harvoin täällä, mutta pakko purkaa huonoa oloa

Mä en enää tiedä kelle purkaa tätä oloa, ne kaksi jolle luulin et aina pystyn puhumaan, ovat nyt aiheuttaneet tämän huonon olon.
Puolitoista vuotta sitten sain työn johon olen tehnyt 10v töitä ja palkka on myös sen mukainen. Rakastan tätä työtä ja joo tiedän että olen aika tööt usein viikonloppuisin. Nyt huomasin että kaksi parasta ystävääni ottavat koko ajan etäisyyttä ja lopulta kysyin asiasta.
Elän kuulemma haavemaailmassa pilvilinnassa ja heidän arvot ovat niin erilaiset että heidän mielestä en ymmärrä heitä enään. Heille tekee pahaa kuulla että käyn ulkona syömässä tai ostan uusia vaatteita...
Tämän purkauksen jälkeen he olettavat että kaikki on taas ok, ja palaamme normaaliin päiväjärjestykseen ja nyt tiedän heidän mielipiteen ja voin sen ottaa huomioon vastaisuudessa.
Olenko mä nyt vain liian herkkänahkainen, kun tuo sattui ja en pysty enää olemaan oma itseni heidän seurassa? Tuntuu että joudun miettimään joka sanaa mitä suustani tulee että en ketään loukkaa...

 

Ainahan se tuntuu pahalta, kun kuulee muiden arvostelevan itseään, etenkin vielä, kun kyseessä on omat ystävät. Taitavat olla vähän kateellisia sinulle ja se purkautuu tuollaisena katkeralta kuulostavana arvosteluna.

 

tapahtuneesta on jo pari viikkoa aikaa, enkä millään pääse yli siitä. Miten voin olla oma itseni enää kun tiedän mitä mieltä ovat minusta?

 

Ota asia puheeksi ystäviesi kanssa. Ehkä se auttaisi tuohon pahaan oloon.

 

Mä en tykkäisi tuosta. Mitä väärää on syödä ulkona ja shoppailla? Jokainen tekee rahoillaan mitä haluaa.

 

Kateellisia, valitettavan tyypilistä erityisesti naisporukassa.

Miehillä on "hyväveliverkostot" ja naisilla "selän takana toisilleen vittuilu". Näin yleistäen, havaittavissa myös tällä palstalla.

 

Ehkä se ulkona syöminen ja ostoksilla käynti on vain piste iin päälle. Kun kaverit ovat puhuneet arvoista, niin varmaan kyseessä on kokonaisvastainen muuttuminen. Elätte luultavasti aika erilaista elämää ja erilaisissa ympyröissä. Sen vuoksi vieraantuminen on luontaista. Jos haluat jatkaa kavereiden kanssa, niin ehkä kannattaa jättää puhumatta kaikki töihin liittyvät asiat, koska se kuulostaa haavemaailmalta tai pilvilinnalta.

 

Ehkä se ulkona syöminen ja ostoksilla käynti on vain piste iin päälle. Kun kaverit ovat puhuneet arvoista, niin varmaan kyseessä on kokonaisvastainen muuttuminen. Elätte luultavasti aika erilaista elämää ja erilaisissa ympyröissä. Sen vuoksi vieraantuminen on luontaista. Jos haluat jatkaa kavereiden kanssa, niin ehkä kannattaa jättää puhumatta kaikki töihin liittyvät asiat, koska se kuulostaa haavemaailmalta tai pilvilinnalta.

Olen vähän samoilla linjoilla tämän kirjoittajan kanssa.

Oletko aloittaja jotenkin unohtanut että ystävyys ei voi virrata vain yhteen suuntaan; oletko kenties unohtanut kuunnella mitä unelmia ystävilläsi ehkä on, millaisia ajatuksia hei pohtivat nykyään ja minkä arvojen mukaan omaa elämäänsä elävät. Muutoin tuntuu vaikealta ymmärtää miten tuo niin yllätyksenä sinulle tuli.

 

Toisen kanssa olen jo kahteen kertaan keskustellut asiasta, hän on se heistä jonka kanssa olen aina ollut vielä vähän läheisempi, on minulle kuin sisko. Hän on pyytänyt anteeksi, mutta en tiedä miksi se ei auta. Haluaisin että kaikki olisi taas niinkuin ennen, mutta mutta... Tuntuu vaan niin älyttömän pahalta että lähimmillä ystävilläni on tuollainen mielipide minusta. Ei huvita lähteä heidän mukaansa ulos tai muuta, koko ajan tuntuu että he pyytävät minut mukaan vaan että en loukkaantuisi... ehkä olen vaan lapsellinen

 

Olen vähän samoilla linjoilla tämän kirjoittajan kanssa.

Oletko aloittaja jotenkin unohtanut että ystävyys ei voi virrata vain yhteen suuntaan; oletko kenties unohtanut kuunnella mitä unelmia ystävilläsi ehkä on, millaisia ajatuksia hei pohtivat nykyään ja minkä arvojen mukaan omaa elämäänsä elävät. Muutoin tuntuu vaikealta ymmärtää miten tuo niin yllätyksenä sinulle tuli.

Kyllä olemme aina puhuneet näistä asioista ja he ovat molemmat todella hyviä äitejä, jaksavat puuhastella lastensa kanssa (minä en todellakaan ole mikään vuoden äiti palkinnon voittaja) ja olen monesti sanonut heille siitä että toivoisin että saisin edes puolet heidän energiastaan.
Ja kyllä tuli täytenä yllätyksenä, koska olemme aina puhuneet avoimesti ongelmista ja murheista ja kaikesta ja siksi minä en ymmärrä, miksi he eivät ole aikaisemmin sanoneet mitään. Luulin että hyväksyvät minut sellaisena kuin olen.

 

Tyypillisiä äitiydelle koko elämänsä omistaneita tyyppejä varmaan nuo kaverit, eivät ymmärrä että elämässä on muutakin ja olettavat että esim. ulkona syöminen on jotenkin lapsilta pois. Kateutta varmaan ja tyytymättömyyttä omaan elämään ehkä.
Kyllä tuo inhottavalta tuntuu. Seuraisin nyt tilannetta ennen ratkaisun tekoa.

 

Ehkä sun pitäis tutustua uusiin ihmisiin.

 

Siis mitä VITT*A, kuulostaa sekopäiseltä porukalta.