Hirsutismi

  • Viestiketjun aloittaja Karvanaama
  • Ensimmäinen viesti
karva-apina
Onneks pinsetit on keksitty, mulla mustia jouhimaisia karvoja kasvaa kaulassa ja leuassa muutama. Vähentyneet ovat tosin ja karvankasvu hidastunut kun 7 vuotta olen syönyt e-pillereitä.
Ja jos onnistuu sen karvan ihan juuritupen kanssa kiskaisemaan irti, niin ei kasva takaisin.
Jalka-ja kainalokarvat ei haittaa, ajelen ne kumminkin aina. Käsikarvat ei oo mitkään ylitummat, ja kesällä vaalenee lähes huomaamattomiksi kun ottaa aurinkoa.

Toi mun parta on semmonen homma mistä kukaan ei edes tiedä, pinseteillä se on helppo hoitaa, eikä kukaan mieskään ole siitä tietoinen, että jos en pinseteillä näpsis, niin saattais olla kaula mustana x]
 
Parta-Maria
Alkuperäinen kirjoittaja suhde loppui parran kasvuun:
Alkuperäinen kirjoittaja Juu-uuuu:
Täällä kohtalotoveri yhtyy Parta-Marian kommentiin. Onneksi kyse on kuitenkin enemmän kosmeettisesta haitasta kuin vakavasta sairaudesta. Toki meillä parta-elleillä voi niitäkin olla, mutta siihen ei tää kasvaisuus varmaan liity. Hyvä puolia on etsittävä sieltä mistä niitä löytää. Huumorilla pärjää tässäkin paremmin kuin tosella naamalla, vaikka ei aina niin kivaa olisikaan.
No ei todellakaan pärjää. Jos naisella kasvaa mustaa partaa leuassa ja rinnoissa, niin ei sellaista gorillaa kukaan huoli.Hirsutismissa ei ole mitään hyvää.Vanhojapiikoja ei parrankasvu haittaa.

Jos minun mieheni välittäisi vähääkään karvoistani ja jättäisi sen takia, niin terve menoa. Kyllä rakkaus on jotain ihan muuta kuin tuollaiset pikkuseikat. En itse huolisi miestä, jolle naisen ulkonäkö on niin tärkeä asia. Ihme pinnallisia tyyppejä sitä nykyään löytyykin, yäk.
 
suhde loppui parran kasvuun
Alkuperäinen kirjoittaja Parta-Maria:
Alkuperäinen kirjoittaja suhde loppui parran kasvuun:
Alkuperäinen kirjoittaja Juu-uuuu:
Täällä kohtalotoveri yhtyy Parta-Marian kommentiin. Onneksi kyse on kuitenkin enemmän kosmeettisesta haitasta kuin vakavasta sairaudesta. Toki meillä parta-elleillä voi niitäkin olla, mutta siihen ei tää kasvaisuus varmaan liity. Hyvä puolia on etsittävä sieltä mistä niitä löytää. Huumorilla pärjää tässäkin paremmin kuin tosella naamalla, vaikka ei aina niin kivaa olisikaan.
No ei todellakaan pärjää. Jos naisella kasvaa mustaa partaa leuassa ja rinnoissa, niin ei sellaista gorillaa kukaan huoli.Hirsutismissa ei ole mitään hyvää.Vanhojapiikoja ei parrankasvu haittaa.

Jos minun mieheni välittäisi vähääkään karvoistani ja jättäisi sen takia, niin terve menoa. Kyllä rakkaus on jotain ihan muuta kuin tuollaiset pikkuseikat. En itse huolisi miestä, jolle naisen ulkonäkö on niin tärkeä asia. Ihme pinnallisia tyyppejä sitä nykyään löytyykin, yäk.

Kyllä ulkonäkö on tärkeä niin miehille kuin naisillekin. Tuskin kukaan mies ihailee sellaista naista jolla on samanlainen parrankasvu kuin itsellään. Naiset on naisia ja parrankasvu on ikävä asia, eikä todellakaan kaunista naisen ulkonäköä. Siksi olisikin hyvä löytää todella tehokas apu siihen ikävään ja rumaan vaivaan.
 
Parta-Maria
Alkuperäinen kirjoittaja suhde loppui parran kasvuun:
Alkuperäinen kirjoittaja Parta-Maria:
Alkuperäinen kirjoittaja suhde loppui parran kasvuun:
Alkuperäinen kirjoittaja Juu-uuuu:
Täällä kohtalotoveri yhtyy Parta-Marian kommentiin. Onneksi kyse on kuitenkin enemmän kosmeettisesta haitasta kuin vakavasta sairaudesta. Toki meillä parta-elleillä voi niitäkin olla, mutta siihen ei tää kasvaisuus varmaan liity. Hyvä puolia on etsittävä sieltä mistä niitä löytää. Huumorilla pärjää tässäkin paremmin kuin tosella naamalla, vaikka ei aina niin kivaa olisikaan.
No ei todellakaan pärjää. Jos naisella kasvaa mustaa partaa leuassa ja rinnoissa, niin ei sellaista gorillaa kukaan huoli.Hirsutismissa ei ole mitään hyvää.Vanhojapiikoja ei parrankasvu haittaa.

Jos minun mieheni välittäisi vähääkään karvoistani ja jättäisi sen takia, niin terve menoa. Kyllä rakkaus on jotain ihan muuta kuin tuollaiset pikkuseikat. En itse huolisi miestä, jolle naisen ulkonäkö on niin tärkeä asia. Ihme pinnallisia tyyppejä sitä nykyään löytyykin, yäk.

Kyllä ulkonäkö on tärkeä niin miehille kuin naisillekin. Tuskin kukaan mies ihailee sellaista naista jolla on samanlainen parrankasvu kuin itsellään. Naiset on naisia ja parrankasvu on ikävä asia, eikä todellakaan kaunista naisen ulkonäköä. Siksi olisikin hyvä löytää todella tehokas apu siihen ikävään ja rumaan vaivaan.

Sääli, että olet törmännyt noin ala-arvoisiin miehiin. Minun mieheni tai aikaisemmat poikaystäväni eivät ole välittäneet karvoistani, ehkä ovat sitten olleen normaalia fiksumpia. Itsellenikään miehen ulkonäkö ei merkitse mitään, äly ja käytöstavat sitäkin enemmän.

