L
lukija
Vieras
Löysinpä tällaisen selaillessani. 
"Vauvan elämää!
Pimeää. Vaikka aukaisen silmäni, ei näy mitään. Missä on äiti, isi... isoveli?? Missä on kaikki? Tuttu tuoksu tässä kyllä on mutta miksi minä en näe mitään?
Tuhahdanpa pikkuisen... ei vaikutusta.. no, jos vähän kovemmin. Ei mitään vaikutusta. Nyt kyllä alkaa jo suututtamaan. Jos minä sitten vähän pistän ääntä peliin, ihan pikkuisen vaan. Ei auta. Nyt meni hermot. Ääntä niin paljon kuin näistä pienistä keuhkoista lähtee. Eihän tämä nyt näin mene että pimeässä pitää maata eikä ketään näy. Ei ei ei...
Johan tuli säpinää. Valot syttyi, ihana oma yövalo. Miksi se olikin sammutettu? Johan minä olisin heti nähnyt että omassa sängyssähän tässä ollaan eikä hätäpäivää. Tosin äiti kai se joskus taisi ohimennen mainita ettei isi oikein saa nukuttua valot päällä ja minäkin kuulemma vaan alan leikkimään unilelullani keskellä yötä jos lamppuun jättää valon. Höh, en kai minä. Pikkuisen vaan jututan mollamaijaa, mitäs se nyt ketään haittaa. Sitä paitsi ottais kai äitiä itteäkin päähän kun pistettäis johonkin häkkisänkyyn vaan nukkumaan kun toiset makoilisi yhdessä sellasessa ihanan isossa, pehmosessa pedissä jossa ei ole reunoja estämässä liikkumista. Minä kuulemma menisin pää edellä lattialle jos sinne minut otettais. Kaikkea ne isotkin ihmiset kuvittelee.
Tutti; sitä se äiti jaksaa joka välissä tuputtaakin. Toki sitä välillä on ihan kiva lutuuttaa mutta jotenkin minusta alkaa tuntumaan että sen on tarkoitus toimia jonkinlaisena äänenvaimentimena. Aina kun yritän alkaa kommentoimaan asioita(varsinkin sellaisia johon minulla olisi vastalause) niin se tuttipahus ilmestyy ja lupsautetaan suuhun. Puhupa siinä sitten. Vaikka kyllä minä sen pois otan jos tosissaan harmittaa; ja se lentääkin kaaressa jo aika hienosti.
Treenannut olen.
No, nyt on hyvä jatkaa unia kun taas näkee jotain. Ei se äiti mihinkään karannut ole, tuossahan se vieressä on. Ja toisaalta, kyllä tämä tuttikin oikeastaan ihan kiva juttu on. Peitonkin minä olin hukannut jonnekkin tuonne sängyn pinnojen väliin mutta kyllä tuo meidän äiti osaa. Otti sen pois ja kääräisi minun ympärille niin että tässä on hyvä olla ja nähdä unia. Taas pari tuntia...
***
On tämä maailma vaan välillä niin kummallinen paikka. En minä ymmärrä toisinaan mistään mitään. Yhdessä huoneessa nuo vanhukset tuijottaa jotain kummaa laitetta josta näkyy kuvia ja kuuluu ääni. Naurattaakin niitä kovasti mutta auta armias jos minä sitä menen katsomaan niin mikä show siitä tulee. Kai minä nyt halua tietää mistä ne kuvat tulee ja voiko niitä koskettaa. Äiti vaan aloittaa aina sen saman hokeman; eieieieieiei, ei saa koskea...höh, kertoisi nyt syyn miksi. Miksen minä saa jos muutkin.
Välillä minun ikeniä kutittaa niin että pahaa tekee. Kipeääkin ottaa. Silloin on ihan kiva jyrsiä kaikkea mielenkiintoista mitä vaan löydän. Senkin äiti minulta yrittää kieltää. Kaiken mitä minä löydän, se ottaa kädestä pois ja tunkee tilalle jonkun kumisen lelun ja sanoo että syö sitä. Ja enhän varmaan syö, miksi minä en saisi ottaa sitä kenkää eteisestä tai vähän pöydänjalkaa jyrsiä... ne on paljon hauskempia.
