M
"Muiskis"
Vieras
Olen seurustellut 1,5v. Emme asu yhdessä vielä, koska meillä on molemmilla omat talot eri paikkakunnilla ja lapsi koulussa. Yhteen muuttaminen on varmasti ajankohtainen asia lähitulevaisuudessa ja asiasta ollaan keskusteltu. Kumpikin on sanonut rakastavansa toista. Mies on sanonut, että on aina ollut "jahkailija" ja eikä oikein voi asialle mitään. On sanonut, että ei voisi kuvitella rakastuvansa kehenkään toiseen ja tällä hetkellä ei osaa kuvitella tulevaisuutta ilman mua.
On kuitenkin myös sanonut, että tällä hetkellä, mutta ei tiedä mitä vuosin kuluttua. Mun mielestä rakkaus on tahdon asia ja jos kerta toiseen oikeasti sitoutuu, niin ei voi olla sillä periaatteella, että tällä mennään nyt, mutta jos tulee liian tylsää niin nostan kytkintä?
Mies on sanonut, että hän ei koe, että on olemassa yksi ainoa oikea. Hän ei ajattele, että elämän rakkaus oli ja meni (on ollut naimisissa) ja kokee, että elämän parhaat hetket ovat vielä edessäpäin.
Mä olen kasvanut perheessä, jossa on koskaan ollut hyvä. Aina joku oli vialla. Vaikka olin kaikinpuolin "lähes täydellinen" niin mua verrattiin aina muihin. Oli lihava, en pukeutunut hyvin, serkut olivat kauniimpia, kaikki olivat parempia ja jos vanhempani olivat vaikkapa musiikkiopiston pianokonsertissa, niin sen sijaan että olisivat kehuneet minua, niin ainut kommentti oli esim. "kyllä se Kukkosen Juha soitti hyvin. Miten se voi olla sua niin paljon parempi, vaikka olette saman ikäisiä?".
Mua kiusattiin koulussa, olen kärsinyt pahasta syömishäiriöstä ja mulla on jonkinlainen syömishäiriö edelleen. Mut on raiskattu. Olen elänyt parisuhteessa, jossa mua pahoinpideltiin henkisesti ja fyysisesti. Olen saanut lapsen nuorena ja ollut yh.
Päällisin puolin mulla on elämä ok: hyvä työ, oma talo, terve lapsi, harrastuksia ja kavereita. Mä olen elämässäni moneen asiaan tyytyväinen. Heikko itseluottamus varjostaa mua koko ajan.
Mä mietin jatkuvasti, olenko mieheni mielestä kaunis ja haluttava. Vertailen itseäni koko ajan muihin ja ajattelen, olikohan se ja se hänen mielestä kauniimpi. Koen että en osaa mitään ja olen kaikessa huono. Olen varma että hänen edelliset naiset ovat olleet mua kauniimpia ja fiksumpia. Mulla on jonkinlainen sosiaalisten tilanteiden pelko. En jotenkin pysty luottamaan itseeni yhtään ja sitä kautta mä olen koko ajan epävarma tässä suhteessa. Koen että en riitä ja ole riittävästi sitä ja tätä ja tuota. Olemme puhuneet mm. haluamme yhteisiä lapsia ja mies on sanonut, että ei ole ihan varma. Mä näen asian niin, että on toisen naisen kanssa joskus niitä halunnut ja minä olen huonompi, koska ei ole varma haluaako mun kanssa. Kyse varmasti on enemmän miehen iästä, sillä on mua 14v vanhempi (mies perustelee itse asiaa iällään).
Mä koko ajan vertaan itseäni. Tää on mulle ihan helvetin raskasta.
On kuitenkin myös sanonut, että tällä hetkellä, mutta ei tiedä mitä vuosin kuluttua. Mun mielestä rakkaus on tahdon asia ja jos kerta toiseen oikeasti sitoutuu, niin ei voi olla sillä periaatteella, että tällä mennään nyt, mutta jos tulee liian tylsää niin nostan kytkintä?
Mies on sanonut, että hän ei koe, että on olemassa yksi ainoa oikea. Hän ei ajattele, että elämän rakkaus oli ja meni (on ollut naimisissa) ja kokee, että elämän parhaat hetket ovat vielä edessäpäin.
Mä olen kasvanut perheessä, jossa on koskaan ollut hyvä. Aina joku oli vialla. Vaikka olin kaikinpuolin "lähes täydellinen" niin mua verrattiin aina muihin. Oli lihava, en pukeutunut hyvin, serkut olivat kauniimpia, kaikki olivat parempia ja jos vanhempani olivat vaikkapa musiikkiopiston pianokonsertissa, niin sen sijaan että olisivat kehuneet minua, niin ainut kommentti oli esim. "kyllä se Kukkosen Juha soitti hyvin. Miten se voi olla sua niin paljon parempi, vaikka olette saman ikäisiä?".
Mua kiusattiin koulussa, olen kärsinyt pahasta syömishäiriöstä ja mulla on jonkinlainen syömishäiriö edelleen. Mut on raiskattu. Olen elänyt parisuhteessa, jossa mua pahoinpideltiin henkisesti ja fyysisesti. Olen saanut lapsen nuorena ja ollut yh.
Päällisin puolin mulla on elämä ok: hyvä työ, oma talo, terve lapsi, harrastuksia ja kavereita. Mä olen elämässäni moneen asiaan tyytyväinen. Heikko itseluottamus varjostaa mua koko ajan.
Mä mietin jatkuvasti, olenko mieheni mielestä kaunis ja haluttava. Vertailen itseäni koko ajan muihin ja ajattelen, olikohan se ja se hänen mielestä kauniimpi. Koen että en osaa mitään ja olen kaikessa huono. Olen varma että hänen edelliset naiset ovat olleet mua kauniimpia ja fiksumpia. Mulla on jonkinlainen sosiaalisten tilanteiden pelko. En jotenkin pysty luottamaan itseeni yhtään ja sitä kautta mä olen koko ajan epävarma tässä suhteessa. Koen että en riitä ja ole riittävästi sitä ja tätä ja tuota. Olemme puhuneet mm. haluamme yhteisiä lapsia ja mies on sanonut, että ei ole ihan varma. Mä näen asian niin, että on toisen naisen kanssa joskus niitä halunnut ja minä olen huonompi, koska ei ole varma haluaako mun kanssa. Kyse varmasti on enemmän miehen iästä, sillä on mua 14v vanhempi (mies perustelee itse asiaa iällään).
Mä koko ajan vertaan itseäni. Tää on mulle ihan helvetin raskasta.