HS / Vanhoillislestadiolaiset teinit poseeraavat elämänkumppaninsa kanssa

Mitä ajatuksia heräsi tästä Hesarin kuvareportaasista?

http://www.hs.fi/kotimaa/a1467515122390?ref=a-luet-#1

Kannattaa käydä katsomassa juttu, sillä kuvat ovat siinä se pääasia. Itselleni oli jotenkin aika koskettava. Lähinnä siksi, että tajusin sen, että jos olisin itse valinnut elämänkumppanini joskus teininä - ylä-asteella tai lukiossa - olisin tällä hetkellä todennäköisesti hyvin onneton ihminen. En todellakaan olisi silloin osannut valita oikeaa. Teinivuosien jälkeen olen itse niin paljon kasvanut ja muuttunut, että olen käytännössä ihan toinen ihminen.

Erityisesti olisi kiinnostavaa kuulla vanhoillislestadiolaisten omia kokemuksia ja näkemyksiä. Oletteko löytäneet elämänkumppanin teininä? Onko valinta koskaan jälkeenpäin mietityttänyt? Tai miltä teistä tuntuu se, että pariudutaan niin nuorina ja niin lopullisesti? Entä miltä nuorena tuntui ajatus siitä, että itselle tulisi suurperhe, lapsia vaikka joka toinen vuosi? Tuossa Hesarin jutussa yhdellä 23-vuotiaalla oli jo kolme lasta. Itseäni ainakin mietitytti se, kuinka monta mahtaa vielä tulla.

"Kesäyö Tornion Suviseuroissa on nuorille rakkauden hetki. Kun kaiuttimista lakkaa Jumalan sanan tasainen virta, keskuskentän valtaavat katseet, kosketukset ja jännite. Lämmin kesäilma hellii, eikä hyttysten surina ympärillä haittaa.

Nämä nuoret ovat eläneet koko elämänsä ilmapiirissä, jossa perhe asettuu kaiken edelle. Perhe on tavoite.

Kun rakkaus syttyy, siitä pidetään kiinni. Itselle vakuutetaan jo suhteen alkuhetkillä, että hän on se, jonka kanssa perustaa perhe.

Moni nuori pariskunta Suviseuroissa kertoi tämän olevan sitä lopullista rakkautta.

Harvoin kuulee neljä kuukautta seurustelleen pojan suusta yhtä vakuuttavasti sitä, että hän aikoo mennä tämän tytön kanssa naimisiin ja saada lapsia hänen kanssaan.

Kaikille rakkauden alkutaival ei ole helppo. Eräs valokuvattu pariskunta tuli lopulta katumapäälle, ja he pyysivät, ettei heidän kuvaansa julkaista. Syyksi he kertoivat sen, ettei seurustelu ole heillä niin vapaata.

Rakkautta ei Suviseuroissa näytetä vahvasti. Yhtään suudelmaa ei anneta, ainakaan muiden nähden. Halauksiakaan ei liiemmin näe.

Sen sijaan pysytellään lähellä toista ja tyydytään pitämään kädestä.

Näillä nuorilla rakkaus on sisällä ja se on vahvaa – Tornion suviyössä sen voi aistia.
"
 
  • Tykkää
Reactions: Nelda
vierailija
Vaikka sinä et olisi osannut valita oikein teininä/lukiossa tms ja olisit tällä hetkellä hyvin onneton (mitä et voi edes tietää olisitko vai et), ei se tarkoita etteikö muut osaisi ja onnistuisi siinä suhteessaan.

Kaikkien olisi varmaan parempi aloittaa vakava seurustelu ja tehdä lapsiakin vasta siinä joskus 30 ikävuoden jälkeen niin oltais jokainen kasvettu ja osattais valita kumppani oikein. Vai olisiko 40 vuotta vielä parempi ikä. Ehkä sitten ei tulisi erojakaan niin paljoa.
 
vierailija

Oululaiset Nicole Pudas, 17, ja Kim Korkiakoski, 19, ovat seurustelleet puoli vuotta. ”Alkuvaiheessa, mutta vakavaa.”
Markus Jokela / HS


Julia Tarvainen, 17, ja Elmeri Peltokorpi, 17, ovat olleet neljä kuukautta yhdessä. ”Ollaan, ollaan vakavissamme.”
Markus Jokela / HS


Reeta Tyni, 19, ja Antti Sarjanoja, 20, tapasivat viime syksynä kaveriporukassa. ”Seurustelussa on aina päämäärä. Yhteen on tarkoitus mennä.”
Markus Jokela / HS


Linnea Niemelä, 19, ja Valtteri Karvonen, 21, tapasivat neljä vuotta sitten suviseuroissa. Lempi leimahti muutama viikko myöhemmin Reisjärven opistoseuroissa.
Markus Jokela / HS


Lotta ja Juha-Pekka Hiltula ovat kumpikin 23-vuotiaita. He ovat olleet yhdessä 16-vuotiaista asti ja lapsia heillä on jo kolme.
 
