Hei te ei-niin-sosiaaliset!Tunnetteko syyllisyyttä siitä?

Tarkoitan siis lasten kannalta.

Mä olen nyt vasta kolmekymppisenä hyväksynyt itseni ja sen, etten ole niin sosiaalinen. Mutta nyt tunnen syyllisyyttä siitä, että kärsiikö lapset siitä, että olen tällainen.

Esim. nyt kun lapset ovat pieniä, niin se olisi mun tehtävä hankkia heille seuraa ja kavereita ja kutsua omia ystäviäni kylään ja synttäreille. Onneksi nyt on muutamia, mutta mitään jättisynttäreitä isoine lapsilaumoineen meille ei tule, ehkä vaan yksi tai kaksi kutsuttua.

Mitä te olette mieltä?

 

No lapsen ei varmaankaan kärsi jos jotain sosiaalista elämää teillä kuitenkin on. Kerhot ja semmoiset on ihan hyviä paikkoja lapsien tavata muita lapsia.

 

Ei lasten takia tarvitse yrittää olla ihan erilainen ihminen kuin on luonnostaan. Lapset tajuaa kyllä, että meillä on tämmöistä ja jossain kaverin luona ehkä toisenlaista.

 

ja voihan hyvinkin olla, etteivät kaikki lapsesikaan välttämättä kauhean sosiaalisia ole. mut nuo kerhot ja puistot ovat ihan hyviä paikkoja luoda niitä sosiaalisia kontakteja.

 

Taidan myös olla samaa sorttia. Ja kyllä mä siitä kärsin, sekä itseni että lapsen takia. Toivoisin että hänestä tulisi sosiaalisempi ja syyllistän itseäni kovasti kun ei meillä ole enempää lapsiperheystäviä.

 

Ei mulla ainakaan kotona ollessa ollut mitään stressiä tuosta asiasta ja nautin kun saatiin lasten kanssa vaan olla. Kyllä sitten tuli lähdettyä kun alkoi tuntumaan siltä että tarvis nähdä ihmisiä. Esikoinen kävi kerran viikossa kerhossa. Nyt kyllä eri kuviot kun töissä käyn ja lapset hoidossa 10pvää kuukaudessa.

 

Itse olen kyllä jonkin verran kärsinyt siitä, että vanhempani eivät olleet mitään sosiaalisia tyyppejä. Meillä ei ollut mitään ystäväperheitä, sisaruksiinkin katkaisivat välinsä - serkkuni ovat minulle aivan tuntemattomia ihmisiä. Olen ainoa lapsi, enkä edes voinut ajatella lähteväni ulkomaille esim. opiskelemaan, koska vanhempani olisivat jääneet tänne aivan yksin, koska heillä ei ole ystäviä.

Kaverisynttäreitä minulle ei ollut pienenä, kouluiässä taisin pitää muutamat. Olin pienestä pitäen päiväkodissa, joten leikkiseuraa minulla oli. Lisäksi kerrostalossa, jossa asuimme, oli samanikäisiä lapsia. Eli kavereiden puutteesta en ole kärsinyt, mutta vanhempien epäsosiaalisuudesta kyllä muuten (teillä ei tilanne varmastikaan ole yhtä ankea).

Itse olen kyllä sitä mieltä että jos lapsia kotona hoitava vanhempi on sen luonteinen, että yhteyttä toisiin vanhempiin on vaikea pitää, kannattaa laittaa lapset päivähoitoon ajoissa.

 

Toisinaan tunnen syyllisyyttä, mutta mitä enemmän ikää tulee, sen paremmin hyväksyn itseni. Sosiaalista elämää on, mutta muilla ehkä enemmän...

Toisaalta kärsisin itse aivan hirveästi, jos yrittäisin esittää hirmuisen sosiaalista ja stressaantuisin. Parempi varmaan olla oma itsensä ja olla reilusti "epäsosiaalinen". Eiköhän lapsellekin ole parhaaksi, jos vanhemmilla on asiat hyvin. Ja lapsetkin oppivat kyllä jossain vaiheeessa,että ihmiset ovat erilaisia. Samaa suvaitsevaisuutta toivoisin myös aikuisilta.