Sitä saa mitä tilaa ja sellaista seuraa, jonka arvoinen on.
 
Juu-uuuu
Kyllähän se on niin, että ei tämä hauskaa ole, mutta huumorilla voi suhtautua. Ja ihmiset, joita elämässään pitää tärkeinä, voi vapaasti valita. Sellaista miestä en lähelleni ja puolisokseni olisi huolinut jolle ulkonäkö olisi ollut kynnyskysymys. Tärkeämpi on se, mitä mies pitää ajattelustani ja minusta kokonaisuudesta. Puistattaa se, että jokin yksittäinen ulkonäköön liittyvä seikka ajaisi kaiken sen ohi, mitä minä olen persoonana ja ihmisenä.

Kivempaa olisi ilman ylimääräistä karvankasvua, mutta minä en ole karvojani valinnut, ne on riesakseni langennut. Yritän siis elää niiden kanssa mieluummin sovussa huumorin avulla kuin yöuneni menettäen. Epiloiden aina jaksaessani ja nyppien osan pois. Yli kymmenen vuoden parisuhteen jälkeen ei aina jaksa olla ihan timmissä. Eikä mies ole karvoistani valittanut,edes kiukuspäissään ei ole viitannut sanallakaan niihin.

Toivoisin toki itsekin, että löytyisi jokin keino päästä niistä eroon, siitä ei ole kyse.
 
tai älkää vaivautuko, tässä teksti Sinkun elämää p
Kirjoitan tähän nyt asioita joita en ole koskaan kertonut kenellekään. Toivon että mahdollisesti saamani palaute on sen mukaista, eikä "lyötyä enää lyödä lisää". Jotkut kirjoittamani asiat voivat varmaan huvittaa, mutta en pelleile enkä liioittele.

Olen 25-vuotias nainen, en ole koskaan seurustellut, ollut treffeillä tai suudellut -muusta puhumattakaan. Häpeän vartaloani niin hirveästi, etten koskaan voi esimerkiksi pukeutua/vaihtaa uikkareita toisten seurassa.

Syy: olen tumma ja tulinen suomalainen ja se on tuonut mukaan runsaalaisen karvoituksen (juu, tiedän, nyt on varmaan tosi hauskaa), sääreni eivät ole kovin kauniit yhdistettynä lihaksikkaisiin reisiin ja rintani rumat. Miten niitä kuvailisi, no, kauniit kun on kylmä jne (sellaiset pyöreät), muuten sitten eivät niin kauniit.

Tilanne on ollut edellisen kaltainen jo 10 vuotta, jonka aikana olen systemaattisesti AINA vältellyt oman vartaloni näyttämistä. En voi/kykene/pysty olemaan alasti/puolialasti toisten läheisyydessä. En ole käynyt gynekologilla (vaikka ehkä pitäisi), en käy uimahalleissa, en sauno toisten kanssa ja mikä pahinta, välttelen fyysistä kontaktia toisten kanssa.

Häpeän tätä kirjoittaessankin ihan valtavasti, enkä valitettavasti saa kaikkea kirjoittamaani järkevään muotoon.

Suurin ongelma lienee se, että ystävät alkavat saamaan lapsia, menevät naimisiin, ja minullapa ei ole sellaisia uutisia ollut koskaan kerrottavana. Voin vain kuvitella sitä tunnetta kun on joku josta välittää yli kaiken ja jota rakastaa enemmän kuin itseään. Miksi minulta on evätty mahdollisuus rakkauteen? Ei kai kukaan voi rakastaa minunlaistani?

Häpeä vartaloani kohtaan on siis ollut niin suuri, että en ole edes koskaan ajatellut alkavani seurustella. Mitä järkeä minun olisi edes mennä treffeille, kun en voi koskaan alkaa seurustella vakavasti! Jossain vaiheessahan eteen tulisi mahdollisesti seksi ja se (heikon :) käsitykseni mukaan edellyttäisi vaatteiden riisumista. Enhän minä VOI antaa kenenkään nähdä vartaloani. Tai koskettaa.

Olen karvainen, mitä sitä kieltämään. Kukaan muuhan tästä ei tiedä kuin minä. Se, että on runsaat tummat hiukset, ei paljon lohduta, jos runsaita ja tummia karvoja on joka puolella. Pääseehän niistä toki eroon, mutta tuloksena on ihoa ärsyttävä sänki jo illalla. Sävähdän kosketusta, mitä jos joku hipaisee säärtäni jossa jo pistelee sänki? Sanotaan nyt vaikka niin, että ei minua sirkukseen huolittaisi ja karvat sheivattuna näytän AIVAN normaalilta, mutta jos tätä "normaaliutta" kestää puoli päivää... En voi kuvitella meneväni kosmetologille karvojen poistoon, en vain pysty. Ei varmaan edes pystyisi koskemaan minuun. Voisi siinä mennä epilaattori tukkoon. ;-)

Todettakoon tähän väliin että en edes tiedä miksi kirjoitan. Kai kymmenen vuoden "suru" täytyy jossain vaiheessa jakaa, edes netin kautta. En halua sääliä tms.

Enemmän kuin mitään muuta kaipaan mahdollisuutta saada rakastaa ja tulla rakastetuksi. En kuvittele olevani kovinkaan "seksuaalinen", toki minullakin on tarpeeni mutta minulla on VALTAVA läheisyyden tarve. Siis fyysisen. En ole koskaan päässyt sitä testaamaan, mutta olemassa se on. Kuinka olisi ihanaa vain olla toisen (miehen) lähellä ja tuntea toinen...

Nyt alan hävetä kokemattomuuttani ja seurustelemattomuuttani sosiaalisista syistä johtuen. Äitini kesällä ihmetteli kun minulla ei ole koskaan ollut ketään ja vahingossa (?) nimitti minua "ylijäämäksi". Tähän asti asia ei ole minua haitannut, mutta kun 25 vuotta tuli täyteen, olen alkanut miettiä kuinka kauan tilanne voi jatkua näin. Missä vaiheessa muutun kaikkien mielessä aivan täysin epänormaaliksi? Kyllä kaikki varmasti ihmettelevät jo nyt miksi en koskaan puhu miehistä tms. Kun ei ole paljoa kerrottavaa..

