Haluan erota, mutta mutta...

Pelkään mieheni reaktiota. Hän on turhankin tunteellinen ja dramaattinen ihminen jos edes vihjaisen etten enää jaksa tässä suhteessa....
Haluan omilleni lasten kanssa, en jaksa huolehtia miehestäni kuin lapsesta. En jaksa sen sotkuja siivota, en jaksa odotella sitä kotiin harrastuksista ja muista menoista. En jaksa katsoa sitä naamaa enää yhtään, joka harvoin hymyilee, kun elämä on niin rankkaa kuulema. Seksielämä ei minua kiinnosta, ei ole kiinnostanut aikoihin, jotain pientä tunnen...
Ja todellakin, pelkään sitä, ettei mies maksa elatusmaksuja jos lähden. Tai ettei suostu yhteishuoltajuuteen vaan haluaa lapset itselleen, joka tuskin on mahdollista mutta masentaa ajatuskin jostain huoltajuuskiistasta.
Haluan elää. Haluan löytää elämäni miehen.... Luulin nykyistä elämäni mieheksi kunnes tapahtui asioita jotka veivät luottamuksen.... Eikä se vuosienkaan jälkeen ole palannut.

Pärjäänkö yksinhuoltajana, kahden alle 3 vuotiaan kanssa?
Jaksanko yksin? Apua saan jonkin verran omalta äidiltäni joille lapseni ovat niin rakkaita, mutta hänelläkin on työ ja omat murheensa.
Mulla on opiskelut pahasti kesken, olen ajatellut hakea oppisopimuksella kouluun, opintotuella ei pärjää kahden lapsen kanssa.

Itkettää. Tuntuu vaikealta tehdä se päätös ja luulen että se on miehelleni yllätys, sillä hän ei lainkaan ole huomioinut tunteitani aikoihin, eikä siis tiedä mitä päässäni on liikkunut jo yli vuoden päivät.

Kertokaa, mitkä oli fiilikset kun mies oli jätetty ja olitte muuttaneet omaan asuntoon?
Kuinka rankka eronne oli asteikolla 4-10?
Kuinka lähipiiri suhtautui?

 

mulla on suunilleen sama...siis oli...ukkoon oli luotto menny,odottelu potutti lapset pieniä..mä laitoin herkälle isälle asuntopaperit ja muutti pois vuos sit..samat kysymykset päässä pyöri..mutta päätin että mä pärjään..jos lasten isä haluaa olla hankala se tekee itselleen vaan hallaa sillä..jos et anna sen kaiken sua syövyttää...alussa se oli todella rankkaa..yksin vaikka oli ollu sinäänsä ku ukko ei paikalla koskaan...raha-asiat oli huonolla mallilla ja oma äiti ei ole koskaan lasteni kanssa auttanu..ainut tuki mitä tuli oli kaverini..lasten isä otti alussa miten sattuu lapsia vaikka sopimus oltii tehty..mutta pikkuhiljaa sain asiat kuntoon..aloin elää..lasten isä näki miten hyvin voin ja katkeroitui enemmän..kunnes kerroin miten sen viha mua kohtaa siitä että heitin pihalle vaikuttaa sen omiin lapsiin ja rupes ottaa sopimuksenmukaa ja enemmän lapsiaan...sitten löysin elämän miehen ja vasta nyt yli vuoden taistelun jälkeen voin hengittää vapaasti ja nauttia rakkaudesta ja miehestä joka viihtyy yhtä paljon kotona kun minä(ellei välillä enemmänkin=) )lapsista ja vapaapäivistä ....jos todella haluat ja tunnet itsesi nyt kahlituks ym..ei kaikki helpolla tule pienellä taistelulla paistaa aurinkoki risukasaa...toivotan jaksamisia ja onnea kaikelle mitä päätätkin ainii ja elatustukea ei lasten isä pysty itse maksamaan...hain sen sit kaupungilta...

