Päättänyt parantua
Ajattelin tulla raapustamaan tänne oman kokemuksen asiasta.
Olen aikasemmin ollut 2 vuotta parisuhteessa, jossa olin todella epävarma itsestäni ja tekemisistäni. Olin sinä aikana varmaan 2/5 oma itseni ja loput 3/5 esitin jotain muuta,
vahvempaa ja itsevarmempaa: Kehuin itseäni jatkuvasti pönkittääkseni omaa itsetuntoa, olin hyvin ylimielinen kaikissa asioissa.
Koko suhde oli minulle todella rankka tämän takia, kuinka rauhallinen ja hyväsydäminen ihminen muuttuikin kylmäpäiseksi itsekehujaksi sekä myös agressiiviseksi.
Suhteeni loppui lopulta poikaystäväni uskottomuuteen, sydän viestejä muille naisille yms. Exäni jätti minut puhelimitse. En päässyt koskaan selvittämään tunteitani sen jälkeenkään, vaan pakenin toiselle paikkakunnalle töihin.
Nyt olen uudessa suhteessa, n. 1,5v eron jälkeen. Samat selvittämättömät asiat ja itsetunto-ongelmani heijastivat uuteen, hyvään suhteeseen. Nykyinen mies on sellainen, mistä olen aina haaveillut. Joka tapauksessa, epäilyni tätä kohtaan jatkuivat ja kerta kerralta pahentuivat ilman hyvää syytä. Pistin kauhean huudon päälle, jos en saanut tekstiviestiin vastausta 1-2 tunnissa. Minulle se oli todella epäilyttävää käytöstä, pidin sitä jopa pettämisenä. Noin kuukauden olen nyt itkenyt jopa töissä, kun on ahdistanut niin paljon omat itsetunto ongelmat: ''Jos en kelpaakkaan hänelle''. Syöminenkin jäi todella vähäiseksi sillä keskityin vain meidän suhteeseen. Mietin, että nyt on haettava apua ja soitinkin pariin paikkaan Psygolokille/yksilöterapeutille, mutta en mennyt.
Olen ajan myötä kääntänyt ajatukseni ihan toisenlaiseksi: Jos poikaystäväni ei vastaakkaan minulle heti, ajattelen; Kyllä hän sieltä kohta kahta kauheemmin kaipaa ja ottaa taas yhteyttä, ja näin onkin tapahtunut. En jaksa enään ressata turhaan, sillä olen huomannut että se ajaa vain suhteen loppuun ennemmin tai myöhemmin. Olen katsonut itseäni peilistä ja ajatellut: Jos en kelpaa hänelle, kelpaan varmasti jollekkin muulle!
Ennen en nauttinut yhtään yksinolosta, nyt sitäkin enemmän. Tunnen olevani nyt oikeasti rakastettu ja haluttu, ennen vain ehkä vähän itsetäänselvyyskin.
Te naiset/miehet jotka kamppailette samasta asiasta, kehotan teitä myös kääntämään ajatuksen ihan toiseksi. Alkakaa olla vähän enemmän vaikeasti tavoiteltava, älkää myöskään te heti vastatko puolisonne yhteydenottoon. Antakaa tekin vähän aikaa hänen odottaa, jos oikeasti välittää, hän kyllä tulee kahta kauheemmin teitä kaipaamaan!
Olen aikasemmin ollut 2 vuotta parisuhteessa, jossa olin todella epävarma itsestäni ja tekemisistäni. Olin sinä aikana varmaan 2/5 oma itseni ja loput 3/5 esitin jotain muuta,
vahvempaa ja itsevarmempaa: Kehuin itseäni jatkuvasti pönkittääkseni omaa itsetuntoa, olin hyvin ylimielinen kaikissa asioissa.
Koko suhde oli minulle todella rankka tämän takia, kuinka rauhallinen ja hyväsydäminen ihminen muuttuikin kylmäpäiseksi itsekehujaksi sekä myös agressiiviseksi.
Suhteeni loppui lopulta poikaystäväni uskottomuuteen, sydän viestejä muille naisille yms. Exäni jätti minut puhelimitse. En päässyt koskaan selvittämään tunteitani sen jälkeenkään, vaan pakenin toiselle paikkakunnalle töihin.
Nyt olen uudessa suhteessa, n. 1,5v eron jälkeen. Samat selvittämättömät asiat ja itsetunto-ongelmani heijastivat uuteen, hyvään suhteeseen. Nykyinen mies on sellainen, mistä olen aina haaveillut. Joka tapauksessa, epäilyni tätä kohtaan jatkuivat ja kerta kerralta pahentuivat ilman hyvää syytä. Pistin kauhean huudon päälle, jos en saanut tekstiviestiin vastausta 1-2 tunnissa. Minulle se oli todella epäilyttävää käytöstä, pidin sitä jopa pettämisenä. Noin kuukauden olen nyt itkenyt jopa töissä, kun on ahdistanut niin paljon omat itsetunto ongelmat: ''Jos en kelpaakkaan hänelle''. Syöminenkin jäi todella vähäiseksi sillä keskityin vain meidän suhteeseen. Mietin, että nyt on haettava apua ja soitinkin pariin paikkaan Psygolokille/yksilöterapeutille, mutta en mennyt.
Olen ajan myötä kääntänyt ajatukseni ihan toisenlaiseksi: Jos poikaystäväni ei vastaakkaan minulle heti, ajattelen; Kyllä hän sieltä kohta kahta kauheemmin kaipaa ja ottaa taas yhteyttä, ja näin onkin tapahtunut. En jaksa enään ressata turhaan, sillä olen huomannut että se ajaa vain suhteen loppuun ennemmin tai myöhemmin. Olen katsonut itseäni peilistä ja ajatellut: Jos en kelpaa hänelle, kelpaan varmasti jollekkin muulle!
Ennen en nauttinut yhtään yksinolosta, nyt sitäkin enemmän. Tunnen olevani nyt oikeasti rakastettu ja haluttu, ennen vain ehkä vähän itsetäänselvyyskin.
Te naiset/miehet jotka kamppailette samasta asiasta, kehotan teitä myös kääntämään ajatuksen ihan toiseksi. Alkakaa olla vähän enemmän vaikeasti tavoiteltava, älkää myöskään te heti vastatko puolisonne yhteydenottoon. Antakaa tekin vähän aikaa hänen odottaa, jos oikeasti välittää, hän kyllä tulee kahta kauheemmin teitä kaipaamaan!