Ai niin, piti vielä sanoa
Lupukselle, että kyllä mun tietääkseni niitä masukipuja voi olla ihan alusta asti, ainakin meillä tuo kiskoi aluksi ilmaa syödessään (oli rintakumi apuna, enkä oikein osannut käyttää sitä) ja siksi vähän kitisi vatsaa.
Nonniin, nyt sitä synnytyskertomuksta, koitan vaan ihan lyhykäisesti pääkohdat, en halua uppoutua tähän liikaa
Heti jo keskiviikkona aika aamusta supisteli kivuttomasti mutta säännöllisesti. Kipeät supparit tuli säännöllisinä alle 10min. välein 13.30 alkaen. Saavuttiin sairaalaan 17.30. Tullessa supparit vähän hiipui ja harventui, eikä avautumista ollut hirveästi tapahtunut, parille sormelle olin auki. Mentiin hetkeksi pihalle kävelemään, ja päästiin saliin 19.00. Siirryin melko pian ammehuoneeseen suihkuun ja kellumaan, oliskohan ollut kahdeksan aikaan. Mennessä vasta reilulle parille sormelle auki. Vesi helpotti ihanasti, suppareita tuli tosi tiheään ja olivat kipeitä, mutta veden avulla ne kestin. Tunnin päästä alkoivat kiivastua, joten lähdettiin joskus yhdeksän jälkeen saliin. Vesi oli tehnyt tehtävänsä, olinkin yhtäkkiä 8cm auki, mutta vauva ei ollut ollenkaan laskeutunut. Tässä vaiheessa supistukset oli mielettömän kovat ja kivut aika hurjat. Pyysin epiduraalia, ja paikalle kutsuttiin lääkäri.
Tähän saakka olin kivuista huolimatta vielä ihan järjissäni, ja uskoin selviytyväni kunnialla. Lääkäri tuli, ja sitten kaikki alkoikin mennä ihan pieleen. Ilmeisesti tämä lääkäri ei ollut kovin kokenut puudutteen laittaja. Yritti laittaa epiduraalia yli tunnin, samalla mulla supisteli minuutin välein, ja kivut oli todella kovat. Kätilö venytti voimiensa takaa mua kippuraan, ja yritin pysyä ihan paikallaan vaikka sattui. Vietin tunnin siinä hemmetin sykkyrällä hirveissä tuskissa, kunnes kätilö käski lääkäriä lopettamaan kun ei puudutteen laitto onnistunut ja multa alkoi voimat mennä. Lopulta onnistui laittamaan spinaalin. Sen vaikutus kesti tunnin, jonka vietinkin ihan koomassa maaten.
Jostain syystä avautumisvaihe ei edennyt, vaan joku pieni läppä jäi eteen (tosi tieteellistä analyysiä tämä
) eikä siksi päästy ponnistamaan. Supistuksia tuli edelleen minuutin välein, ja spinaalin vaikutus loppui. Tää oli varmaan kaikkein tuskaisin vaihe, mitään kivunlievitystä ei ollut, vauva ei laskeutunut vieläkään kunnolla ja oli vielä kaiken lisäksi tulossa väärässä asennossa. En saanut ponnistaa, enkä edes spinaalista johtuen tuntenut mitään tarvetta.
Jossain välissä mulle nousi korkea kuume (40c) ja sain antibioottia suoraan suoneen. Vauvan sydänäänetkin laski kaksi kertaa jossakin välissä, mutta ajantaju on niin hämärtynyt etten osaa ihan tarkkaan sanoa missä.
Lopulta ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen sain alkaa ponnistaa. Aluksi tarvetta ei tuntunut, en tiennyt yhtään mitä olisi pitänyt tehdä ja olo oli niin avuton. Olin myös kuumeen takia täysin voimaton ja loppu että itkin vaan. Homma ei tuntunut etenevän mihinkään, enkä saanut kunnolla ponnistettua. Olin myös pyynnöistä huolimatta sängyllä puoli-istuvassa asennossa joka tuntui tosi hankalalta. Ponnistusvaiheen välissä mua pyydettiin taas seisomaan hetkeksi, jotta vauva lähtisi kunnolla tulemaan alaspäin. Tässä vaiheessa sattui niin paljon, ettei mikään koskaan. Vieläkin alkaa itkettää kun edes mietin sitä fiilistä, olin täysin loppu, aivan avuton enkä tiennyt mitä piti tehdä ja ihan helvetillisissä kivuissa. En pystynyt kuin itkemään ja huutamaan, mies kertoi että olin myös vinkunut apua ihan "vieraalla äänellä" supistusten välissä, ja pyytänyt että joku lopettaisi ne hirveät tuskat. Periaatteessa mitään väliä ei kyllä edes tuntunut, vaan kipu oli ihan jatkuvaa. Kuulemma johtui siitä, että vauva painui tosi nopeasti alas paikoilleen, kun ei ollut aikaisemmin lähes ollenkaan laskeutunut. Sen vuoksi paikat joutui venymään todella nopeasti ja rajusti.
