Hiljainen anoppila

[nuori miniä]

Ei ole perinteistä anoppiongelmaa, vaan ehkä vähän turha ongelma. Mulla on kovin hiljainen anoppi ja appi. Koko perhe on minun mittapuullani todella hiljaista sakkia. Omassa lapsuudenkodissani ollaan heihin verrattuna puheliaita ja nauravaisia.

Minua harmittaa tämä tilanne, vaikka ei sillä kai pitäisi olla mitään väliä. Olisi vaan niin ihanaa voida jutella anopin ja apen kanssa kuten omien vanhempieni tai muiden tavallisen puheliaiden aikuisten kanssa. Tykkään sanailusta ja tarinoiden kertomisesta, mutta anoppilassa se tuntuu turhalta, enkä saa aitoa vastavuoroisuutta.

Anoppi varsinkaan ei ole mikään keskustelija. On vahvasti käytännön ihminen, kun taas tunnepuolelta on vähän erikoisempi. En ole koskaan kuullut hänen puhuvan omasta olostaan tai tunteistaan; hän vain tekee ja suorittaa asioita.

Hän ei juttele oikeastaan koskaan yhtään mitään spontaanisti, korkeintaan kysyy yksittäisiä kysymyksiä. Saattaa mutista jotain tai kailottaa toisesta huoneesta. En vain ymmärrä häntä! Appi sentään kyselee ne perinteiset kuulumiset yksi kerrallaan.

Pitäisi varmaan vielä sitkeämmin vain yrittää avata keskustelua ja koittaa olla rennosti, mutta ei tästä mitään sulavaa keskusteluyhteyttä taida syntyä. Mutta näillä mennään.

 

[xcv]

Ehkä vähän ujoa ja varautunutta sakkia..? Lastenlasten myötä helpottaa.

 

[paljolmyyt?]

unelma anoppila mulle,mä niin kadehdin suo!
en tajua miksi ihmiset puhuu vaikka periaatteessa ei ole mitään asiaa.
meit on niin moneen junaan

 

[nuori miniä]

Ehkä vähän ujoa ja varautunutta sakkia..? Lastenlasten myötä helpottaa.

Todellakin varautunutta sakkia. Joko on tukahduttavan hiljaista ja väkinäistä, tai sitten sellaista huulenheittoa, jonka hauskuutta minä en tajua pätkääkään. Olemme vain hyvin erilaisia. Kälyn kanssa en tule yhtään toimeen, eikä hän alussa edes puhunut minulle tai katsonut silmiin. Voimme jutella, jos minä teen keskustelualoitteita ja ylläpidän juttua. Muuten saattavat vain istua hiljaa seurassani.

Toivoisin minäkin, että lastenlasten myötä aikuinenkin ihminen voisi vielä muuntautua ja oppia olemaan avoimempi. Jotenkin menen itsekin kuoreeni, kun en saa muilta vastakaikua. Tuntuu ettei "kannata" yrittää kertoa hauskaa juttua tai ylipäätään yhtään mitään, kun vastapuoli ei kuitenkaan kuuntele tai ymmärrä tai on vain hiljaa.

 

[nuori miniä]

unelma anoppila mulle,mä niin kadehdin suo!
en tajua miksi ihmiset puhuu vaikka periaatteessa ei ole mitään asiaa.
meit on niin moneen junaan

On toki unelmatilanne, jos toinen vaihtoehto olisi esim. töykeä ja loukkaava anoppi.

Minä haluaisin puhua enemmän, mutta en ole silti mikään räpätäti tai aina äänessä! Olen toisinaan melko varautunut itsekin ja esim. jännitän esiintymistä, mutta tutussa seurassa nautin poukkoilevasta keskustelusta ja naurusta. Tykkään jutella melkeinpä kaikesta, en edes tajua käsitettä "puhua silloin kun on asiaa".