Tiedän että kaikki ajattelevat nyt minun olevan naama mutrussa kulkeva jonkinlainen potentiaalinen syrjäytyjä tai vastaavaa. Ylijäämä. Hylkiö.

Vaan kun ei.

Minulla on ihana perhe, koira, ystäviä, harrastuksia, töitä ja opiskelupaikka yliopistossa. En anna tämän häpeäni näkyä, koska en sitä tunne normaalin arkipäivän tiimellyksessä. Harrastan hevosia, valokuvaamista, lukemista, ihan normaaleja juttuja. Osaan puhua ja olla hiljaa, olen sosiaalinen, mutta bileitä ja isoja ihmisjoukkoja (juhlia) hieman vierastan, pidän yksinolosta (mutta en koko loppuelämääni.. ;-), olen huumorintajuinen ja kuulemma hauskaa seuraa. Minun kanssani on helppo tulla toimeen. Olen hyvin ystävällinen ja kiltti. Minulla on tummat, puolipitkät hiukset, kauniita hampaat, pari miestä on jopa kehunut kauniiksi. Vartaloni on päällisin puolin ok, 160 cm ja vajaat 60 kg. Olen liikunnallinen. Pukeuden nätisti, leikittelen eri tyyleillä jne. Itsetuntoni ja -luottamukseni on tässä esitelyjä syitä lukuunottamatta hyvä. Olen kunnianhimoinen ja välillä jopa älykäskin! Hymyilen ja nauran paljon. Olen kuitenkin ujo, en ikinä uskalla sanoa kenellekään miehelle mitään. Oikeastaan en taida osata puhua ikäisilleni miehille ollenkaan.. En tosin heitä juurikaan tapaa, opiskelen naisvaltaisella alalla.

Baareissa en käy, en ole koskaan käynyt, enkä halua koskaan käydä. Tai olen kerrran ollut, enkä saa siitä mitään irti. En ole silti mikään nipo, siiderillä voi aina käydä. Tansseissakaan en käy, sama juttu kuin edellisen kohdalla. En siis tapaa miehiä. Ja vaikka tapaisin, miten voin voittaa estoni?

Miten voittaa näin voimakas häpeä? En halua olla koko loppueläämäni yksin!! Tähän asti energiani on kulunut opiskeluissa ja töissä, olen löytänyt suunnan elämälleni, mutta ei kunnianhimoni opiskeluissani riitä minulle elämäni sisällöksi enää kovin pitkäksi aikaa... Tuntuu että en ole vielä elänyt ollenkaan, elämäni on ollut ja on vain puolittaista elämää.

Voiko kukaan mies rakastaa näin puuttellista naista? Miten voin uskaltaa luottaa toiseen että hän ei vetäydy säikähtäen pois luotani "kauneusvirheeni" havaittuani?

Miten jaksan elää valtavan läheisyyden tarpeeni kanssa yksin? Tajusin vasta nyt kuinka voimakas se on ja ihan säikähdin!

Pahoittelen sekavaa kirjotustani, pakko oli purkautua. Jos haluat vinoilla tai jotain, älä tee sitä, itse asiassa ensimmäiset kyyneleet tekevät tuloaan juuri näillä hetkillä...


 
voimia
Sun kirjoituksesi kosketti mua syvältä. Sellainen, joka viestisi luettua kokee jollain tavalla tarpeelliseksi pilkata tai ivata on omassa elämässään hukassa. Jos ei muuten, niin empatiakyvyn puutteesta. Jätä heidän kommentit omaan arvoon!

Itselläni on ikää 15 vuotta enemmän, ja näihin vuosiin mahtuu kasa kokemuksia ja elämää, joka on opettanut suhtautumaan itseeni. Kärsin kuitenkin samasta vaivasta; upeasta tummasta tukasta, hyvästä ulkonäöstä kuorrutettuna mustilla karvoilla. Silti elän hyvässä parisuhteessa, nautin seksistä ja koskettelusta. Se, että tilanne on tämä, on kuitenkin vaatinut kovan ja kivisen tien. Edelleenkin vältän yleisiä saunoja, "tyttöjen saunailtoja", uimarantoja, etelänmatkoja jne. Iän karttuessa myös asenteeni näihin on kuitenkin alkanut loiventua. Itsensä hyväksyminen sellaisena kuin on, on pitkä prosessi. Suurimpana esteenä on ollut häpeä, jonka takaa olen löytänyt isompia syitä kuin ulkonäkö. Riittämättömyyden tunnetta ylipäätään, sitä tunnetta, että ei täysin kelpaa. Vaikka opiskelut yliopistossa sujuivat hyvin, työelämässä menee ihan kivasti ja kaikki ulkoiset tekijät ovat puoltaneet sitä "hyvän itsetunnon käsitystä itsestäni", niin mikään ei ole koskaan täysin riittänyt.

En tiedä onko tästä sinulle mitään hyötyä tai apua. Jollain tavalla samastuin kuitenkin tekstiisi ja löysin osin samoja piirteitä kuin olen itsessäni tunnistanut. Mieti, mistä voisi olla todellisuudessa kyse, ota vaikka yhteyttä Nyytiin (oli ainakin silloin Helsingissä toiminnassa kun itse opiskelin). Ei sinun tarvitse heti kertoa karvoistasi, voit kertoa muista asioista. Pelkästään asioiden ja tuntemusten sanominen ääneen tekee niistä enemmän kuin ajatuksia jotka voit työntää sivuun. Jossain vaiheessa elämääsi sinun on joka tapauksessa kohdattava nuo tunteesi ja kokemuksesi, ilman tätä kohtaamista et pysty rakentamaan itsestäsi sitä omilla jaloillaan vahvasti seisovaa naista, jonka idun ja taimen löysin tekstistäsi.