Seisominen vissiin kuitenkin auttoi jotain, koska aika pian sen jälkeen tunsin tarvetta ponnistaa. Ilmeisesti homma ei edennyt kuitenkaan tarpeeksi nopeaan ja vauvan sydänäänet kuitenkin laski taas, joten otettiin imukuppi käyttöön & lääkärit leikkausvalmiuteen. Mun kivut oli edelleen kauheat, mutta se ponnistamisen tarve tuntui niin helpottavalta. Loppujen lopuksi en ehtinyt montaa kertaa edes ponnistaa niin että tiesin mitä pitää tehdä, kun poika syntyi. Olin aivan loppu, ihan pyörtymispisteessä ja kuulemma jonkinasteisessa kipushokissa vielä kun vauva tuli ulos. Olin toki onnellinen pienestä, mutta ainoa mitä kykenin kunnolla ajattelemaan oli se kipu. Eppari leikattiin, ja tikkejä tuli kuulemma niin paljon ettei kannata laskea. Verta meni reilusti. Kun paikat oli kursittu kasaan menin suihkuun, ja hoitaja lähti toiseen saliin. Suihkussa multa meni taju, kaaduin ja löin pääni kaakeloituun kulmaan seinässä. Tuloksena komeita mustelmia ja hirveä hedari.
Synnytyksen jälkeen kätilö ja lääkärit kävi jututtamassa moneen kertaan, ja kaikki pahoittelivat asioiden kulkua. Anestesialääkäri kuulemma siirrettiin toisiin tehtäviin, eikä saa enää laittaa puudutteita ennen lisäkoulutusta.
MÄ unohdin tosta tarinasta sata pikkujuttua, ja silti se on kilsan mittainen. Pahinta koko hommassa oli sen sietämättömän tuskan lisäksi avuttomuuden tunne. Vauvan sydänäänet laski, mulle nousi kova kuume, en osannut ponnistaa enkä tiennyt yhtään mitä piti tehdä. Kaikki alkoi siitä kaameesta puudutustilanteesta, kun selvästi huomasin ettei homma ole lääkärillä ollenkaan hallussa. Mun selkäkin oli sen piikittelyn jäljiltä kuin neulatyyny ja ihan musta. Pelkäsin koko ajan niin paljon, ja kipu oli sellaista että olisin tehnyt mitä vaan että se olis loppunut. Olisin ihan varmasti vaikka ampunut itteni jos olis mahdollisuus ollut, ei epäilystäkään.
Nyt mulla on tosta synnytyksestä kaikkein päälimmäisenä sellainen pettynyt tunne. Mä odotin sitä aika kovasti ihan positiivisin ja ennen kaikkea ennakkoluulottomin fiiliksin, mutten ikinä koskaan milloinkaan olisi osannut odottaa mihin jouduin. En voinut rehellisesti sanottuna edes kuvitella että tollasta kipua on olemassa. Oon pettynyt että kaikki meni perseelleen ja etten saanut kokea vaikka siedettävää synnytystä kovine kipuineenkin. Tuntuu epäreilulta, väärältä, pelottavaltakin. Lääkärit lohdutteli, että seuraava synnytys on helpompi, ja että mulla meni pieleen melkein kaikki mikä voi mennä. Tosi lohduttavaa.
Vauva onneksi syntyi kunnossa, mutta jouduttiin sitten molemmat kuitenkin vielä antibioottihoitoon. Mä olin pitkään tosi kipeä vaikka haava lähtikin ihan kiitettävästi paranemaan. Vauvastakin osaa jo nauttia, aluksi oli tunteet yhtä sekamelskaa.
Apua, ihan hirveä avautuminen ja edelleen tosi vaikea muistella tota. Tuntuu että kirjotin vaan tapahtumien pääkohdat ja jätin puolet kertomatta, mutta silti tästä tuli kilsan mittainen jaarittelu. Jos joku jaksoi lukea niin kiva
Huhhuh, olis varmaan syytä vielä keskustella tosta, niin vahvoja fiiliksiä herättää...