Nää artikkelin nuoret on kyllä jotenkin onnettoman näköisiä... :unsure: Tai siis voi olla että mä olen vaan kylmä ja ilkeä ihminen mutta en mä näe kenestäkään noista semmosta "oon elämäni rakkauden kanssa yhdessa"-ilmettä, hehkua tai miks sitä nyt ikinä haluaakaan sanoa.
 
  • Tykkää
Reactions: AivanSama
vierailija
Terveempää kuin se kertakäyttöopetus meidän muiden avioliitoista. Kylmää miten moni ajatteleekin, että vain se oma onni on tärkeää. Lasten pohjalla ei väliä, sen voi rikkoa aina ja tehdä uusperheitä ja etä-isiä.
 
vierailija
Huvittaa miten jotkut tekee isoja johtopäätöksiä yhden kuvan ilmeen perusteella. :D :D

Ihmiset yleensä pyrkii hymyilemään kuvissa, ellei toisin ohjeisteta. Onnelliset tai onnettomat.

Näyttäisi teeman vuoksi siltä, että näitä nuoria on kehotettu olemaan kaihoisasti ja näin koko kollaasi sopii yhteen. Mammat palstalla tekee isoja johtopäätöksiä kun onni ei kuvissa hehku niin perkeleesti. :D
Hekutteko itse joka ikisessä kuvassa? Onnekkaat, mä en ainakaan onnellisuudestani huolimatta.
 
vierailija
Tää kyseinen lehti kuvaajineen oli haastatellut nuoria pareja, ja näiden ihmisten on pitänyt olla hymyilemättä kuvissa. SEN TAKIA NE EI HYMYILE ! ja näyttää " onnettomilta ja toosi surullisilta pareilta " HESARI HIENOSTI TEHNYT TÄLLÄSEN NEGATIIVISEN JUTUN !
törkeetä.
 
No mut jos artikkelin sävyn oli tarkoitus olla positiivinen niin miksi valita kuvat jossa noi kaikki on sen näköisiä että viiltää ihan just ranteet auki tai hyppää junan alle? Jos mä olisin tota juttua ollut tekemässä niin olisin pyrkinyt positiiviseen otteeseen, kivoja värikkäitä kuvia rakastuneista, onnellisista ja hymyilevistä nuorista.
 
vierailija
joo mäkään en ehkä ymmärrä kaikkea tässä lahkossa mutta en mä ymmärrä sitäkään että miten voi kiinnostaa näin paljon pohtia toisten ihmisten elämää..raaaapikaaaaa persetttä

...varmaan jotain katkeroituneita ex- lestaatiolaisia..
....
 
vierailija
Mörköäiti tuskin tarkoitti pelkkiä kuvia kun kirjoitti näin. Omassa mietinnässään puhui henkilöiden iästä ja kuinka itse olisi todennäköisesti valinnut väärän kumppanin nuorena.


"Kannattaa käydä katsomassa juttu, sillä kuvat ovat siinä se pääasia. Itselleni oli jotenkin aika koskettava. Lähinnä siksi, että tajusin sen, että jos olisin itse valinnut elämänkumppanini joskus teininä - ylä-asteella tai lukiossa - olisin tällä hetkellä todennäköisesti hyvin onneton ihminen. En todellakaan olisi silloin osannut valita oikeaa. Teinivuosien jälkeen olen itse niin paljon kasvanut ja muuttunut, että olen käytännössä ihan toinen ihminen.