Toivon jaksamista ja erityisesti rohkeutta. Vaikein matka, jonka ihminen koskaan tekee, on matka itseensä. Sen matkan jälkeen on kuitenkin vahvempi ja elämään tätä elämää isolla liekillä. Iso osa jättää tämän matkan tekemättä ja katsoo itseensä vasta kohdatessaan kriisejä. Niinkuin minä. Kerää rohkeutta, hae kaikki tarvittava apu; se on vahvuuta, ei heikkoutta. Karvat kasvavat sinussa joka tapauksessa.
 
hapsukka
Mä oon nyt 22-vuotias karvakasa, yksi suurimmista ongelmaalueista on mulla reidet, olin 15 kun huomasin että karvat on alkanu kasvaa niisäkin. Monet itkut on itketty, ja tiedän että tulen vielä itkemäänkin. Kaikki mahdolliset kotikonstit on kokeiltu ja niistä ei apua juurikaan ole, sänki tulee heti,epiloimalla ei saa sileäksi ja sheivaamalla sänki on tosi karu.. mihinkään hoitoihin en kumminkaan kehtaa mennä ja epäilen olisiko niistä edes apua. Mieheni löysin 5 vuotta sitten ja edelleen pelkään aina että hän koskettaa jalkojani,seksi elämä ei ole kovin vilkasta koska haluan olla varma että karvat on hoideltu ennen kun hyppään petiin, en todellakaan osaa nauttia kosketuksesta. hetken pelkäsin etten saisi lapsia, ( pelko pco:ta) onnekseni kumminkin tulin raskaaksi ja tyttäreni on nyt 6kk. Nyt mieleni on vallannut huoli että jos lapseni kokee saman kohtalon. Olinko itsekäs kun tein lapsen?? raskauden viimeiset viikot olivat aika tuskaisia kun yritin pitää jalat sileinä kun olin menossa synnyttämään. Olisin kuollut häpeästä jos olis ollu sänki. Mä todella pelkään sitä päivää kun ongelmat leviää kasvoihin... Ja todella hartaasti toivon että lapseni ei joutuisi kärsimään karvoistaan. Oma suhtautumiseni karvoihin voi pahimmillaa johtaa siihen että tyttärenikin kokee itsensä rumana, voi kumpa osaisin hoitaa tilanteen niin että vaikka liikakarvoitus perityisi,lapseni itsetunto ei romuttuisi vaan hän osaisi arvostaa itseään ja pitää itseään kauniina. Pakko vielä sanoa että karvoista huolimatta olen tällä hetkellä hyvin onnellinen,koska minulla on ihana rakas lapsi! Onneksi ajatukseni ei ole ihan yhtä sekavat mitä tästäkirjoituksesta tuli!


 
Suomessa tämä
vaikuttaa suuremmalta ongelmalta kuin jos asuisi vaikkapa Etelä-Euroopassa tai Latinalaisessa Amerikassa. Siellä varmasti on miljoonia naisia, joilla karvankasvu on huomattavaa. Oman ulkonäkönsä häpeäminen ja itsensä eristäminen seurustelusuhteista on minullekin tuttua. Ei kylläkään liiallisen karvankasvun vuoksi. Siinä ei auta muu kuin psyykata itsensä ja ottaa riski. Näin tein itse vuosien yksinäisyyden jälkeen enkä mitään siinä ole menettänyt. Jos sattuu niin sitten sattuu, mutta kokemuksista ja uskaltamisesta saa kuitenkin jotain itselleen. On se kumma vaan, että sielun kipu pelottaa enemmän kuin ruumiin kipu. Terapiakin voisi auttaa, mutta ammattiauttajallekin on kynnys monella mennä puhumaan, niin kovasti hävettää.
 
karvattomat jalkapohjat sentään...
Heippa kaikki karvakamut!
Voin kertoa lohdutuksen sanan omasta itsestäni. Valitettavasti en ole löytänyt ratkaisua, jolla karvoitusongelma on ratkennut, mutta "selviytymistarinani" onkin vähän toisenlainen juttu.

Muistan lukioiässä, että leuassani kasvoi hentoja, pitkiä vaaleita karvoja, joita leikkasin saksilla lyhyemmäksi. Säärikarvat olivat siinä vaiheessa jo tosi "miehekkäät". Karvoitus on lisääntynyt vaivihkaa vuosien varrella. Leuasta ja huulista karvoja olen nyppinyt jostakin 25-vuotiaasta ja reisien hennot karvatkin ovat nykyään tummat, pitkät ja paksut. Bikinirajani on tuuheaa pöheikkömäistä viidakkoa, jonka perille pääsemiseksi tarvitsisi varmasti viidakkoveistä tai raivaussahaa. Myös peppukannikoiden välissä kasvaa tuuhea turkis. Käsivarsien karvoja en ole kertaakaan uskaltanut ajaa, koska tiedän, että jos niihin puutun, niin vuodessa karvat villiintyvät täysin holtittomiksi. Karvojen uusin aluevalloitus on poskeni, joissa kasvaa hentoa, pidempää karvaa, jotka ehkä ajan kuluessa muuttuvat tummemmaksi. Myös nännipihan ympärille olevien karvojen seuraksi on puskemassa rintaan hentoja yksittäisiä karvoja.

Hiukseni ovat onneksi paksut, pitkät ja kiiltävät. Samoin kulmakarvat ja ripset ovat erittäin mallikkaat. Tosin kulmakarvojen nyppiminenkin on aika työlästä.

Ennen töihin lähtöä nypin parta- ja viiksikarvat pinseteillä. Aika ajoin poistatan vahalla karvat (isovarpaan päältä muutaman karvan, sääret, reidet, bikinirajat, peppuvaon, navan alapuolen) joko itse (= menee koko ilta) tai kosmetologilla (maksaa noin 100 euroa).

Ensimmäinen mieheni oli karvattomampi kuin minä. Koin koko yhdessäoloaikamme hirveää epänaisellisuuden tunnetta. Lapsemme näyttävät kuitenkin perineen minun karvaisuuteni:(

Toinen mieheni on karvaisempi kuin minä. Hänellä on "bontso" päällä eli rinta- ja selkäkarvoituksessa löytyy, kulmakarvat kasvavat yhteen ja nenän varteenkin kasvaa yksittäisiä karvoja, jollei niitä ajele pois.

