Häviääkö tää tunne koskaan (lapset lyhyellä ikäerolla) ?

["kahden äiti"]

Eli meillä vauva 1vk ja taapero 1,5v. Jo synnärillä itkin ikävää esikoista kohtaan ja nyt tuntuu ihan hirveältä, ikäänkuin olisin hänet pettänyt! Kamala kaipuu entisiin rutiineihin hänen kanssaan, nukuttamiseen ja muuhun, jotka hän nyt hoitaa isän kanssa (ja itse asiassa on hoitanut jo jonkin aikaa ennen synnytystä, koska en ole ison mahan kanssa kaikkeen pystynyt, mutta silloin ei tällaista tunnetta ollut, oli vaan helpotus niistä asioista). Esikoinen muuttui niin isoksi jo yhdessä yössä! Vollaan välittömästi kun katson hänen vauva-albumiaan ja muistelen kuinka hän oli vasta niin pieni! Haluaisin vielä sen ajan takaisin. Hänen kanssa kaikki oli niin uutta etten oikein osannut nauttiakaan.

Nyt stressaan että onko kaikki pysyvästi muuttunut. Onnellinen odotus ja ilo siitä että lapset tulee lyhyellä ikäerolla on vaihtunut hirveään ikävään ja fiilikseen, että teinkö mä sittenkin väärin HÄVIÄÄKÖ nää raastavat fiilikset ikinä? Onko kellään ollut samanlaista ja miten on mennyt? Jääkö asia kummittelemaan lopun iäksi vai pääseekö tästä yli?

 

["Lissu"]

Kyllä se siitä. Ajattele kuinka paljon esikoisen elämää rikastuttaa sisarus, se erityinen side syntyi meillä heti kun vauva alkoi kohdistamaan katsettaan isosisarukseen. Ja ellei vauva nyt satu olemaan hirveän vaativa tapaus, niin ehdit kyllä isosisaruksenkin kanssa puuhailla.

 

["Milja"]

Pääsee siitä yli. Viimeistään sitten helpottaa kun näkee mikä ilo ja rikkaus se pienempi sisarus on esikoiselle. Raskasta on kyllä kahden pienen kanssa, ensimmäinen vuosi on melkoinen. Mutta nyt kun meilläkin tuo pienempi on yli pari vuotias, niin helpottaa. Ei se uusi vauva vie rakkautta pois keltään, vaan esikoinenkin on saanut uuden ihmkisen jota rakastaa ja jolta saa rakkautta.

 

[eranainen]

Mulla itseasiassa vähän samoja tunteita, vauva nyt 4 viikkoa ja vanhempi 2 vuotta.
Mietin monesti että nyt en voi enää mennä ja tulla ja touhuta vanhemman kanssa miten huvittaa ym ym mutta uskon että fiilikset muuttuu kun vauva kasvaa

 

[samassa tilanteessa]

Voi että, jollakin muulla on samanlaisia tunteita kuin minulla oli. Meillä esikoinen 1 v 4kk ja vauva 2 kk. 2-3 mulla meni, sitten se arki kun lähtee rullaamaan niin oma ikävä esikoisen kanssa vietettyjä rauhallisia päiviä kohtaan kyllä hellittää. tsemppiä <3

 

[jeeje]

Voi kuule älä tollasia murehdi. Meillä lapsilla karvan alla vuosi ikäeroa eikä siitä toisesta isoa tullut pikkusisaruksen myötä- Ihan minun vauva oli siinä missä kuopuskin. Asenne siis nyt ensin vaihtoon. Ja mitä se on pois jos isä on lapsen kanssa? Nauti vaan siitä koska TEIDÄN MOLEMPIEN lapsia he ovat, nauttivat yhtäpaljon sinusta kuin isästään. Se aika ei ole sinulta pois oikeasti, eihän toiselle saa kateellinen olla kun kyse on kuitenkin sinun rakkaasta puolisosta. Ja lapselle taatusti hyvä niin.

Ota molemmat kainaloon päiväunilla. Niitä aikoja minä kaipaan kun nuo leikki-ikäiset olivat vauvoja ja nukkuivat päikyt mun kainalossa. Toinen toisessa, toinen toisessa. Lenkit. Pienempi nukkui tuplissa ja isompi kummasteli maailmaa ja alkoi jo tapailla juttuja minun kanssa. Kun vauva nukkui enemmän, paneuduin isomman kanssa hänen juttuihinsa... Ja nyt. Tuo parivaljakko on erottamaton. Yhteisiä leikkejä ja tekemistä. Aamuisin pienempi (4 v siis jo hänkin) kipuaa isosiskon sänkyyn ja oven takaa alkaa kuulua ihanaa supatusta ja naureskelua. Heillä on ihan omia juttuja ja salaisuuksia.

