Hermoheikko äiti?

[ei jaksa]

Oon totaalisen väsynyt meidän 3-vuotiaaseen tyttöön,joka aina vaan rääkyy ja huutaa joka pienestäkin asiasta.Eikä huuto lopu ennenkuin itsellä menee hermot..Ja siihen voi mennä kauankin..Ensin yritetään puhumalla,omiin oloihin jättämällä ym.,mutta ei tehoa..Sitten jo alkaa äidillä "kiehua"päässä..Tytöllä on heikot hermot ja pienestä asiasta tehdään aina isompi,mitä se on.Tänään alkoi huuto nenän vuotamisesta ja kun pyyhin sen ja selitin,että kyllä nuha paranee niin hirveä huuto vain.Olen itse nyt ollu täs 5t yöunilla ja kuopuskin 6kk hoidettavana niin hermot aika pinnassa \|O Nyt huono omatunto kun revin tytön lattialta rääkymästä sohvalle..Tunnen itseni niin huonoksi ja pelkään,että tytölle tulee traumoja,kun aina joudun menettämään hermoni..Onko muilla samanlaista vai olenko vain epäonnistunut äitinä?Mitä tässä voi tehdä,odottaa vain,että kasvaa ja tulee murrosikä?? Meillä ei kalaa syödä..Voisiko aiheuttaa se heikkohermoisuutta koko perheelle?Oon miettinyt kalaöljykapselien aloittamista..

 

[Minä vaan]

Auttaisko positiivinen huomio? Oletettavasti lapsesi kerää huomiota negatiivisella tavalla eli kiukuttelemalla asiasta kuin asiasta kunnes saa (negatiivisen) palautteen. Huomiota siis sekin. Mitäs jos yrittäisit kehua onnistuneista suorituksista (kuten pukemisesta tmv.). Meillä on myös 3v kiukkupussi, jonka kanssa on välillä helisemässä. Pyrin olemaan antamatta negatiivista palautetta ja yritän houkutella ajatukset johonkin positiiviseen (so osaisitko hakea sen tavaran tmv.). Pienempi veli aiheuttaa mustasukkaisuutta ja huomion jakaminen tasan molempien kesken on jokapäiväistä tasapainoilua. Voimia!

 

[Mauku]

Meillä on auttanut aika paljolti se, että kehun, kehun ja kehun. Eli joka välissä oikein ylikorostaen kehun poikaa ja rauhallisella lempeällä äänellä puhelen tai jos ei tämä tehoa, niin ei kannata ainakaan alkaa väittelemään lapsen kanssa. Mä kiinnitin huomiota siihen, että lähdin monesti väittelemään pojan kanssa vaikka tietenkin pitää riittää vain se, että minä sanon ja perustelen ja piste. Jos siis asia on oikeasti sellainen missä ei voi joustaa ja lapsi kiukuttelee jostain ihan päättömästä. Väittelyllä lapselle tulee tunne, että asiasta voi keskustella ja hänellä mahdollisuuksia voittaa kina. Ja sit taas jos asia on sellainen, mistä MAHDOLLISESTI voi keskustella, niin sanon aluksi että jos rauhoitut, niin äiti miettii sitten mitä tehdään. Mutta jos jatkat räyhäämistä, niin et saa. Ja tästäkään sitten ei keskustella jos räyhä siis jatkuu, vaan sitten asia on sillä selvä. Uhmaikäisellä lapsella on niin mieli myllerryksissä, että uloshan se on saatava. Anna räyhätä ja viheltele ja lauleskele ittekses, laske kymmeneen. Se luo lapselle turvallisuuden tunnetta kun huomaa, että äiti on vahvoilla ja tilanne ei mene överiksi. Ja lapsethan vaistoaa jos itelläskin on joku mielen myllerrys, onhan uuden perheenjäsenen syntymä aina erityinen tapahtuma ja voi olla henkisesti kuluttavaa aikaa varsinkin jos uusi tulokas valvottaa yöt jne. Mutta onpa se henkisesti kuluttavaa sille esikoisellekin, mahdollisesti miettii että onko hänen asemansa nyt uhattuna ku tommonen tulee ja vie paljon huomiota. Vaikka kuinka yrittäs antaa huomiota esikoiselle, niin se vie aikansa ennen kuin lapsi tuntee olonsa kotoisaksi isosiskona/veljenä. Ton ikäinen kun vielä ajattelee asioita niin kapeakatseisesti, ikään kuin jos kakusta jakaa kaikille saman kokoiset palat niin silti tuntuu lapsesta et toinen saa enemmän. Ja meillä ainakin toi esikko on varmaan aika paljon pitänyt asioita sisällään, ei paljoakaan loppujen lopuksi ole mustasukkaisuutta esiintynyt. Muistan erään lausahduksen, että jos lapsi on mustasukkainen niin pitäis olla tyytyväinen että osaa tuoda tunteensa ilmi ettei jää patoutumia. Ajan kanssa nää kaikki elämänvaiheet helpottaa. Ja mulla ainakin helpottaa itseä aina silloin kun pinna meinaa palaa, et ajattelen että mitäs jos mulla ei oiskaan tota räyhäävää poikaa? Kun ajattelee tämmösiä, niin taas jaksaa. Mä arvostan suuresti, että mulla on tommoset ihanat höpönassut. Kuinka onnekas mä olenkaan! Ja 3v. on oikeasti vaikea ikä! Tee jotain mukavaa, käy jossain yksinäsi vaikka lenkillä tms. mitä vaan ois mahdollisuus tehdä. Kun saa vastapainoa tälle kaikelle, niin mäkin osaan jopa nauraa vaan noille rähjäukoille Elämä on kuiteskin ihanaa, vaikka välillä se tökkiikin ja masentaa. Kaikkea aikansa, usko pois niin 4v. jälkeen jo pahin uhmaikä oikeesti alkaa helpottaa! :hug:

 

[ei jaksa]

Kiitos neuvoista ja tuesta :hug: Joskus tuntuu,että elämä on aina vain yhtä uhmaa,mutta onhan niitä iloisiakin päiviä..Mennään eteenpäin välillä hammasta purren :kieh:

 

[kukkuu]

Tää ei ehkä nyt tuo sulle helppiä mutta itse eilen illalla aattelin kun nukutin 3 v.poikaa ,eikä se meinannu käydä kunnolla nukkuu ja samalla piti 2kk tyttöä hyssyttää niin että mielummin ajattelen että onpahan näitä rakkaita lapsia joiden tuhinoita kuuntelen ja kiukkua kuin se että ne otettaisiin multa pois tai en olisi niitä saanutkaan. Yritän aina ite ensin ajatella noin laajasti ja yksinkertaisesti. :hug:

 

[Leija]

Eniten auttaisi, jos sinä saisit nukuttua keskimäärin 8-9 tuntia vuorokaudessa. Mieluiten tietenkin yöllä ja yhtäjaksoisesti. Keksisitkö miten tämä onnistuisi ja ketä voisit pyytää avuksi?