Nyt päästäänkin siihen itse asiaan. Olen vasta nyt nelikymppisenä oppinut hyväksymään itseni tällaisena kuin olen. Myönnän, että asiakaspalvelutyössä joudun nyppimään karvat kasvoistani, koska en ole niin rohkea, että kestäisin asiakkaiden tuijotusta. Myös tukan annan roikkua kasvoilla, jottei kasvojen karvoja näe niin selkeästi. Silti annan esimerkiksi talvella säärikarvojen rehottaa. Toki uimahallissa joku niitä tuijottaa, mutta en halua antaa karvaisuuden eristää minua yhteiskunnasta.

Mieheni tietää karvaisuuteni ja hän lohduttaa, että hänelle riittää, että hän kuitenkin on vielä se karvaisempi osapuoli. Seksielämämme on antoisaa ja vilkasta. Nyt koen itseni silti naiselliseksi, koska naisellisuus on oikeasti muutakin kuin vain ihokarvoja. Toistaiseksi esimerkiksi asuntolainan lyhentäminen on tuntunut mielekkäämmältä kuin että säästäisin 1000 euroa karvojen laserpoistoon.

Uskokaa itseenne. Ihmisyys on ihan muita juttuja kuin pelkkää pintaa. Kyllä teistä jokainen on nainen, naisellinen, seksikäs ja kykenevä parisuhteeseen olipa niitä karvoja sitten enemmän tai vähemmän. Itsetuntoa!
 
Minä haluaisin löytää oikein karvaisen, "tummat karvat" naisen. Toivottavasti löydän tätä kautta.


Alkuperäinen kirjoittaja kalvainen kaveli:
Nonniin !
onhan teitä näköjään muitakin....
Siskolikan kanssa ollaan aina luultu, että ollaan tosiaan ainoat naiset
(ainakin Suomessa) jotka joutuu höyläämään, vahaamaan ja ties mitä muuta
ihan joka paikasta.
Ollaan yli 40 jo kumpainenkin, mutta karvoja - erittäin tummia ja paksuja -
on ajeltu varpaista kainaloihin jo tosta 14 vuoden iästä asti.
Siis ihan tosiaan varpaiden pääliset, sääret, reidet, bikinirajat napaan asti,
kainalot....
itse ainakin sheivaan myös häpyhuulien sisäpuolen,
siellä karvat tosiaan vaivaa, kun kokoajan hiertävät....
viikset myös on aika vahvat kummallakin kuin myös kulmakarvat.
Partakarvoja ja nännikarvoja kummallakin vain muutama, siis 10 - 20 kpl yleensä,
ne on helppo pinseteillä nypätä pois.

Ollaan ihan suomalaisia kaikinpuolin, vaaleita maitonahkoja,
mutta karva on lähes mustaa ja paksua,
mistä lie johtuu.
Hiukset ja ripset kuitenkin ovat normisuomalaista hienoa,
ohutta ja maantienväristä laatua.

Kummallakin meistä on ollut epäsäännölliset kuukautiset aina,
lapsettomuuden vuoksi on hoitojakin saatu,
e-pillereitä syöty aikanaan vuosia.
Kumpikin on sitä mieltä, että karvankasvu kiihtyi e-pillereiden myötä
ja turvotus myös.

Eipä muuten ikinä ei olla voitu mennä "tosta vaan" esim. rannalle kavereiden kanssa,
uimahallista puhumattakaan.
( Tai pienehköistä bilemekoista !! )
suhteisiin miesten kanssa voimakas karvan kasvu on myös vaikuttanut aika paljon,
sitä on aika arka aloittelemaan mitään vakavampaa,
olo on todella kokoajan epävarma ja pelkkään
sheivaamiseen menee aina tunti joka toinen päivä....
iho on aika huonona herkimmissä paikoissa kokoajan sheivailun vuoksi.

lottovoittoa odotellaan, että päästäisiin johonkin hoitoihin,
joissa lopullisesti päästäisiin kamalasta karvoituksesta eroon.

Että ollaan kateellisia kavereille, jotka sheivaa säärensä 2 kertaa kesässä
ja sillä hyvä.
 
turhautunut...
Itseäni henkilökohtaisesti turhauttavat jotkut "karvattomat" naiset (huom eivät kaikki), jotka arvostelevat karvojen ajamatta jättämistä poikkipuolisilla kommenteillaan. En tarkoita, että itse mielelläni jättäisin karvoja ajamatta, mutta aina ei kuitenkaan ole edes aikaa nyppiä kulmakarvoja ym. Onko muilla mielipidettä aiheesta?
 
karvajengiläinen
Yksi karvainen ilmoittautuu mukaan! Omalla kohdallani sanoisin kyllä vuosikymmenien epiloinnin vaikuttaneen karvan kasvua vähentävästi.

Epiloin kainalot ja jalat haaroista varpaisiin ja kyllä karvankasvu on vähentynyt näiden 30 vuoden aikana (heh, kuulostaa tietty hassulta, mutta kun jollain keinolla karvojani olen kuitenkin niiden ilmestymisestä alkaen halunnut vähentää, niin aika alussa otin jo käyttöön epilaattorin).

Eli kun aivan aluksi teininä sheivailin, niin se onnihan ei kovin pitkäikäistä ollut. Epilaattorilla ei toki tule sileää, mutta kyllä se karvattomampi tulos kuitenkin kauemmin kestää kuin sheivaten ja tosiaan minulla ainakin osa karvoista on epiloinnin seurauksena jo varmaan lopullisestikin lopettanut kasvamisensa. Juuri pitkäaikaisen ja säännöllisen epiloinnin ansiosta.

Viiksikarvat poistan kylmävahalla ja yksittäiset karvat leuassa, alavatsassa ja nänneissä pinseteillä. Myös kulmakarvat saavat kyytiä pinseteillä.

Käsikarvoja en ole koskaan lähtenyt poistamaan.

Olen jo aikapäiviä sitten tottunut siihen, että karvanpoistorutiinit kuuluvat arkipäivääni, ei kuitenkaan jokapäiväisesti.

Muistan myös kuinka hirveää oli nuorena, jos yllättäen joutui lähtemään paikkaan, jossa piti olla vähissä vaatteissa tai kuinka järkyttävää - ja eliniäksi mieleenjäävää (valitettavasti) - oli kun ensimmäinen poikaystävä hiveli säärtä housun lahkeen alta ja totesi että onpas karvaiset jalat...