 

Mä erosin lasten isästä vuosi sitten kun nuorin oli 6kk, vaikka minulla oli h ieman luottohenkilöitä jotka avustivat niin periaatteessa olin kuitenkin yksin. Nuorimmaiseni sairasteli koko viime vuoden, oli välillä hankalaa löytää esikoiselle hoitopaikka jos nuorimman kanssa joutu lähtee esim sairaalaan, sama juttu myös se että muutaman kerran passitettu kiireellisenä toiseen sairaalaan, tuli pulma että kuka voi viedä, rahaa minullakaan ei pahemmin ollut kun hoitovapaalla olin/olen. Uuvuttavaa se kahden pienen lapsen kanssa on, myönnän sen mutta se oli elämäni parhain päätös jättää lasteni isä, en kadu pätkääkään että sen tein ja jäin yksin. Lasteni isän sukulaiset ovat tuominneet minut täysin, häiriköineet oikein olan takaa, sekin on tuonut aikalailla paineita mutta kun osaa olla välittämättä niin kyllä elämä eteenpäin vie, se on tosiaan taito minkä olen vasta opetellut, ei kannata miettiä tai ajatella sen kummemmin mitä toiset sanoo, sinä itse tiedät miten asioiden oikea laita on.
Elatukset saan, tosin ex ei halunnut niitä itse maksaa, vaan yritti tehdä niin että hän maksaa kaupungille ja kaupunki minulle. Huoltajuudesta tuli kerran kiistaa, koska hänellä oli oma vapaa viikonloppunsa ja minä sairastuin, hän vain totesi ettei välitä mihin lapset joutuvat jos minä sairaalaan joudun, mutta pääsääntöisesti se oli vihaisen miehen puhetta, hän oli loukkaantunut siitä että jätin. Nyt meillä menee hyvin, mies maksaa elarit ja ottaa lapset jokatoinen viikonloppu. Exän sukuun en ole missään yhteydessä, lapseni ovat jonkin verran ja se heille suotakoon. Yritin kyllä puhua heille että en halua lapseni joutuvan kärsimään erosta mutta he ovat sitä mieltä etteivät halua lapsia nähdä kun he ovat minun luonani, joten kärsikööt sitten tyhmyydestään

Voimia sinulle!

 

mää mietin vuoden päivät et jätänkö lapseni isän,kaikki meni huonosti ja olin koko ajan onneton, halusin elämän jossa näytetään tunteen ja ei tarvi olla kokoaikaa onneton... eräänä kauniina päivänä sitten hain laatikoita kaupasta ja pakkasin ukon tavarat ja ilmotin et hakea ne ja se missä asuttiin ei oo hänen koti enään. jonkin aikaa oli pahamieli mutta kun tarkemmin ajattelee niin se ratkaisu oli tärkeä erityisesti lapsen kannalta. olihan se outoa ku sitä toista ei enää siinä vieressä iltasin ollu ja yksin piti lasta hoitaa mut hymy tuli takaisin ja onnettomuus lähti pois, olin pitkästäaikaa onnellinen ja helpottunut vaikka rahassa on tosi tiukkaa niin se ei haittaa =) siitä on nyt melkein parivuotta ja uus mies on =)


kyllä pärjäät jos eroat ja onhan lastenhoitajia mahdollisuus saada mll:ta. elämme vain yhden elämän...
pärjäämisiä ja jaksamisia :flower:

 