 

["vieras"]

Minäkin koen tuskallisiksi vierailut paikoissa, joissa vaan olla möllötetään eikä osata yhtään kohteliaasti rupatella. Ei ne tuosta muutu. Ota vaikka jokin käsityö mukaan seuraavan kerran, taikka kirja. Mulla oli hiljaiset appivanhemmat ja sitten otin käsityön mukaan ja keskityin siihen, ajattelin, että ei ole minun velvollisuuteni aina ylläpitää keskustelua ja ajattelin, että muut saattavat pitää sitä rasitteena, että yritän ylläpitää keskustelua. Mutta sitten tuli jälkipuheita, että mitäs se miniä oikein murjottaa ja mikä sillä on jne...

 

[nuori miniä]

"Anoppi raivostuttaa!"- keskustelussa joku sanoi saaneensa lottovoiton sukulaisarpajaisissa, kun on saanut sosiaalisesti fiksut vanhemmat ja appivanhemmat. Hyvin sanottu.

Minustakin rupattelu on mukavaa, mutta ilmeisesti joillekin se on vaan niin hirveän raskasta, vaikeaa ja yksinkertaisesti turhaa. Voi hitsiläinen.

 

["heinola"]

mulla on anoppi ja appiukko. mutta he eivät tiedä mun olemmassa olosta mitään. mä tiedän heistä jotain perus juttuja. millaisia ovat yms. mutta koskaan en tule heitä tapaamaan. eivät tule lapsemmekaan. mies pitää yhteyttä muttei kerro meistä. näin on hyvä. tarpeeksi riesaa miehellekin heistä. tämä on vapauttava tunne, jotkut saattavat ihmetellä. minusta näin on kuitenkin parempi. on sairautta ja mielenterveyttä, kiristystä takana. ei kiinnosta sellainen kyttäys mua.

että ap, lle voin sanoa että mahtavaa. ole tyytyväinen

 

["mww"]

Minun mieheni vanhemmat ovat ihan samanlaisia, oikeastaan hyvin monet koko heidän suvustaan ovat tuollaisia. Miehen puolen sukujuhlissa hiljaista puheensorinaa kuuluu lähes ainoastaan meidän pöydästämme ja mieheni siskon pöydästä (ellei meitä ole istutettu samaan pöytään), muissa pöydissä ei juuri puhua pukahdeta. He vaan ovat sellaisia ja mä olen sen jo hyväksynyt. Eivätkä he sillä mitään pahaa tarkoita, luonteensa vaan on sellainen.

Ilmeisesti minunkin tyylini tuossa joukossa kyllä hyväksytään, sillä nimenomaan meidän perheemme kutsutaan aina kaikenmaailman kissanristiäisiin ja karkeloihin mukaan. Muutamat miehen sukulaisista ovatkin sanoneet, että mä olen heidän joukossaan sellainen virkistävä raikas tuulahdus, joka ei kuitenkaan ole liian päällekäyvä tai kovaääninen. Tiedän, että anoppi ja appikin minusta pitävät, anoppi saattaa ihan yllätyksenä ostella mulle jonkun kivan sarjan (Greengate, Pentik, Iittalan Taika-sarja) astioita vain siksi, että tietää mun pitävän niistä. Ja on se kutonut mulle muutamat villasukatkin. Marjoja raahaa meille aina selkä vääränä jne. Appi taas kuskaa mulle kaikenmaailman pihakasveja (hän on puutarhahullu) ja kalastamiaan kaloja. Mutta hiljaisia ovat silti. Ihmiset vaan ovat erilaisia.

 

["mww"]

[QUOTE="mww";28131374]Minun mieheni vanhemmat ovat ihan samanlaisia, oikeastaan hyvin monet koko heidän suvustaan ovat tuollaisia. Miehen puolen sukujuhlissa hiljaista puheensorinaa kuuluu lähes ainoastaan meidän pöydästämme ja mieheni siskon pöydästä (ellei meitä ole istutettu samaan pöytään), muissa pöydissä ei juuri puhua pukahdeta. He vaan ovat sellaisia ja mä olen sen jo hyväksynyt. Eivätkä he sillä mitään pahaa tarkoita, luonteensa vaan on sellainen.