Oikeastaan minusta on aika hauskaa kokeilla, mitä saa tehdä ja mitä ei. Vaikka minä olenkin vielä näin pieni niin silti saan tuollaisen ison ihmisen pomppaamaan ylös kun pikkusen huudahdan. Eikä oikeastaan tarvi edes huutaa; vähän käyn äidin kukkapurkilla tsekkaamassa mullan laatua niin johan tulee ihmisiin vauhtia. Kerran maistoinkin sitä multaa; oli se vaan sellanen kokemus etten toiste tahdo. Yskitti ihan mahdottoman paljon eikä se oikeastaan edes maistunut hyvälle. Äitikin alkoi vouhkaamaan ja kiikutti minua vesihanan alle. Mistä syystä, se on minulle salaisuus.
Mutta tuo vesi onkin aika hauska juttu. Aina kun pääsen kylpyyn, niin johan alkaa naurattamaan. Ei voi varmaan olla mitään hauskempaa kuin läiskyttää vettä käsillä. No, ehkä vielä hauskempaa on se kun äiti joskus unohtaa kylppärin oven auki ja minä pääsen ihan yksin sinne tutkimaan. Ja jos vaan löydän pienenkin vesilätäkön niin siitäkös riemu repeää. Äiti vaan ei taida siitäkään tykätä; silloinkin alkaa se sama hokema eieieiei ja sitten minua jo kiikutetaankin vaatteiden vaihtoon. Tähänkään en syytä vielä ole keksinyt.
Yksi juttu on vielä mikä minua hieman kummastuttaa. Että miksi kaikki isot ihmiset puhuu niin kummasti minulle. Kun ne keskenään puhuu (joo'o, olen joskus salaa kontannut pöydän alle kuuntelemaan), niin ne puhuu ihan tavallisella äänellä. Mutta sitten kun ne minut näkee niin ne muuttuu ihan kummallisiksi. Niiden ääni vaihtuu ja jopa tyyli puhua. Sillon ne puhuu korkealta ja kovaa ja jotain ihan kummaa kieltä. Mitä tarkoittaa Voiiiii tinua pittutta ku oot tinä jo niiiiin iiiito tyttö että tui tui vaan.... :O :O Mitäs se tuollainen on? Jos minä osaisin puhua niin sanoisin niille että kyllä minä ihan samaa kieltä ymmärrän kuin tekin. Mutta kyllähän se naurattaa kun aikuiset ihmiset eivät osaa puhua oikein ja siitäkös ne sitten innostuu ja puhuvat entistä enemmän sillä oudolla tyylillä minulle. Kai ne luulee että minä tykkään kun niin puhutaan mutta sillehän minä vaan nauran että on ne hölmöjä.
Mutta toiset, vähän nämä pienemmät ihmiset, ne puhuu ihan normaalisti minulle. Siihen tulokseen olen tullut että ne onkin paljon kivempia. Esimerkiksi tuo minun isoveli, siitä minä tykkään tosi paljon. Vaikka ei sekääm minua aina ymmärrä. Ei se antanut esimerkiksi omia legojaan minulle. Ja minä kun vaan vähän olisin halunnut maistella kun olivat niin värikkäitä.
On tämä vauvan elämä vaan niin ihmeellistä. Joka päivä tulee uusia asioita vastaan ja innolla niitä tässä opettelen. Vielä kun saisi nuo isot ihmiset oppimaan ettei ne joka asiasta niin vouhkaisi niin sitten olisi hyvä. Mitä se nyt ketään haittaa jos äidin kukista käynkin ylimääräisiä oksia harventamassa tai isin kännykän käyn pesemässä vessan pöntössä; ei niin mitään... "
Melko osuvasti kirjoitettu.