Olen niin samanlaisessa tilanteessa että ihmettää! Minunkin mieheni on dramaattinen ja kireä, kiukkuinen, pahantuulinen. Välillä tietysti kaikki menee niin loistavasti että ei meinaa muut pysyä mukana, ja nyt jo tiedän, että varmasti kohta ollaan taas maan raossa, joskus ikkunastakin hyppäämässä.
Vuosien varrella on oma kärsivällisyys paisunut luonnottomiin mittasuhteisiin, ja nyt on alkanut oireilu, väsyttää, väsyttää, pää tuntuu repeävän. Lapset olen hoitanut ja samalla opiskellut, miestä hoivannut, terapeutilla käyttänyt, raha-asiat järjestänyt. Mies on sitten saanut potea tätä elämäntuskaansa.
Nyt on akuutti erovaihe päällä, lopullisen päätöksen olen vihdoin saanut tehtyä, vaikka ajankohta on todella huono. Uusi asunto juuri miehen kanssa ostettu ja remontti vielä viimeistelyvaiheessa, osa muuttolaatikoistakin purkamatta. Kuitenkin jostain sain vuosien pyristelyn ja yrittämisen jälkeen voimia tähän ratkaisuun. Mies on surkeana ja pahalta tuntuu. Mietin alkaako myöhemmin kaduttaa, mutta tidän että jos jatketaan, ennemmin tai myöhemmin joko erotaan tai jompikumpi sekoaa.
Meidän lapsemme ovat 2 v ja 5 kk, ja tilanne on se että lainanlyhennyksistä selvitäkseni aloitan työt ensi kuussa. Monta asiaa on vielä auki; mistä hoitopaikat, miten ensi kuun lyhennykset ennen ensimmäistä palkkaa, miten selviän surusta? Kuitenkin tuntuu todella vapauttavalta. Itselläni on turvaverkkoa ympärillä, ja tilanne luultavasti moneen verrattuna hyvä.
Omiin korviini tilanteesi kuulostaa siltä, missä olen itse rypenyt viime vuodet; halua eroon olisi ja ennen kaikkea siihen, että asiat paranisivat, mutta kuitenkin on vähän toivoa ja halua asioiden järjestymiseen, lisäksi ero tuntuu raskaalta ja vaikealta asialta. En tiedä miten vakavia teidän ongelmanne ovat, mutta jos olet onneton, jotain täytyy tehdä. Kaikki me olemme oikeutettuja onneen ja hyvään elämään!
Muista, että jos eroat, olet vastuussa omasta jaksamisestasi ja hyvinvoinnistasi. Omalla kohdallani olen varma siitä, että yksin oleminen on tätä vuoristorataa parempi vaihtoehto, asiaa erittäin tarkasti harkittuani.
Jos itsestäsi tuntuu mahdottomalta jatkaa, älä syytä itseäsi yrittämisen puutteesta. Muista, että jos mies olisi halunnut muutosta, olet siihen mahdollisuuden antanut (näin ymmärsin).
Itse olen saanut paljon kannustusta uuden rakkauden löytymiseen. Haaveilu toki auttaa jaksamaan, mutta todellinen selviytyminen vaatii kuitenkin sen hyväksymistä, että mitään unelmien prinssiä ei ehkä kuitenkaan tule. Toivoa toki on.
Mieti tarkaan mitä haluat tehdä, käy kaikki vaihtoehdot läpi mielessäsi ja kaikkien kanssa, jotka voivat kuunnella. puhu ja kirjoita (vaikka päiväkirjaa), tee asioita, mistä pidät. Kuuntele itseäsi, opettele tuntemaan itsesi. Pysy suoraselkäisenä ja yritä kunnioittaa miestäsi mahdollisen eronkin keskellä, siten hoidat ainakin oman osuutesi niin että pystyt itsesi kanssa elämään.
Apua saa neuvolasta, mll:n vanhempainnetistä, puhelimista, myös kirjallisuudesta ja esim. musiikista. Pidä itsestäsi huolta.
Ja jos eropäätöksen teet, ei ole sinun vastuullasi, miten mies reagoi. Itse tein aikarajapäätöksiä, esim perheterapian jälkeen niin ja niin kauan normaalia elämää, ennen kuin katson asiaa uudelleen. Petyin kerta toisensa jälkeen ja tässä ollaan. Ja voin vilpittömästi todeta: Jos mies halusi meidät pitää, hänellä oli siihen mahdollisuudet. Nyt kun itkee ja säälii itseään, se kyllä aiheuttaa murhetta minulle, mutta syyllisyyttä en tunne. Hänen rypemisensä on nyt hänen ongelmansa.
Vielä yksi asia: Jos mies on mahdoton, sinä ehkä ylläpidät (tahtommattasi) tätä käytöstä, koska miehen ei tarvitse herätä vaan aina asiat taas jatkuvat vaikka huonosti käyttäytyy. Jos jatkatte yhdessä, vaadi aitoa muutosta!