Ilmeisesti minunkin tyylini tuossa joukossa kyllä hyväksytään, sillä nimenomaan meidän perheemme kutsutaan aina kaikenmaailman kissanristiäisiin ja karkeloihin mukaan. Muutamat miehen sukulaisista ovatkin sanoneet, että mä olen heidän joukossaan sellainen virkistävä raikas tuulahdus, joka ei kuitenkaan ole liian päällekäyvä tai kovaääninen. Tiedän, että anoppi ja appikin minusta pitävät, anoppi saattaa ihan yllätyksenä ostella mulle jonkun kivan sarjan (Greengate, Pentik, Iittalan Taika-sarja) astioita vain siksi, että tietää mun pitävän niistä. Ja on se kutonut mulle muutamat villasukatkin. Marjoja raahaa meille aina selkä vääränä jne. Appi taas kuskaa mulle kaikenmaailman pihakasveja (hän on puutarhahullu) ja kalastamiaan kaloja. Mutta hiljaisia ovat silti. Ihmiset vaan ovat erilaisia.[/QUOTE]

Lisätään vielä, että olemme miehen kanssa olleet yhdessä 16 vuotta.

 

[nuori miniä]

[QUOTE="mww";28131374]Minun mieheni vanhemmat ovat ihan samanlaisia, oikeastaan hyvin monet koko heidän suvustaan ovat tuollaisia. Miehen puolen sukujuhlissa hiljaista puheensorinaa kuuluu lähes ainoastaan meidän pöydästämme ja mieheni siskon pöydästä (ellei meitä ole istutettu samaan pöytään), muissa pöydissä ei juuri puhua pukahdeta. He vaan ovat sellaisia ja mä olen sen jo hyväksynyt. Eivätkä he sillä mitään pahaa tarkoita, luonteensa vaan on sellainen.

Ilmeisesti minunkin tyylini tuossa joukossa kyllä hyväksytään, sillä nimenomaan meidän perheemme kutsutaan aina kaikenmaailman kissanristiäisiin ja karkeloihin mukaan. Muutamat miehen sukulaisista ovatkin sanoneet, että mä olen heidän joukossaan sellainen virkistävä raikas tuulahdus, joka ei kuitenkaan ole liian päällekäyvä tai kovaääninen. Tiedän, että anoppi ja appikin minusta pitävät, anoppi saattaa ihan yllätyksenä ostella mulle jonkun kivan sarjan (Greengate, Pentik, Iittalan Taika-sarja) astioita vain siksi, että tietää mun pitävän niistä. Ja on se kutonut mulle muutamat villasukatkin. Marjoja raahaa meille aina selkä vääränä jne. Appi taas kuskaa mulle kaikenmaailman pihakasveja (hän on puutarhahullu) ja kalastamiaan kaloja. Mutta hiljaisia ovat silti. Ihmiset vaan ovat erilaisia.[/QUOTE]Kuulostaa niin tutulta. Oman suvun juhlissa on aina ollut paljon puhetta ja naurua, jutunkertojia riittää. Miehen sukujuhlissa istutaan hiljaa piirissä ja yksitellen kommentoidaan jotakin. Miehen mielestä meidän perheessä ei kuunnella ja puhutaan päälle, minusta kyse on myötäilemisestä ja keskustelemisesta. Kulttuurieroja. Toivon hartaasti, että omat lapsemme oppisivat ennemmin tuon keskustelutaidon.

Minäkin tiedän, että anoppi ja appi aidosti pitävät minusta, olen varmasti mieluinen miniä. Anoppi tunkee meille aina kasoittain ruokaa ja antaa paljon lahjoja, mutta valitettavasti meillä on täysin erilainen maku. Hän ei kysy etukäteen, haluaisinko uudet matot ja minkä väriset. Sen sijaan mittaa ensin olohuoneemme, sitten tekee matot ja jättää ne anoppilaan esille.

Miksi ei voi jutella asioista ja kysyä etukäteen? Toisten auttaminen on hyvä asia, mutta ei kysymättä ja varmistamatta, tarvitaanko sitä apua edes. Sitten antamisen hetkellä vain otetaan jännittynyt ilme kasvoille ja odotetaan, kelpaako tälle miniälle...

 

[nuori miniä]

Anopit päivän polttavana puheenaiheena.

 

[gggg]

Anopit päivän polttavana puheenaiheena.

Mitä vielä kaipaat?