloppuisin baarissa, sitten jo viikolla, loppujen lopuksi joka toinen päivä vähintään, pisin putki tais olla pari viikkoa... Kaikki "kaverit" olivat sellaisia jotka siellä baarissa pyörivät kun ei ollut muutakaan tekemistä, kuten minäkin. He olivat kuitenkin nuoria alle 30v ja suht kunnollisia, alkoholi vain maistui vähän liikaa, töissä he kyllä kävivät mutta rokkarikulttuuri on mitä on... En siis missään pulsuporukoissa pyörinyt luojan kiitos.
En ollut koulussa, töissä, kursseilla tai missään vaikka niihin hain en kuitenkaan päässyt. Olin masentunut, ollut jo ala-asteelta asti mutta siihen ei kukaan puuttunut vaikka viiltelin itseäni ja käyttäydyin itsetuhoisesti, enkä itse halunnut apua hakea, olin mielestäni kunnossa.
Mitään pysyvää ihmissuhdetta mulla ei ollut, hoitoja nappasin mukaan baarista jos joku sattui miellyttämään silmää, ja jos jotain pidemmän aikaa tapailin valitettavasti hänen elämän tapansa olivat kuin minunkin... Tapasin miehiä jotka olivat väkivaltaisia minua kohtaan mutta annoin takaisin päin vaikka suhdetta en pystynytkään lopettamaan.
Kävin välillä syvemmällä ja välillä lähempänä pintaa kunnes tapasin nykyisen mieheni (jonka olin jo tuntenut ennestään jo vuosia) vajaa 21-vuotiaana joka ei käyttänyt alkoholia, ei lyönyt, viihtyi kotona ja oli aivan täydellinen mies kaikinpuolin. Aloin itsekkin vähentämään kulutusta kuin huomaamattani, mutta jos otin, otin aina liikaa, en halunnut että juhlat loppuvat liian aikaisin..
Puoli vuotta tapaamisesta tulin raskaaksi vahingossa, päätimme kuitenkin pitää lapsen, alkoholin käyttö loppui siihen, tupakointi jatkui vähäisenä johtuen pahasta masennuksestani ym. joihin en syönyt lääkkeitä raskausaikana mutta olin sairaslomalla koko ajan kuitenkin, kumma kyllä mitä pidemmälle raskaus jatkui sitä paremmin voin, alkoholin käytön lopettaminen varmasti auttoi ja se että elämässäni oli vihdoin sisältöä!
En missään vaiheessa raskaana tuntenut oikeaa halua lähteä juomaan, päivittäin kävi ajatus mielessä että kumpa pääsisin baariin. Mutta se lieveni ajankuluessa...
Nyt lapseni ollessa 11kk ja minun vajaa 23v juon 1-2 kertaa kuukaudessa, olen oppinut löytämään rajani, ennen aloittelin mäyräkoiralla nyt riittää sikspäkki ja raja on siinä. En juo koskaan kotona, lapseni edessä vaan keikoilla tms. pelkästään baariin en enää eksy. Tiedän että minun ei pitäisi juoda välttämättä ollenkaan, mutta tunnen hallitsevani juomiseni joten...
Minulla on edelleen ongelma, tiedän. Mutta en nää oikeaksi ratkaisuksi kieltää alkoholia kokonaan itseltäni koska osaan sen käytön hallita ja mitä vanhemmaksi lapseni kasvaa sitä vähemmän minua kiinnostaa pyöriä muualla kuin kotona, etenkin kun toinen on suunnitteilla.
Kiitos jos joku jaksoi lukea.
Mulla oli vaikea lapsuus, päällisin puolin kaikki hyvin, mutta perheessä pahoja riitoja, väkivaltaa... Nyt vanhempana mieleeni on palannut asioita joita en halua muistaa, liittyen isoisääni. En tiedä onko mitään oikeasti tapahtunut, muistan pepulle taputtelua... Ja lapsuudessani on 10-13 vuotiaana aukko josta en juurikaan mitään muista isovanhempiini liittyen.