Neuvoni muille kärsiville on siis, ettei kannata jäädä piiloutumaan vaan taistella! Ei niistä karvoista varmaan millään konstilla lopullisesti eroon pääse, mutta miksi ei voisi käyttää epilaattoria, se on kuitenkin kotikäyttöisistä vaihtoehdoista kokemukseni mukaan toimivin.
 
Yks karvakamu lisää..
Juu, Kannetaan Karvamme Ylpeänä, ei tarvi talven pakkasilla välttämäti edes pitkiä kalsareita, kun on eristeet omasta takaa, ja jos pikkujouluihin mielii, niin ei tarvi tekopartaa laittaa, kun sitäkin tuppaa olemaan ihan luonnostaan! :D

Jes. On se vittumaista olla nainen ja vielä KARVAINEN!
 
minäkin liityn joukkoon! :)
Ette kuulkaa tyssit usko miten helpottavaa on ollut lukea muiden kokemuksia samasta aiheesta! Tämä kun ei varsinaisesti ole sellainen asia, jolle kyselisi kovasti kohtalotovereita noin niinkuin in-person... Eli minulla on myös ollut aikamoisen vahvoja häpeän tunteita ja nolouden hetkiä; aina siitä kun olen ollut 12 ja tajusin että minä en liikkatunnille voi laittakaan sortseja niinkuin muut tytöt. Nyt ikää on 23, vähän enemmän ikää ja kokemusta rikkaampana, ankaran höyläämisen jälkeen ne sortsitkin joskus jalkaan sujahtaa... Siti aina vituttaa ja katkerana miettii, että miksi just minun ristikseni tämä vaiva? Mutta kuten aiemmin joku täällä totesikin, tämä on kuitenkin kosmetologinen vaiva, ja vaikka se onkin aiheuttanut kärsimystä vuosien varrellla, ei se minua tapa.
 
sukuvika
Mittasin juuri, tai mies pyynnöstä mittasi. Partani pituus on noin 6 sm, kasvanut tamän seitsemässä kuukaudessa. Kukaan ei ole tullut valittamaan, paitsi pieni tyttö kaupassa neuvoi siskolleen. Parta on oikein hyvä sienimetsässä, siitä saa kiinni osan hirvikärpäsiä.
Itselleni parta kasvoi vasta menopaussin jälkeen ja ei todella haittaa yhtään, hiusten leikkaaja on sen aina yleenä ajanut, mutta taidankin kokeilla kuinka pitkäksi se kasvaa. Mitä häpeämistä siinä oikein on, voi teidän kanssa.
 
Karvat kuriin
Täällä kanssa ilmoittautuu yksi liikakarvaisuudesta kärsivä! Ikää on 20 vuotta ja tämä tavallisuudesta poikkeava karvankasvu alkoi ehkä siinä 15-16-vuotiaana. Kulmakarvat ovat tuuheat ja niitä saa päivittäin nyppiä. Säärikarvat ovat paksut ja tummat, reisissäkin kasvaa runsaanpuoleisesti karvaa, tosin melko hentoa ja vaaleampaa kuin säärissä. Ajella saa sili kyllä koko jalat useamman kerran viikossa. Epilaattoria en viitsi käyttää, kun iho on herkkä ja punottaa sitten vielä seuraavanakin päivänä... Muutama viiksikarvakin on naamaan eksynyt, niitä nypin pinseteillä. Muuten naamassa kasvaa hentoa vaaleaa karvaa, joka kuitenkin poskien kohdalla on aika pitkää... Tuo se ehkä eniten häiritsee, kun näkyy helposti kirkkaammassa valaistuksessa. Vatsassakin kasvaa karvaa, melkoa hentoa onneksi tosin, mutta pigmenttiä löytyy, noitakin saa sheivailla...

Aika moista tämä elo välillä on liikakarvojen kanssa, mutta olen minä jokseenkin tähän tottunut... Käsittääkseni ongelmani ei ole ihan pahimmasta päästä, koska karvat eivät paksuudeltaan mitään jouhia kuitenkaan ole, ja näkyvät lähinnä vaan tietynlaisessa valaistuksessa. Jaksamista kaikille muillekin karvaisille naisille, onneksi elämässä ja naiseudessa tosiaan on muutakin, kuin vain ulkonäkö...
 
karvainen ja äkäinen
Enpä ole tavannut vielä sellaista naista, joka ei olisi arastellut karvojaan. Tai olen, yhden, mutta hän oli saksalainen. Olin kaupassa töissä, kun hän tuli bermudasortseissa sisään, ja hänellä oli oikeasti kaunis (!) ja tasainen säärikarvasto. Paljon hienompi kuin monilla miehillä!

Mutta, valitettavasti en itse ole noin rohkea, eikä harsuttavissa, joskin tummissa ja runsaissa säärikarvoissani ole mitään kaunista. Niin kuin ei ole partakarvoissa, rintakarvoissa tai niissä ah niin ihanissa reisikarvoissa. Mitään lääketieteellistä ongelmaa ei ole, on vain karvaongelma. Minulle tarjottiin hormoneja yms. mutta kieltäydyin, koska en halua syödä niitä, kun ei ole lääketieteellistä syytä.

On mennyt kaksikymmentä vuotta kun aloin karvoittua ja vasta nyt alan hyväksyä itseni. Naamasta minäkin raakkaan karvat ja trimmaan alapään, mutta muuten en jaksa. Pidän mieluummin housuja kuin ajelen säärikarvat. Minulla on mies, joka on itseäni karvaisempi, en minä(kään) osaisi olla blondin posliinin kanssa.

Laajamittaiseen karvanpoistoon en enää ala. Jos karvoitukseni häiritsee muita, se on voi voi. Eivät ne tartu, ja aina voi katsoa pois. Miksi minun pitäisi yrittää epätoivon vimmalla miellyttää tuikituntemattomia? Rakkaus ei karvoihin katso, kyllä se on muusta kiinni. Jos rakastuu pelkkään kuoreen, mitä tapahtuu, kun se ei vastaakaan odotuksia?