Isä ja äiti on edelleen tasavertaisia. Lapset kutsuu ihan randomina meitä. Molempien hoiva ja apu kelpaa ja tietenkin huomio. Olemme tasavertaisia vanhempina lapsillemme ja koen sen suuuurena rikkautena lapselle. KAKSI tasavahvaa tukijalkaa elämässä. Ei niin että isä kelpaa vaan kun äiti on poissa jos sittenkään.

Eli älä pidä isompaa vielä isona. Onhan hän sitä vauvaan nähden, mutta ei toki iso hänkään. Äläkä ole kade puolisollesi. Miksi olisit?

 

["piu"]

Meidän lapsilla ikäeroa on pari viikkoa päälle vuosi ja samalla tavalla tunsin aluksi..oli hirveän "ikävä" sitä pientä esikoista ja niitä yhteisiä hetkiä..kun kumminkin oltiin se vuosi oltu aikalailla tiiviisti yhdessä. Mutta kyllä se siitä helpottaa Riittämättömyyden tunnetta on kyllä ihan joka päivä, mutta niin varmasti kaikilla äideillä.

 

["vieras"]

Kyllä se ohi menee ja arki kun lähtee rullaamaan, et ehdi moisia edes miettiä. Ihan normaaleja ajatuksia nuo ovat. Varaudu siihen, että tunne ei kenties päivissä tai viikoissakaaan mene täysin ohi. Meillä on aina uuden vauvan synnyttyä mennyt jopa 6kk, ennen kuin on tullut tunne, että jokaisella on oma paikkansa perheessä ja "perhe toimii", en osaa asiaa paremmin selittää, mutta että puolisen vuotta on mennyt asioita sulatellessa, ne alun mustasukkaisuudet on lapsilla menneet ohi jne.

 

[MIES!]

Itse huomasin juuri saman paitsi ns toiselta puolelta, kun uusi oli tullut taloon niin sain enemmän olla vanhemman/vanhempien lasten kanssa ja minä pidin siitä todella paljon. Sain olla isä.

Ensimmäinen kun syntyi niin en oikein edes päässy tutustumaan häneen kun oli koko ajan tissillä ja jne. Tunsin ettei minua tarvita. Ei nyt tietenkään ihan kirjaimellisesti mutta joku tuollainen miete oli päässä.

Myöhemmin kun pääsin enemmän touhuamaan lasten kanssa niin pidin siitä todella paljon.

Eli se on lopullista mutta yhtälailla hyvää ja varmasti pääset siitä tunteesta yli.

 

[Irski]

Tosi ihanasti sanottu joltakulta, tuo että esikoinenkin saa uuden ihmisen elämäänsä, jota rakastaa ja jolta saa rakkautta itsellä kanssa ajankohtaisena aihe, tehdäkö lapset pienellä vai suuremmalla ikäerolla.. kaikessa on puolensa, ehkä lasten kannalta kuitenkin parempi tehdä pienellä erolla, ovat toisilleen kaveria, ja olisko esim 5vuotiaan vaikeampi jo hyväksyä "paikan menetystä", kuin kaksivuotiaan? mene ja tiedä..

 

["vieras"]

Meillä on lapsilla ikäeroa 1v8kk. Minulla oli alkuun haikeutta siitä, kun kaipasin niitä helppoja päiviä esikoisen kanssa yhdessä ja mutkatonta elämää.. Vauvan ja taaperon kanssa arki ei ole niiiiin mutkatonta ja sujuvaa.

Nyt kun kuopus on 7 kk:n ikäinen niin olen alkanut harmitella, että kuinka tylsä vauva elämä esikoisella onkaan ollut. Se on uskomatonta miten tuo kuopus jo nauttii esikoisen kohelluksesta ja yhteisistä painihetkistä.. Aamulla on aivan täpinöissään kun näkee esikoisen yön jälkeen tulevan meidän vanhempien huoneeseen sänkyyn köllimään yhdessä. Rakkaus on aika rajua välillä molemmin puolin mutta selvästi on jo nyt nähtävissä heidän välinen kiintymys. Esikoinen varmistaa aina, että poju on matkassa aina mukana ja ilman kuopusta ei voida lähteä minnekään. Ja jos kuopus on jonkun vieraan ihmisen sylissä niin esikoinen vahtii, ettei vaan tämä henkilö vaan vie kuopusta minnekään

Siitä se ap vielä iloksi muuttuu ja muutaman kuukauden päästä muistelet huvittuneena tämän hetken fiiliksiä..