Erityisesti olisi kiinnostavaa kuulla vanhoillislestadiolaisten omia kokemuksia ja näkemyksiä. Oletteko löytäneet elämänkumppanin teininä? Onko valinta koskaan jälkeenpäin mietityttänyt? Tai miltä teistä tuntuu se, että pariudutaan niin nuorina ja niin lopullisesti? Entä miltä nuorena tuntui ajatus siitä, että itselle tulisi suurperhe, lapsia vaikka joka toinen vuosi? Tuossa Hesarin jutussa yhdellä 23-vuotiaalla oli jo kolme lasta. Itseäni ainakin mietitytti se, kuinka monta mahtaa vielä tulla."
 
vierailija
Piristävä poikkeus tässä pornon, pettämisen ja persepanon täyteisessä maailmassa. Se että kumppania vaihdetaan heti jos toinen ei ole valmis johonkin pornoteollisuuden keksimään perversioon ei tee mielestäni elämästä onnellista. Lapsia tehdään vasta nelikymppisinä koska tärkeintä on saada rietastella mahdollisimman monen kanssa, ei tee elämästä rakkaudentäyteistä. Sitten häpeilemättä vielä kehdataan dissata tällaista toisenlaista arvomaailmaa, se kumpuaa vain oman elämän tyytymättömyydestä.
 
vierailija
En varsinaisesti nää kyllä mitään pahaa siinä, että avioidutaan ja sitoudutaan nuorina ja perhekeskeisyys on tärkeää.
Kyllähän ihmiset muuttuu vuosien aikana, jos se nuorena avioitunut pari ns.kasvaa samaan suuntaan niin ei ongelmaa.
Onhan se monella tapaa myös rikkaus, että on saanut tuntea ja olla toisen kanssa niin kauan yhdessä.

Vapaus deittailla ketä haluaa, niin pitkään kuin haluaa johtaa helposti jahkaamiseen ja siihen että sellaisistakin suhteista luovutaan joissa onni olisi ollut mahdollinen.
Kun ei tarvi sitoutua ja aina ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella.

Ihmiset tuppaa näkemään yleensä sen mitä haluavat.
Jos ennakkoasenne lestadiolaisia tai nuorena pariutuneita on negatiivinen, on helppo nähdä kuvissa olevien parien silmissä surua,epätoivoa ja ties mitä, mitä siellä ei ole.
 
vierailija

Jostain syystä nämä liitot vain kestää, jos vertaa ei-lestadioleisten avioliittoihin
Kai ne kestää, jos vaihtoehtona ei ole erota.

#17
Nelda, 6 min sitten

kuka kieltää ?? :D JA ne uskoo siihen että jos menet jonkun kanssa naimisiin ni sillon sä olet, siis että ei erota heti ku tulee vaikeeta ,tuntuu että kaikki nykyään tekee niin ja ollaan eronneita ja karanneita ja katkeria. ja kaikenmaailman uuusio kuviot yms. että en nyt tiiä onko sekää niii hyvä.... ja kaikki on erilaisia. mitä sitten ?
 
Vaikka sinä et olisi osannut valita oikein teininä/lukiossa tms ja olisit tällä hetkellä hyvin onneton (mitä et voi edes tietää olisitko vai et), ei se tarkoita etteikö muut osaisi ja onnistuisi siinä suhteessaan.

Kaikkien olisi varmaan parempi aloittaa vakava seurustelu ja tehdä lapsiakin vasta siinä joskus 30 ikävuoden jälkeen niin oltais jokainen kasvettu ja osattais valita kumppani oikein. Vai olisiko 40 vuotta vielä parempi ikä. Ehkä sitten ei tulisi erojakaan niin paljoa.
Niin, tarkennan. Olisin varmasti osannut teininä valita silloiseen elämään ja silloiseen persoonaani sopivan kumppanin. Mutta kuinka moni on 14-vuotiaana samanlainen kuin vaikka 24-vuotiaana saati kolmekymppisenä? 14-vuotias on juridisesti vielä lapsi ja henkisesti vielä hyvin keskeneräinen. Tokihan ihminen kehittyy ja muuttuu läpi elämän, mutta yläasteikäiset ovat kyllä monessa asiassa vielä todella epäkypsiä.

Ja kyllä olisin onneton, jos olisin suhteessa yläasteella valitun kumppanin kanssa. Nykyisin arvostan kumppanissa täysin eri asioita kuin silloin.

Ja kyllä minusta voi seurustella vakavasti teini-ikäisenä. Mutta ei sen seurustelun pitäisi olla "sitova". Jos huomaa 16-vuotiaana, ettei se pari vuotta sitten aloitettu seukkailusuhde olekaan Se Oikea, niin pitäisi olla täysin hyväksyttävää erota ilman sen suurempaa pahaa mieltä kuin mitä seurustelun päättymisestä nyt normaalistikin tuon ikäisille tulee. Nimenomaan karsastan ajatusta, että ihmisen pitäisi valita puoliso teininä niin, että väärän valinnan kanssa sitten täytyy vaan kärvistellä.