Kun vielä saisin rohkeutta kulkea karvaisin säärin ihmisten ilmoilla! Siihen pyrin.
 
nuori elukka
Joo..täytyypä minunkin sanoa, että olen yllättynyt miten monia muita samasta vaivasta kärsiviä löytyy (Suomesta).
Itse olen pian 23-vuotias. Yläasteella taisi alkaa jo karvaa hiipimään vatsalle, bikiniraja levittäytymään. Nykytilanne: lähes mustia karvoja napaan asti, toisessa rinnassa muutama tumma karva, jalkapöydällä ja isovarpaiden päällä jokunen tumma haiven, bikiniraja hipoo jo melkein polvitaivetta..reisien sisäpinnalla tummaa karvaa siis todella ylös ja myös takareidessä kunnon tumma rehotus, unohtamatta kannikoiden väliä. Minua ei haittaa sääri- tai kainalokarvani. Onhan niissä hommaa kun tarvitsee jatkuvasti sheivata ja epiloida jos on menoa ja näin kesäaikaan, mutta niistä vielä selviää ja noista karvoista saavat nauttia normaalitkin. Itkuni olen itkenyt näiden muiden alueiden takia. Bikinirajaan ei epilaattori käy, tulee sisäänpäin kasvaneita karvoja. Sheivaaminen ärsyttää ihoa myös todella paljon, sen yhden päivän saan nauttia sileydestä ja toisena päivänä pysyn piilossa punoittavan ja näppyläisen ihoni kanssa. Kynsisaksilla saan leikattua karvat lähes näkymättömiin päivän ajaksi. Vatsasta nypin joskus pinseteillä yksitellen karvat pois, samoin kuin rinnasta. Herkkua. Tulos kestää n.1-2vko.

Minäkään en siis kesällä voi nauttia esim. uimisesta muiden ihmisten seurassa, enää. Yli viikon lomamatka etelään kuulostaa aivan mahdottomalta. Paitojen pitää olla riittävän pitkiä ja lyhyet hameet ovat pannassa muuten kuin tummien sukkahousujen tai leggiensien kanssa. Pysyttelen erossa muista ihmisistä ja vaatteidenvaihtoon en tuosta vain ryhdy edes kaveriseurassa (silloinkin olen hyvin tarkka ettei mitään vaan näy). Juhannuksenakin jätin saunan ja uimisen väliin kun en vain yksinkertaisesti kehtaa..olisi hirveä nöyryytys näyttäytyä ihmisten ilmoilla tällaisena. Pysyn mieluummin piilossa.

Edellinen suhteeni päättyi juuri ja ihan heti en uskalla seuraavaan siirtyä (muutamassa vuodessa tilanne kun on edelleen pahentunutkin). Ex oli hyvin ymmärtäväinen eikä hän minua karvojen suhteen juuri kommentoinut..mutta sillon kun kommentoi niin se teki todella kipeää, vaikka hän ei edes niin ilkeästi sanonut ja joskus huumorilla koitti jtn heittää..

Kosmetologilla kävin valoimpulssihoidossa 3 kertaa, mutta se ei auttanut (vatsan alueeseen kokeilin) joten se kokeilu päättyi siihen. Neulaepilaatio harkinnassa kun rahaa saa vähän kasaan. Vasta muutama vuosi sitten uskalsin lääkäriä lähestyä asian kanssa. Ensimmäinen ystävällisesti alkoi selittää kauneusihanteista ja Välimeren tummista kaunottarista..sen jälkeen en lääkäriin toviin taas uskaltautunutkaan kun tämä ensimmäinen vähätteli ja lässytti, teilasi ongelmani tyystin. En tiedä mikä, mutta jokin horminiarvoni oli lievästi koholla, mutta lääkäri ei tähän puuttunut sen enempää. Kilpirauhastestiin menen huomenna. Saa nähdä mitä tulos kertoo, mutta sen tiedän, että kun nyt menen asian tiimoilta 3. kerran lääkäriin niin vaadin selvitystä ja tutkimuksia mistä johtuu. Jos tätä vaivaa voi mitenkään helpottaa ja hoitaa niin haluan saada sen selville nyt, 10 vuoden kärsimisen jälkeen. Minä haluan elää, olla normaali muiden joukossa, nauttia kosketuksesta ja katsoa alastonta peilikuvaani tuntematta inhoa ja häpeää.

Avauduin sitten minäkin vähän samalla. Eipä tästä ole voinut kenenkään kanssa puhua...
 
AnttuKoo
Tekipä hyvää vilkaista tätä viestiketjua.
Olen 40 v, sinkkunainen ja ihan tyytäväinen olooni.
Olen sanonut olevani Suomen karvaisin nainen, onneksi ystäväni osaa makeasti nauraa kommentilleni.
Karvat ovat kasvaneet iät ja ajat reisilläni, varpaiden päällä, rinnoilla muutama, leuassa. Lapseni toteaa, että pohkeeni näyttävät välillä siltä kuin olisin mies. Mustaa jouhta. Jos sheivaan, kahden pv päästä on jo ikävä sänki. Häpykarvoitus on kuin sankkaa risumetsää, aina saan olla saksimassa.

Sheivaamisesta iho myös tulehtuu helposti.

Mutta minulla on ystävä, joka käyttää peruukkia, koska hänelle ei tukka kasva lainkaan, vaikka hän on vasta noin 45.

Tunnen ihmisiä, joilla on ollut syöpä. Minä saan olla terve.

Olen vaikka sinkkuna lopun elämääni, mutta huolin elämääni vain sellaisen miehen, joka rakastaa minua karvoineni päivineni.

Itsensä rakastamista voi opetella. Se on sitä, että hyväksyy itsensä sellaisena kuin on. Kun on sujut itsensä kanssa, ei jää niin paljon aikaa tuijottaa jokaista karvaa. Hoidan karvat pois siinä määrin kuin kykenen, muutoin yritän nauttia elämästä.

Karvat eivät määrittele kenenkään arvoa, eikä itsetunto saisi olla niistä kiinni. Jos tulisi jokin iso arpi kasvoihin, antaisitte aika paljon, että saisitte takaisin ihan tavallisen karvaisen minänne.
 