 

Hei,
Erosin itse n.2.5 v. sitten avomiehestäni ja muutin kahden tyttäreni (silloin 1v3kk ja 2v5kk) kanssa toiselle paikkakunnalle jatkamaan opintojani. Alku oli rankka, koska tukiverkkoa ei ollut (lähimmät sukulaiset yli 300km päässä) ja tunnetasolla olin hajalla (suuri suru ja kiukku siitä, että suhde oli epäonnistunut ja että kaikki lastenhoito oli kaatunut minun vastuulleni isän lupauksista huolimatta). Opintotuella(n.250), lasten elatusmaksuilla (250), lapsilisällä (283) ja asumistuella (asunnosta jää itselle maksettavaksi n. 130) olemme pärjäilleet. MLL:n hoitajia tms ei kuitenkaan ole ollut varaa käyttää. Fiilikset olivat hyvin vaihtelevat: silloin kun lapset terveitä ja koulu sujui, nautin itsenäisyyden tunteesta enkä tarvinnutkaan apua. Yht'äkkiä lapset taas saattoivat olla kipeinä, jolloin opinnot keskeytyivät (viikkokin on merkittävä aika!) ja tuntui että olemme perheenä hyvin haavoittuva yksikkö, jolloin heräsi myös huoli siitä että mitä tapahtuisi, jos vaikka itse sairastuisin? Jossain vaiheessa opintotukeni lakkasi riittämättömien suoritusten takia ja jouduin hakemaan toimeentulotukea 3kk ajan kiriäkseni opintoja. Pari kertaa myös lapsen isä "uhkasi" vaatia lasten huoltajuutta, mutta ei konkreettisesti tehnyt mitään asian eteen (sai minut vain lievään paniikkiin, ehkä se oli tarkoituskin). Nyt olin vain tyytyväinen siitä, että erosimme. Perhe-elämämme on paljon seesteisempää ilman ratkaisemattomia, repiviä riitoja (vaikka jotain hyvääkin suhteessa oli). Ja huoltajuuskysymyksenkin suhteen olen iloinen, että lähdin ajoissa. Koska lapset ovat pienestä saakka olleet minun hoidettavana ja muuton jälkeen asuneet luonani on epätodennäköistä, että heidän asuinpaikkaansa nyt muutettaisiin.

 

...itekkin mietin eroamista...olen miettinyt jo pidemmän aikaa...on niin vaikeaa elää omaakaan elämäänsä kun mies ei luota minuun yhtään,ja syystäkin :ashamed:
Ajatella...minä olen tehnyt tyhmästi ja kuitenkin itse mietin sitä lähtemistä...hullua!
Luulen että ero olisi meidän kohdalla molemmille helpotus ja vaikka sen sydämmessään ja pääkopassaan tunteekin oikeaksi ratkaisuksi niin voi että kun on vaikeaa tehdä asialle jotain...
eli enpä osaa paljoa neuvoa alkuperäiselle kirjoittajalle kun itsekkin kaipaisin ainakin sekä lopullista päätöstä sekä rohkeutta tehdä se päätös.
Sama kai se on mitä muut esim.sukulaiset erosta miettii,sehän on vain niitten ajatuksia eivätkä aina edes tiedä koko sopasta mitään.
Se eron alkuhan on se mikä on yhtä hullunmyllyä,mutta luulisin elämän tasoittuvan ja muuttuvan aurinkoisemmaksi ajan myöte.