Mutta uskon kyllä, että suurin osa on kypsä valitsemaan elämänkumppanin vasta yli 20-vuotiaana. Mutta silloinkin voi toki käydä niin, että se 21-vuotiaana tehty valinta osoittautuu vääräksi. Mutta silloinkin pitäisi olla ihan ok tehdä valinta uudestaan.

Ei minusta erojen määrän väheneminen pidä ollakaan mikään tavoite - siis tarkoitan seurustelusuhteiden päättymisiä. Tavoite pitäisi olla se hyvä ja antoisa parisuhde - ei siis mikään hampaat irvessä kärvistely.
 
En varsinaisesti nää kyllä mitään pahaa siinä, että avioidutaan ja sitoudutaan nuorina ja perhekeskeisyys on tärkeää.
Kyllähän ihmiset muuttuu vuosien aikana, jos se nuorena avioitunut pari ns.kasvaa samaan suuntaan niin ei ongelmaa.
Onhan se monella tapaa myös rikkaus, että on saanut tuntea ja olla toisen kanssa niin kauan yhdessä.

Vapaus deittailla ketä haluaa, niin pitkään kuin haluaa johtaa helposti jahkaamiseen ja siihen että sellaisistakin suhteista luovutaan joissa onni olisi ollut mahdollinen.
Kun ei tarvi sitoutua ja aina ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella.

Ihmiset tuppaa näkemään yleensä sen mitä haluavat.
Jos ennakkoasenne lestadiolaisia tai nuorena pariutuneita on negatiivinen, on helppo nähdä kuvissa olevien parien silmissä surua,epätoivoa ja ties mitä, mitä siellä ei ole.
Ehtiihän sitä perustaa perheen nuorena, vaikkei tarvitsisi jäädä jumiin siihen ihka ensimmäiseen seurustelusuhteeseen, joka joskus 14-vuotiaana "tuntuu oikealta". Tunnen ihmisiä, jotka ovat saaneet lapsia vähän yli 20-vuotiaana, esim. 23-vuotiaana. Ja kyllä he minusta ovat aika nuoria äitejä olleet. Ei suinkaan tarvitse odottaa yli kolmekymppiseksi, mutta ei minusta nuorena sitoutumisen pitäisi olla mikään pakko, normi tai edes tavoite. Toki voihan se teini-ikäisenä tavattu kumppani olla elämänikäinen suhde. Mutta useimmiten niin ei ole. Ja silloinkin kun se on, suhteen pitäisi jatkua vain siksi, että se jatkuu luonnostaan - eikä siksi, että yhteisössä nyt vaan on tapana ottaa se eka tai ero ei ole sallittua tms.

Vapaus deittailla ketä haluaa saattaa toki johtaa jahkaamiseen. Mutta entä sitten? Eikö ole parempi, että ihminen itse tajuaa lopettaa sen jahkailun ja vihreämmän ruohon etsimisen, kuin että se pakko ja normi tulee ulkoapäin ja pakottaa jopa alaikäisen tekemään koko loppuelämää koskevan puolisovalinnan?

Ja siksi toivoinkin kuulevani kokemuksia niiltä lestadiolaisilta, koska itselleni tuollainen maailma on niin vieras. Ja itse en nähnyt niinkään surua niiden nuorten katseissa, vaan enemmänkin mietitytti juuri se, miten ihmiset oikeasti kokevat tuollaiset yhteisöstä kumpuavat normit ja säännöt, ja toisaalta miltä tuntuu, jos myöhemmin katuu valintaansa.
 
joo mäkään en ehkä ymmärrä kaikkea tässä lahkossa mutta en mä ymmärrä sitäkään että miten voi kiinnostaa näin paljon pohtia toisten ihmisten elämää..raaaapikaaaaa persetttä

...varmaan jotain katkeroituneita ex- lestaatiolaisia..
....
Minusta on ainakin kiinnostavaa pohtia muitakin asioita kuin niitä, jotka koskettavat välittömästi omaa itseä. Mielelläni myös ymmärrän asioita ja asiayhteyksiä laajemmin. On myös kiinnostava kuulla sellaisten ihmisten näkökulmia, jotka poikkeavat omastani, varsinkin tämäntyyppisissä asioissa.
 

Yhteistyössä