Nykyään ahdistaa jos heidän kanssaan joutuisin tekemisiin, unissani on outoja piirteitä ym. Mutta toivon että kuvittelen vain, muisti tekee tepposet... Olen katkaissut välini heihin jo teininä. Perheeni kanssa kaikki on ok nykyään.
Teininä en käyttänyt alkoholia juurikaan, 1-3 kertaa ennen kuin täytin 18v. Siitä se sitten lähti, ensin kävin viikonloppuisin baarissa, sitten jo viikolla, loppujen lopuksi joka toinen päivä vähintään, pisin putki tais olla pari viikkoa... Kaikki "kaverit" olivat sellaisia jotka siellä baarissa pyörivät kun ei ollut muutakaan tekemistä, kuten minäkin. He olivat kuitenkin nuoria alle 30v ja suht kunnollisia, alkoholi vain maistui vähän liikaa, töissä he kyllä kävivät mutta rokkarikulttuuri on mitä on... En siis missään pulsuporukoissa pyörinyt luojan kiitos.
En ollut koulussa, töissä, kursseilla tai missään vaikka niihin hain en kuitenkaan päässyt. Olin masentunut, ollut jo ala-asteelta asti mutta siihen ei kukaan puuttunut vaikka viiltelin itseäni ja käyttäydyin itsetuhoisesti, enkä itse halunnut apua hakea, olin mielestäni kunnossa.
Mitään pysyvää ihmissuhdetta mulla ei ollut, hoitoja nappasin mukaan baarista jos joku sattui miellyttämään silmää, ja jos jotain pidemmän aikaa tapailin valitettavasti hänen elämän tapansa olivat kuin minunkin... Tapasin miehiä jotka olivat väkivaltaisia minua kohtaan mutta annoin takaisin päin vaikka suhdetta en pystynytkään lopettamaan.
Kävin välillä syvemmällä ja välillä lähempänä pintaa kunnes tapasin nykyisen mieheni (jonka olin jo tuntenut ennestään jo vuosia) vajaa 21-vuotiaana joka ei käyttänyt alkoholia, ei lyönyt, viihtyi kotona ja oli aivan täydellinen mies kaikinpuolin. Aloin itsekkin vähentämään kulutusta kuin huomaamattani, mutta jos otin, otin aina liikaa, en halunnut että juhlat loppuvat liian aikaisin..
Puoli vuotta tapaamisesta tulin raskaaksi vahingossa, päätimme kuitenkin pitää lapsen, alkoholin käyttö loppui siihen, tupakointi jatkui vähäisenä johtuen pahasta masennuksestani ym. joihin en syönyt lääkkeitä raskausaikana mutta olin sairaslomalla koko ajan kuitenkin, kumma kyllä mitä pidemmälle raskaus jatkui sitä paremmin voin, alkoholin käytön lopettaminen varmasti auttoi ja se että elämässäni oli vihdoin sisältöä!
En missään vaiheessa raskaana tuntenut oikeaa halua lähteä juomaan, päivittäin kävi ajatus mielessä että kumpa pääsisin baariin. Mutta se lieveni ajankuluessa...
Nyt lapseni ollessa 11kk ja minun vajaa 23v juon 1-2 kertaa kuukaudessa, olen oppinut löytämään rajani, ennen aloittelin mäyräkoiralla nyt riittää sikspäkki ja raja on siinä. En juo koskaan kotona, lapseni edessä vaan keikoilla tms. pelkästään baariin en enää eksy. Tiedän että minun ei pitäisi juoda välttämättä ollenkaan, mutta tunnen hallitsevani juomiseni joten...
Minulla on edelleen ongelma, tiedän. Mutta en nää oikeaksi ratkaisuksi kieltää alkoholia kokonaan itseltäni koska osaan sen käytön hallita ja mitä vanhemmaksi lapseni kasvaa sitä vähemmän minua kiinnostaa pyöriä muualla kuin kotona, etenkin kun toinen on suunnitteilla.
Kiitos jos joku jaksoi lukea.
