Kesä on kiireistä aikaa, eikä aina ehdi koneelle kirjoittelemaan, mutta tokihan sitä välillä täytyy malttaa, kun on mukava ketju ja innokkaita sivustakannustajia meille lapsekkaille ja besserwissereille.
Lukion eka vuosikurssi käsittelee melko kattavasti normaalin elämän psykologiaa, joten ei mikään ihme, että samoja juttuja "jauhetaan" tässä ketjussakin, kun ihan normaalista elämästä ja ihmissuhteista on puhe. Ei kai se ole mikään ongelma kenellekään, vai onko?
Miettiminen on erittäin kannustettava harrastus. Maailmamme olisi rutkasti parempi paikka, jos useampi meistä joskus harrastaisi sitä, tavanomaisen rätkyttämisen ja paahtamisen sijaan tai edes ohessa. Jätetään korkeammat kurssit ja monimutkaisemmat ajatuskulut niille, jotka siitä kostuvat ja siihen kykenevät, ja pidetään keskustelupalstat auki meille naivisteillekin. Nämä ovat tärkeitä asioita itse kunkin elämässä, joten niitä kannattaa ilman muuta jauhaa vaikka kyllästymiseen asti. Jos lukion kurssit ovat jo hallussa, siirtykää sitten lukemaan jotakin muuta (tai korjatkaa, jos huomaatte erheitä teksteissämme), mutta jos yksikin ihminen löytää näistä jutuista jotakin uutta, kiintoisaa tai hyödyllistä, jauhamisemme on täyttänyt merkityksensä.
Itse luulen, että pettymyksiin voi turtua, joten niitä saattaa ajan mittaan jopa kestää paremmin (eli saada sietokykyä ja varmasti myös oppia toimivampia käsittelymalleja). Raskaita tai toistuvia pettymyksiä kokenut (tai herkkä ihminen) voi toki niistä turhautua ja masentuakin. Henkilökohtainen luonne, kärsivällisyys ja sietokyky vaikuttavat varmasti suuresti tähänkin.
Ihminen tuntuu asteittain vähitellen kollektiivisesti kadottaneen pitkäjänteisyyttään ja vakaumuksellisuuttaan, joten vähän kaikessa toiminnassa on mielestäni näkyvissä "heti nyt" -mentaliteettia ja kärsimättömyyttä. Meitä kasvatetaan siihen ympäristömme kautta. Monet katkaisevat myös ihmissuhteensa heti, kun ensi hohto alkaa kadota, ja arki paljastaa toiveidemme ja unelmiemme takaisen todellisen kumppanimme sellaisena kuin hän oikeasti on.
Pitkiin parisuhteisiin pystyvät ainakin sellaiset ihmiset, jotka edellä mainitun pitkäjänteisyyden lisäksi omaavat rennon ja leppoisan suhtautumiskyvyn, tai sanoisiko jotka ovat itsetunnoltaan ehjiä. Silloin he kykenevät sietämään toisen erilaisuutta ja erillisyyttäkin, ripustautumatta ja ärsyyntymättä. Nuo kun ovat ongelmia, jotka pääsääntöisesti ovat ripustautujasta tai ärsyyntyvästä itsestään lähtöisin. Ajatteleva ihminen ei ärsyynny eikä ripustaudu, hän pohtii, toteaa ja toimii. Se, joka ei ajattele, jää tunteisiinsa pyristelemään, ja syyttää niistä yleensä vielä kumppaniaan.
Narsismiin ja luonnehäiriöihin (tunnevammoihin) kannattaa tutustua vaikkapa googlaamalla, tai lukemalla jonkun niistä monesta hyvästä kirjasta, jota aiheesta on lähivuosina kirjoitettu. Sehän tuntuu olevan eräänlainen länsimaalainen kansantauti, alidiagnosoitu ja kiusallinen ominaisuus myös diagnoosikriteerien alittavien ilmentämänä. Tosin on totta, että narsismin syntymekanismista on melko vähän kirjoitettu; alla (myös) omia ajatuksiani asiasta.
Narsismin (luonnehäiriön) syntyyn tarvitaan ainakin varhainen henkilökohtainen katkeroituminen, sopivassa määrin uhmaa ja varmasti usein myös kostonhalusta nousevaa voimaantumisen tunnetta. Narsistilla on rikkinäinen itsetunto, mutta hän piilottaa sen omahyväisyyden ja itsekorostuksen taakse, ja hänellä on usein jonkinlainen "missio" tavoittaakseen sen huomion ja tyydytyksen, josta kokee jääneensä paitsi.
Hänellä on myös enemmän tai vähemmän vaurioitunut omatunto, jonka seurauksena hän toimii muitta mutkitta siten, että hyväksyttää itselleen toimensa jollakin usein ihan loogisella, mutta mahdollisesti eettisesti tai moraalisesti arveluttavalla selityksellä. Tämän hän lienee oppinut ympäristöstään saadusta mallista, hän ei siis ole tottunut rehelliseen ja reiluun kohteluun, vaan oppinut käymään kauppaa ja kieroilemaan tavoitteeseen pääsemiseksi. Valta on muodostunut hänelle tärkeäksi itsetunnon korvikkeeksi, hän on oppinut pompottamaan muita, heistä välittämättä. Muut ovat täällä häntä varten, ja hän etsiytyy sellaisten luokse, jotka alistuvat hänen valtaansa, ylläpitääkseen tätä illuusiota.
Juuri omatunnottomuus antaa hänelle mahdollisuuden jatkaa tällaista toimintaa. Hän on älykäs selviytyjä, mutta hänen metodinsa ovat arveluttavia ja usein myös enemmän tai vähemmän tuhoisia.
Yleensä tulevan luonnehäiriöisen varhainen elämänhistoria kätkee sisälleen paljon surua, vihaa, epävarmuutta ja laiminlyöntejä (varsinkin henkisellä tasolla). Hänen ihmisarvonsa jää vallan vahvistamatta, joten hän joutuu luoman itselleen synteettisen minän niistä palasista, joita hänellä on käytettävänä. Hän ei osaa rentona ELÄÄ elämäänsä, hän on elämä-nimisen näytelmän pääosan esittäjä, ja läheiset hänen ympärillään hänen statistejaan ja palvelijoitaan, lopun väen ollessa yleisöä.
Jotakin oleellistakin saattoi jäädä luettelosta pois, mutta tähän saa vapaasti ja kernaasti lisätä omia mietteitään ken tahtoo. Hyvää kesänjatkoa, palaan tilaisuuden tullen!
Terv. A.I.