 

lasten kannalta kannan syyllisyyttä. mutta onneksi molemmat ovat päässeet jo 3 vuotiaana osa-aikaisesti päiväkotiin. meillä ei juurikaan vieraita käy eikä me käydä kylässä paljon missään. ihmiskontakteja toki on viikoittain. mutta en minäkään mitään jättisynttäreitä ole innokas järjestämään ja pikkusen ahdistaa sekin että joka viikko pitäis eskarilaisella olla kavereita kotona käymässä. ei haittais niinkään vaikka joka päivä ulkona leikkis mutta kotiin en jaksais kovin usein ottaa kavereita. kaikki kaverit asuu sen verran kaukana, että ne ovat sitten näitä "kotivierailuja".. pakko kai se sit vaan on venyä lasten takia, vaikka työpäivän päätteeks ois mielellään ihan vaan omalla porukalla..

itseäni en ole tällaisena vielä täysin hyvksynyt, koen olevani kummajainen. kyllä mä ihmisistä tykkään, mutta viihdyn myös kotioloissa

 

Mä tunnen syyllisyyttä siitä. Alle kouluikäiselle äiti (isä ) kuitenkin on se, joka luo ne kaverisuhteet. Pitäisi olla aktiivinen ja kutsua kavereita kylään jne. Hrrrr.

 

Täällä kans yks epäsosiaalinen. Meillä käy oikeestaan tosi harvoin vieraita, itse en kyllä edes kaipaa enkä erityisemmin edes välitä siitä. Tykkään olla ihan ittekseni ja lasten kanssa. Kaverisynttäreitä enkä muitakaan synttäreitä ole järjestänyt vielä kertaakaan. Ne on minusta kammotus kuten ylipäätään kaikenlaisten juhlien järkkkääminen. Synttäreitä on kyllä juhlittu ihan oman perheen (vanhemmat + lapset) kesken. Vanhempi on myös enempi sellanen yksinäinen luonne. Nuoremman kavereita käy meilläkin ja joskus tosiaan tuntuu että huoh kun ne tulee heti kun on kotiin tultu.
Ihmisten ilmoilla käydään, esim uimassa, luistelemassa jne... On minulla paljonkin sellasia ns hyvänpäivän tuttuja joiden kanssa vaihdetaan sananen kun nähdään mutta minua myös jotenkin ahdistaa (en osaa olla silleen rennosti) jos minun pitäisi niitä tuttuja alkaa kutsumaan kotiin kahvittelemaan saati ruokailemaan yhdessä.

 

Mä olen myös epäsosiaalinen luonne, pidän kyllä läheisesti yhteyttä sukulaisiini ja vierailemme usein. Yleensä haluan kuitenkin olla omassa rauhassa, eikä mulla ole sellaisia kavereita kenen kanssa kyläiltäisiin. En myöskään usko, että haluan koskaan kauhean mielellänui lapsen kavereita meille kylään. Kaverisynttärit nyt ehkä voin järkätä.
Lapsi on sosiaalinen luonne, joten saa nähdä miten tulevaisuudessa tulee intressit törmäilemään.

 

Kyllä mä tunnen. Toisaalta osittain varmaan johtuu siitä, että mä en ole ennen ollut tälläinen. Kotiäiti vuodet on tehnyt tehtävänsä ja en osaa sanoa kelleen oikein mitään vaan seison tuppisuuna, vaikka mieli tekisi esim. leikkupuistossa sanoa jotain jollekkin toiselle äidille. Musta on muutenkin näiden vuosien aikana tullut arka, enkä arvosta itseäni lainkaan. Mä en osaa enää jutella oikein kavereideni kanssakkaan, koska he asuvat kaukana ja näemme harvoin. Sitten kun nähdään, on jotenkin vaivalloista mollemmin puolin