Heips! Ammatinvalinta oli minulle jotenkin vaikeaa jo yläasteella, sillä allergisuuteni rajoitti monia vaihtoehtoja. Itsetunto oli myös tosi huono ja en uskonut mahdollisuuksiini, vaikka todistukset olivat hyviä. Opiskelin jumppariksi, mutta jotenkin kaikki alalla olleet tuntuivat jotenkin yli-ihmisiltä ja koin itseni huonommaksi kuin muut. työ oli todella raskasta ja terveyteni meni. Pidin asiakkaista ja itse hoitamisesta, olen sellainen emo. Terveys meni ja oli pakko ajatella muuta. Kouluaikoina jo pohdin, etten kyllä tekisi tätä työtä loppuelämääni.Sain kolme lasta ja olin poissa työelämästä neljä vuotta. Sitten alkoi stressi ja paniikki, mitä nyt? pääsin ammatinvaintapsykologille ja kuntoutukseen, jossa resurssini kartoitettiin. Oli helpottavaa tietää mihin pystyy. hain kasvatusalalle ja yllätyksekseni pääsin. nyt opiskelen ja se on antoisaa, mutta todella raskasta. arki vie mehut ja vapaa-aika täyttyy läksyistä. nytkin pitäisi joutua puuron keittoon. Rohkeutta matkaan ja muistakaa, että kyseessä on teidän oma elämä. Suinpäin ei valintoja kannata tehdä, vaan miettiä perusteellisesti. Muutos pelottaa aina, mutta mitään ei saa, jos ei uskalla yrittää. Sitten voi vaan tyytyä marisemaan ja kadejtia muita, kun voisi toteuttaa itseään ja luojan luomia lahjoja itsessään. En tiedä, mistä työstä vai työttömyydestäkö itseni tulevaisuudessa löydän, mutta se on sen ajan murhe. Olen varma, että positiivisella asenteella kaikesta selvitään. Ps. Pieni tauko arjessa, loma tai ympäristönvaihdos rutiineista auttaa asioiden selvittämisessä. itse en olepitänyt oikeaa lomaa kahdeksaan vuoteen, joten aurinkoloma yksin Kreikassa siintää silmissä...