E
epä-äidilliset ajatukset
Vieras
Minulle tämä raskausaika ei ole ollut helppoa, ja tuntuu vaikealta lueskella tätäkin palstaa. Odottajat ovat innoissaan, pelot liittyvät siihen jatkuuko raskaus normaalisti ja tuleeko lapsesta terve.. Itse olen kyseenalaistanut kovasti koko raskautta. Nyt on 16. raskausviikko, välillä olo alkaa tasaantua, mutta yhä tulee katumuksen ja epävarmuuden olotiloja. Raskaus oli oikeastaan yllätys, eikä elämäntilanne kovin seesteinen. Välillä olen itkenyt ja surrut, miettinyt miten koko asian voisi perua. Tuntuu, etten oikein saa yhteyttä lapseen, vaikka taputtelenkin vatsaa ja olen sikiön ultrassa nähnyt (se oli herkistävä ihana hetki, teki mieli saada lapsi heti syliin). Koen että olen ollut niin yksin henkisesti, en ole saanut tarvittavaa turvallisuuden tunnetta lapsen isän suunnalta. Siksi mietin, miksi edes lapsi syntyy, miksi sidon itseni tähän ja elämäni muuttuu sen myötä täysin.. Jäänkö vielä yksin lapsen kanssa..
Tunnen myös huono omaatuntoa "epäodottajamaisista/epä-äidillisistä" fiiliksistä. Neuvolaoppaissa neuvottiin että nyt alkuajan epävarmuus ohi, enää sinun ei tarvitse pelätä niin sitä keskenmenoa. Mietin, olenko sitä joskus pelännyt, sehän olisi ollut helpotus. Tai syön rennosti mitä sattuu, alkoholia tms. en tietenkään käytä. Tunnen välillä piston rinnassa, että ei näin saisi olla, mullahan pitäisi olla hirveä suolejunhalu.
Miten saisin itseni hyväksymään ja sisäistämään tämän odotuksen oikein todella? Etten enää miettisi "mitä jos tätä ei tulisikaan elämääni sotkemaan". Kun kuitenkin ajattelen, että lapsi tuo hyviäkin asioita ja rakastun siihen varmasti. Olen jutellut näistä neuvolassa moneen otteeseen, mutta sieltä ei saa sitä varmuutta mitä itselle tarvitsisi.
Tunnen myös huono omaatuntoa "epäodottajamaisista/epä-äidillisistä" fiiliksistä. Neuvolaoppaissa neuvottiin että nyt alkuajan epävarmuus ohi, enää sinun ei tarvitse pelätä niin sitä keskenmenoa. Mietin, olenko sitä joskus pelännyt, sehän olisi ollut helpotus. Tai syön rennosti mitä sattuu, alkoholia tms. en tietenkään käytä. Tunnen välillä piston rinnassa, että ei näin saisi olla, mullahan pitäisi olla hirveä suolejunhalu.
Miten saisin itseni hyväksymään ja sisäistämään tämän odotuksen oikein todella? Etten enää miettisi "mitä jos tätä ei tulisikaan elämääni sotkemaan". Kun kuitenkin ajattelen, että lapsi tuo hyviäkin asioita ja rakastun siihen varmasti. Olen jutellut näistä neuvolassa moneen otteeseen, mutta sieltä ei saa sitä varmuutta mitä itselle tarvitsisi.