P
"piupau"
Vieras
Heippa. Toivottavasti joku kohtalotoveri tai samanlaisen kriisin käynyt eksyy tänne palstalle. Kaipaisin todellakin ystävää, joka osaa kuunnella ja auttaa...
Olen tänä vuonna 26 vuotta täyttävä nainen, ja tuntuu, että mulla alkaa olla jonkun sortin kriisi. Muutin mieheni perässä uuteen kaupunkiin ja uuteen työhön. Minulla ei ole täällä ystäviä eikä sukua, ja työtkin ovat ihan hanurista. Miehelläni taas on kaikkea; ystävät, perhe, hyvä työ.
Alan olemaan siinä iässä, että perheen perustamista on mietittävä. Kello on alkanut tikittää. Ennen luulin automaattisesti, että isona minulla on perhe. Enää en tiedä. Minulla ei ole lapsia mitään vastaan, mutta en myöskään hinkumalla niitä halua.
Olen aina myös halunnut koiraa, joten vihdoin sen syksyllä hankin pitkän harkinnan jälkeen. Ajattelin, että se olisi myös ratkaisu yksinäisyyteeni. Tuntuu pahalta sanoa, ettei koira täyttänytkään tyhjyyteni tunnetta. Hän on ihana, mutta nyt haluaisin vain matkustella, asua ulkomailla, seikkailla... koira tietysti estää sen. Ja pitäisihän se mieskin saada mukaan. Asuminen täällä yksin (ok, on mulla mieheni ja meillä menee hyvin, mutta ahneena tunnustan ettei mieheni yksin riitä) on täysin syvältä. Kaipaan ystäviä, kaipaan tekemistä, kaipaan seikkailua.
Miten omat unelmat voisi toteuttaa niin, että mies ja koira voivat olla niissä mukana? Vai olenko jo niin syvällä suossa että ainoa vaihtoehto on se 2 lasta, farmariauto ja omakotitalo? Miten olette selviytyneet kriiseistänne? En halua kokea koiraa ja miestäni taakkana, koska rakastan pientä perhettämme. Mutta tuntuu silti etten ole onnellinen. Vaikeata selittää... ts. haluaisin kaikkea tässänytheti, mutta en silti tiedä mitä tulisi tehdä tai missä järjestyksessä. Kuulostan kaiketi ahneelta, mutta haluaisin yksinkertaisesti vain nauttia elämästä ja tietää minne suuntaan olen menossa. Nyt olen ihan eksyksissä!
Se myös ahdistaa, että jos nyt en ala tekemään lapsia, kohta voi olla liian myöhäistä. Tuntuu myös siltä, että tässä hetkessä olisi parasta matkustella. Ok, voihan sitä vielä sittenkin kun lapset josus 20 vuoden päästä muuttaa kotoa, mutta en jaksa odottaa sinne asti. Toisekseen lapsien teko tuntuu siltä, että olen täällä uudessa kaupungissa vielä enemmän yksin; jos olen nytkin yksin, niin miten muka jaksan jonkun taaperon kanssa päivästä toiseen ilman sukulaisia tai ystäviä :/
Olen tänä vuonna 26 vuotta täyttävä nainen, ja tuntuu, että mulla alkaa olla jonkun sortin kriisi. Muutin mieheni perässä uuteen kaupunkiin ja uuteen työhön. Minulla ei ole täällä ystäviä eikä sukua, ja työtkin ovat ihan hanurista. Miehelläni taas on kaikkea; ystävät, perhe, hyvä työ.
Alan olemaan siinä iässä, että perheen perustamista on mietittävä. Kello on alkanut tikittää. Ennen luulin automaattisesti, että isona minulla on perhe. Enää en tiedä. Minulla ei ole lapsia mitään vastaan, mutta en myöskään hinkumalla niitä halua.
Olen aina myös halunnut koiraa, joten vihdoin sen syksyllä hankin pitkän harkinnan jälkeen. Ajattelin, että se olisi myös ratkaisu yksinäisyyteeni. Tuntuu pahalta sanoa, ettei koira täyttänytkään tyhjyyteni tunnetta. Hän on ihana, mutta nyt haluaisin vain matkustella, asua ulkomailla, seikkailla... koira tietysti estää sen. Ja pitäisihän se mieskin saada mukaan. Asuminen täällä yksin (ok, on mulla mieheni ja meillä menee hyvin, mutta ahneena tunnustan ettei mieheni yksin riitä) on täysin syvältä. Kaipaan ystäviä, kaipaan tekemistä, kaipaan seikkailua.
Miten omat unelmat voisi toteuttaa niin, että mies ja koira voivat olla niissä mukana? Vai olenko jo niin syvällä suossa että ainoa vaihtoehto on se 2 lasta, farmariauto ja omakotitalo? Miten olette selviytyneet kriiseistänne? En halua kokea koiraa ja miestäni taakkana, koska rakastan pientä perhettämme. Mutta tuntuu silti etten ole onnellinen. Vaikeata selittää... ts. haluaisin kaikkea tässänytheti, mutta en silti tiedä mitä tulisi tehdä tai missä järjestyksessä. Kuulostan kaiketi ahneelta, mutta haluaisin yksinkertaisesti vain nauttia elämästä ja tietää minne suuntaan olen menossa. Nyt olen ihan eksyksissä!
Se myös ahdistaa, että jos nyt en ala tekemään lapsia, kohta voi olla liian myöhäistä. Tuntuu myös siltä, että tässä hetkessä olisi parasta matkustella. Ok, voihan sitä vielä sittenkin kun lapset josus 20 vuoden päästä muuttaa kotoa, mutta en jaksa odottaa sinne asti. Toisekseen lapsien teko tuntuu siltä, että olen täällä uudessa kaupungissa vielä enemmän yksin; jos olen nytkin yksin, niin miten muka jaksan jonkun taaperon kanssa päivästä toiseen ilman sukulaisia tai ystäviä :/
tai edes ystävää, joka olisi edes minun eikä mieheni kaveri. osaan ystävystyä, mutta en tiedä mistä niitä ystäviä saisi... en ole enää koulussa ja töissäkin keski-ikä hipoo eläkeikää. tiedän ettei kaikkea saa kerralla, mutta ongelmana on nimenomaan tämä kriisi kun en tiedä mitä tehdä ja mistä aloittaa. se juuri ahdistaa, että yksi päätös sulkee muita ovia. ja ne toiset ovet ovat kuitenkin aika "suuria", kuten jos vaikka lähden opiskelemaan ja matkustelemaan, niin sitten en kohta enää saa niitä lapsia. jos teen lapsia, niin sitten en pääse aikoihin matkustelemaan... jne.