Nainen muiden joukossa, yhtä kauniina kuin karvatt
Aijjai, kuulostaapa niin tutulta, että ihan tuli hyvä mieli.:D En ookkaa yksin karvanen, sittenkää! Ihana lukea tätä kaikkea, kohtalotoverit..ü Oon kohta 20 ja karvat on ollu 13-vuotiaasta varpaista tonne yläselkään toki mahan, kädet, rinnat ja kaulan alueen läpi käyden ja koko ajan vahvistuen.ü Mulla on hirveen karvaset sormetki!:D Atooppinen iho ei oikee hyväksy ihokarvojen poistoa millään konstilla, riesa se on seki.:) Olin 15, itkin ku seuraavana päivänä oli tiedossa uintia ja häpeä tuntu niin selkeästi, että ajatus uinnista tuntu kauhealta.. Ja illalla äitini, kaunis karvaton nainen "Miks sinä annat noijen karvojen kasvaa? Ei oo yhtään naisellista.. Varmaan kuukausi sitte oot ajellu.." Nii, pääsi itku, ku edellisenä iltana olin vaivalla sen työn tehny, mut ylipä siitä on päästy.:D Mahtavat tummat ja paksut reisikarvat, säärikarvat ku parransänki noilla ukkoloilla.:D Ja karvat bikinirajassa, Jee.:D
Mutta mutta.. Ei oo karvoihin kattominen.ü Oon aina hävenny tätä karvasuutta eikä kukaan karvojen suhteen "normaali" tietysti ymmärrä, joten oon pitäny suun kii ja yksinäni usein itkien hävenny.
Oli aivan kauheaa ku yläasteella piti mennä uimaan tai muuta, ku on niin karvanen eikä siinä sheivailut ja epiloinnit auta.. Vaan ei tuo enää vaivaa henkisellä puolella. Minä oon semmonen mimmoseks minut on luotu, joten hyväksykkööt tai hyläkkööt.:D Sitä ku tarpeeks kauan jankuttaa, nii ei enää halveksi ja häpeä itteä.:) Hyvä elämä menee vaan pilalle, jos murehtii.:D Oi iloitkaa ystävät, me ollaan NAISIA, miesten iloja karvasuuestamme huolimatta!;) Kyllä ne VARMASTI meitä rakastaa, jos niillä itellä ei oo jottai oikee pahoja ongelmia oman itsetunnon kans.:D
Oon opiskelemassa alalla, jossa on paljo hierontaa, uintia, erilaisia hoitoja, jossa pitää olla vähissä vaatteissa, tai jopa ilman(uimahallit siis) ja nyt syksyllä, yllätys vaan, itelleki, en enää hävennytkään asiaa.:D Jostain tuli ajatus "Minä oon karvanen, hyväksyn sen ja muutki varmasti hyväksyy.." Joten uimahallissa naurettiin koko luokan kanssa mun karvasuuelle ja se (IHME!) tuntu vaan helpottavalta eikä ennää hävetä..:D:D
En oo enää "se tyttö, joka on aina pitkissä kamppeissa", vaan mulla on sortseja, hameita, MULLA ON OIKEUS OLLA KO MUUT!:D Kuulkaa typyt, ei ne miehet oo nii turhamaisuuden tavoittelijoita ku me "viisaassa" päässämme kuvitellaan. Muuten, minäpä meen naimisiin joulukuussa ja mies ON osittain karvattomampi, mut ei oo tuottanu ongelmia millään saralla esteettisyyen puolella!:DD
Mun itsetuntoa varmaan kohotti se, ku kultani rakastu minuun joskus vuosia sitte, huolimatta siitä millanen olin.. Enää ei tuota ongelmia olla oma ittensä.:) (Oon päässy ylite jopa erityisvahvoilla nilkoilla varustetuista ylipaksuista sääristänikin.;) Syntymälahja isukin puolelta on korostetun lihaksikkaat sääret, mut "hyvähän näillon juosta".:DD)
Mulla tuli paha olla ku luin osan teistä niin tuttuja ja surullisiakin kertomuksia, mutta koittakaa tekin päästä yli..<3<3 Ei tää tähän maailma kaadu.ü Ollaan naisia, nautitaan että saadaan olla naisia pienine "virheinemmekin".:DD Ja kauneus on AINA kahtojan silmissä.ü
Muuten.. Näin minä joskus ittiäni piristän: Kuvittele, että ympärilläsi on sata eri kokoista, näköistä, oloista ihmistä alasti.. On lihavia, laihoja, kauniita, normaaleja, huomaamattomia, ystävällisiä, meitä kadulla vastaan tulevia, IHMISIÄ.. Kun katsot ympärillesi, et näe YHTÄKÄÄN ihmistä, jossa ei olisi jotain kaunista, suloista, jotain, josta voisit olla hänelle kateellinen. Et YHTÄKÄÄN, jossa ei olisi jotain rumaa, jotain, jota et missään nimessä haluaisi itsellesi. Ok, näet myös ihmisten menneisyyden, viat, virheet, luonteenpiirteet, sairaudet, vaivat, ihmissuhdeongelmat.. Mitä niistä haluaisit itsellesi? Kenen ongelmat haluaisit siinä sivussa, kun saisit karvattomat sääret? Entä jos sinulla ei olisikaan partakarvoja vaan pahoinpitelevä elämänkumppani? Eikö, naiset, oo parempi olla ihan semmonen ko on? Kyllä me kestetään..:)
 
Vierailija
Itseäni henkilökohtaisesti turhauttavat jotkut "karvattomat" naiset (huom eivät kaikki), jotka arvostelevat karvojen ajamatta jättämistä poikkipuolisilla kommenteillaan. En tarkoita, että itse mielelläni jättäisin karvoja ajamatta, mutta aina ei kuitenkaan ole edes aikaa nyppiä kulmakarvoja ym. Onko muilla mielipidettä aiheesta?

Siis tuommoinen toiminta saa ainakin minut täysin raivonpartaalle! Hittojako se heille kuuluu. Todella rasittavaa on myös kuunnella vähempikarvaisten kavereiden karvanpoisto"ongelmia" tai tuuheampitukkaisten "hiusongelmia". Tekisi mieli välillä haistattaa pitkät oikein kunnolla.
 
Viimeksi muokattu:

Yhteistyössä