"Vauvan elämää!
Pimeää. Vaikka aukaisen silmäni, ei näy mitään. Missä on äiti, isi... isoveli?? Missä on kaikki? Tuttu tuoksu tässä kyllä on mutta miksi minä en näe mitään?
Tuhahdanpa pikkuisen... ei vaikutusta.. no, jos vähän kovemmin. Ei mitään vaikutusta. Nyt kyllä alkaa jo suututtamaan. Jos minä sitten vähän pistän ääntä peliin, ihan pikkuisen vaan. Ei auta. Nyt meni hermot. Ääntä niin paljon kuin näistä pienistä keuhkoista lähtee. Eihän tämä nyt näin mene että pimeässä pitää maata eikä ketään näy. Ei ei ei...
Johan tuli säpinää. Valot syttyi, ihana oma yövalo. Miksi se olikin sammutettu? Johan minä olisin heti nähnyt että omassa sängyssähän tässä ollaan eikä hätäpäivää. Tosin äiti kai se joskus taisi ohimennen mainita ettei isi oikein saa nukuttua valot päällä ja minäkin kuulemma vaan alan leikkimään unilelullani keskellä yötä jos lamppuun jättää valon. Höh, en kai minä. Pikkuisen vaan jututan mollamaijaa, mitäs se nyt ketään haittaa. Sitä paitsi ottais kai äitiä itteäkin päähän kun pistettäis johonkin häkkisänkyyn vaan nukkumaan kun toiset makoilisi yhdessä sellasessa ihanan isossa, pehmosessa pedissä jossa ei ole reunoja estämässä liikkumista. Minä kuulemma menisin pää edellä lattialle jos sinne minut otettais. Kaikkea ne isotkin ihmiset kuvittelee.
Tutti; sitä se äiti jaksaa joka välissä tuputtaakin. Toki sitä välillä on ihan kiva lutuuttaa mutta jotenkin minusta alkaa tuntumaan että sen on tarkoitus toimia jonkinlaisena äänenvaimentimena. Aina kun yritän alkaa kommentoimaan asioita(varsinkin sellaisia johon minulla olisi vastalause) niin se tuttipahus ilmestyy ja lupsautetaan suuhun. Puhupa siinä sitten. Vaikka kyllä minä sen pois otan jos tosissaan harmittaa; ja se lentääkin kaaressa jo aika hienosti.
Treenannut olen. No, nyt on hyvä jatkaa unia kun taas näkee jotain. Ei se äiti mihinkään karannut ole, tuossahan se vieressä on. Ja toisaalta, kyllä tämä tuttikin oikeastaan ihan kiva juttu on. Peitonkin minä olin hukannut jonnekkin tuonne sängyn pinnojen väliin mutta kyllä tuo meidän äiti osaa. Otti sen pois ja kääräisi minun ympärille niin että tässä on hyvä olla ja nähdä unia. Taas pari tuntia...
***
On tämä maailma vaan välillä niin kummallinen paikka. En minä ymmärrä toisinaan mistään mitään. Yhdessä huoneessa nuo vanhukset tuijottaa jotain kummaa laitetta josta näkyy kuvia ja kuuluu ääni. Naurattaakin niitä kovasti mutta auta armias jos minä sitä menen katsomaan niin mikä show siitä tulee. Kai minä nyt halua tietää mistä ne kuvat tulee ja voiko niitä koskettaa. Äiti vaan aloittaa aina sen saman hokeman; eieieieieiei, ei saa koskea...höh, kertoisi nyt syyn miksi. Miksen minä saa jos muutkin.
Välillä minun ikeniä kutittaa niin että pahaa tekee. Kipeääkin ottaa. Silloin on ihan kiva jyrsiä kaikkea mielenkiintoista mitä vaan löydän. Senkin äiti minulta yrittää kieltää. Kaiken mitä minä löydän, se ottaa kädestä pois ja tunkee tilalle jonkun kumisen lelun ja sanoo että syö sitä. Ja enhän varmaan syö, miksi minä en saisi ottaa sitä kenkää eteisestä tai vähän pöydänjalkaa jyrsiä... ne on paljon hauskempia.
Oikeastaan minusta on aika hauskaa kokeilla, mitä saa tehdä ja mitä ei. Vaikka minä olenkin vielä näin pieni niin silti saan tuollaisen ison ihmisen pomppaamaan ylös kun pikkusen huudahdan. Eikä oikeastaan tarvi edes huutaa; vähän käyn äidin kukkapurkilla tsekkaamassa mullan laatua niin johan tulee ihmisiin vauhtia.
Kerran maistoinkin sitä multaa; oli se vaan sellanen kokemus etten toiste tahdo. Yskitti ihan mahdottoman paljon eikä se oikeastaan edes maistunut hyvälle. Äitikin alkoi vouhkaamaan ja kiikutti minua vesihanan alle. Mistä syystä, se on minulle salaisuus. Mutta tuo vesi onkin aika hauska juttu. Aina kun pääsen kylpyyn, niin johan alkaa naurattamaan. Ei voi varmaan olla mitään hauskempaa kuin läiskyttää vettä käsillä. No, ehkä vielä hauskempaa on se kun äiti joskus unohtaa kylppärin oven auki ja minä pääsen ihan yksin sinne tutkimaan. Ja jos vaan löydän pienenkin vesilätäkön niin siitäkös riemu repeää. Äiti vaan ei taida siitäkään tykätä; silloinkin alkaa se sama hokema eieieiei ja sitten minua jo kiikutetaankin vaatteiden vaihtoon. Tähänkään en syytä vielä ole keksinyt.
Yksi juttu on vielä mikä minua hieman kummastuttaa. Että miksi kaikki isot ihmiset puhuu niin kummasti minulle. Kun ne keskenään puhuu (joo'o, olen joskus salaa kontannut pöydän alle kuuntelemaan), niin ne puhuu ihan tavallisella äänellä. Mutta sitten kun ne minut näkee niin ne muuttuu ihan kummallisiksi. Niiden ääni vaihtuu ja jopa tyyli puhua. Sillon ne puhuu korkealta ja kovaa ja jotain ihan kummaa kieltä. Mitä tarkoittaa Voiiiii tinua pittutta ku oot tinä jo niiiiin iiiito tyttö että tui tui vaan.... :O :O Mitäs se tuollainen on? Jos minä osaisin puhua niin sanoisin niille että kyllä minä ihan samaa kieltä ymmärrän kuin tekin. Mutta kyllähän se naurattaa kun aikuiset ihmiset eivät osaa puhua oikein ja siitäkös ne sitten innostuu ja puhuvat entistä enemmän sillä oudolla tyylillä minulle. Kai ne luulee että minä tykkään kun niin puhutaan mutta sillehän minä vaan nauran että on ne hölmöjä.
Mutta toiset, vähän nämä pienemmät ihmiset, ne puhuu ihan normaalisti minulle. Siihen tulokseen olen tullut että ne onkin paljon kivempia. Esimerkiksi tuo minun isoveli, siitä minä tykkään tosi paljon. Vaikka ei sekääm minua aina ymmärrä. Ei se antanut esimerkiksi omia legojaan minulle. Ja minä kun vaan vähän olisin halunnut maistella kun olivat niin värikkäitä. On tämä vauvan elämä vaan niin ihmeellistä. Joka päivä tulee uusia asioita vastaan ja innolla niitä tässä opettelen. Vielä kun saisi nuo isot ihmiset oppimaan ettei ne joka asiasta niin vouhkaisi niin sitten olisi hyvä. Mitä se nyt ketään haittaa jos äidin kukista käynkin ylimääräisiä oksia harventamassa tai isin kännykän käyn pesemässä vessan pöntössä; ei niin mitään...
" Melko osuvasti kirjoitettu.