 

Pelkäsin jo ettei kukaan vastaa, ja yhtäkkiä oli kuusi vastausta tullut. Kiitos teille siitä. :hug:
Alkuperäisestä kirjoituksestani ei selviä sitä, mitä itse olen tehnyt tämän avioliiton aikana. Asioita, joita mieheni ei tiedä. Olin viimeisilläni odottaessani esikoistamme, kun mieheni petti minua useaan otteeseen, sen aikainen elämä oli yhtä valehtelua.
Myöhemmin aloitin itse saman homman, syytä tähän käytökseeni en ole löytänyt. En vain voi sitä lopettaakaan. Sillä jos päätän lopettaa, kotona asiat taas mutkistuvat ja riidellään, mies on töissä aamusta iltaan, harrastaa, ryyppää..... Ja minä hairahdun taas. Osasyy eroaikeisiini on siis se, että en enää jaksa/halua loukata miestäni enempää, vaikkei hän tapahtuneista tiedäkään.
Olemme puhuneet usein siitä, minkä pitäisi muuttua suhteessamme, lupaamme yrittää mutta siitä ei ole vielä koskaan tullut mitään. Jaksamme pari päivää, kunnes oikea luonto ottaa vallan taas.
Mieheni tekee mitä haluaa, menee minne haluaa milloin haluaa, kysyy kyllä mielipidettäni mutta en uskalla vastustaa sillä en jaksa katsoa mököttämistä ja kuunnella v*ttuilua.
Minä olen kotona, alistun ja taivun, jaksan ja jaksan päivästä toiseen, valvon yöt lasten takia ja kuuntelen kiukuttelua päivän. Jopa aikuisen miehen kiukuttelua. Saan tuntea syyllisyyttä siitä että syön, sillä rahat aina loppuvat pari päivää ennen kuin lisää saadaan. Minä täällä kotona vain elän loisena tuhlaamassa miespolon rahoja, kuulema. Enkä varmasti koskaan tuo penniäkään tähän taloon, kuulema. Kotihoidontuki menee laskuihin jonka jälkeen saan omiin tarpeisiini tarvittavat rahat anella mieheltäni.
Jos menetän hermoni lasten kanssa, olen heti hullu ämmä. Ja kuulema lasten kiukuttelu johtuu siitä, että olen aina pahalla tuulella. Sinänsä jännää, etten minä ennen ollut. Enkä ole ikinä pahalla tuulella jos mieheni ei ole kotona.
Mikään meillä ei mene enää sovussa, vapaa-illat riitelemme myös. Ystävänä mieheni olisi varmasti maailman paras, mutta aviomiehenä.... ei.

Joskus tulen ajatelleeksi sitä, olisinko mustasukkainen jos mieheni sitten löytäisi uuden naisen. Tai ehkä kateellinen... Joka tapauksessa hänellä olisi aikaa sitä uutta etsiä, minulla ei. Harvoin ne prinssit kotoa tulee hakemaan.
Nyt minulla on tässä tosi paha solmu edessäni. Alan hakemaan ensi viikolla oppisopimuspaikkaa. Enkä tiedä, alanko etsiä sitä tästä kaupungista, vai entisestä kotikaupungistani (joka on n.30km päässä tästä kaupungista) jonne lasten kanssa eron tullessa muutan.
Päätöksiä pitäisi tehdä. Toivoisin niin kovasti että mieheni pettäisi uudestaan ja voisin sen varjolla lähteä vaan!
Se olisi paljon helpompaa, entä kuin se, että alkaa selittämään tuhansia syitä miksi haluan erota.

 

Voi raanu...eikö elämä olekkin hankalaa välillä?!!?
Toisinaan oikein haaveilen siitä,että mieheni sanoisi suoraan,ettei haluaisi enää jatkaa tätä hullunkurista suhdetta kanssani.Silloin ei tarvitsisi tehdä mitään ratkaisua itse vaan ruveta suunnittelemaan tulevaisuutta ja ehkäpä omalla tavallaan helpompaa elämää.
Voispa ainakin tehdä mitä huvittaa.
Sinäkin näytät toivovan,että miehesi pettäisi vielä sen yhden ja viimeisen kerran jolloin voisit hyvin mielin kerää tavarasi ja lähteä,ymmärrän hyvin vaikkakin meillä se olen minä joka olen tehnyt syrjähypyn: ei seksiä mutta suukottelua ja yhteydenpitoa salassa.
Mies näkee tietysti vain sen syrjähypyn ongelmana mutta oma mielipiteeni on,että ei kai sitä hyvässä ja toimivassa suhteessa tarvitse edes hairahtaa syrjähyppyyn ja varsinkin jos rakkautta riittää...meillä ei tainnut olla niin.Tässä nyt kitkutetaan lapsien ja yhteisen asuntovelan takia varmaan ainakin niin kauan kunnes hermot menee.
Itse haaveilen lämpöisestä suhteesta,läheisyydestä,yhteisistä harrastuksista ja siitä hyvästä olosta joka on kadonnut jo aikaa sitten.
Voimia sinulle ja toivottavasti saatte aikaan jonkun ratkaisun. :wave:

 

Mistä saa voimia siihen viimeiseen rutistukseen sanoa miehelle,että ei tästä enää tulee mitään!! Ei tätä näytelmää jaksa enää kukaan,kun luotto on mennyt niin ei voi enää mitään.Me vain riidellään ja huudetaan ja koko naama ärsyttää ihan kauhiasti!!!
Olemme puhuneet erosta ja kumpikin meistä tietää (uskon,että myös mies) että ero olisi paras vaihtoehto. Mutta nämä lapset,jotka on niin ihania,että soisi heille perheen ja jonkinlaisen turvan. Mutta onko sekään hyvä että vanhemmat vain riitelee ja tiuskivat, en tiedä?
Miten ero vaikuttaa 8.vuotiaaseen? se minulla huolestuttaa.... nuorimmainen on niin pieni,että ei ymmärrä,mutta tämä 8.v.
Mies on meillä se,joka hyppii vieraissa ja minä olen kiltisti kotona odottamassa. Tämä on niin toivotonta!!!!

 

Mietin itse eroa monta kertaa ja kuulemma olin puhunut siitä myös siskolle/kaverilleni mutta odotin viimeistä niittiä aivan liian kauan. Mies kävi kiinni riitelyn yhteydessä.Aluksi olin kauhuissani et mites täs näin kävi mut lopulta tuli helpotus sain hyvän syyn lähteä ja lopullisesti. Takaisin en mene,mikään ei kummiskaan muutu. Nyt osaan jo nauttia tästä tytön kans elämisestäja elämän voimat palanneet kaikki.Tukenani ovat olleet vanhat/uudet ystävät,oma perhe ja tietysti jaksan ihanan tytön vuoksi. Aluksi olin tietty tosi väsyny kun kaikki piti hoitaa ja tehä ite ja kaikenlaisia juoruja lupes liikkuu,(tytön isä levitti) mutta niin ku eräs vanha tuttavani sanoi "itse tiedät mikä on totta,ihmiset puhuvat aina vaikka teet mitä".se helpotti oloani. Mielestäni on parempi erota jos suhde on noin hankala,vaikka tiedän et kaikenlaista pyörii päässä.Lapsillekkin on parempi että vanhemmat ei riitele koko aikaa ja äiti voi paremmin. VOIMIA:hug:

 

Täällä kans yks jolla ero käynyt mielessä... Oikeasti en sitä varmaankaan tuu tekemään, mutta mutta välillä vaan tuntuu niin niin pahalta! (siis oikeasti ahistaa) Varma oon että joskus erotaan jos mitään ei tuu muuttuun, mut luulen että katselen tässä vielä...
Välillä vielä löytyy hyviäkin hetkiä ja joskus mieheni jopa siivoaakin. Toisinaan taas hoijan kahta lasta (miestä ja 2v poikaa). Se ei tunnu yhtään arvostavan perhettään. Kesä ollut aivan kamala, joka päivä 1-3h kavereiden kanssa ja jos kiellän menemästä alkaa vaan mökötys ja v.i.t.t.u.i.l.u Lapsen hoito ei kiinnosta yhtään. Ihan sääliksi käy poikaa ko saa hakea isänsä huomiota. Mitään ei tosiaankaan saa kotona tehtyä ja kotona on vaan omissa oloissaan. Mulle ei osota minkäänlaista huomiota ja jos jotain osottaa nii ei ainakaan rakkaudesta vaan puhtaasti puutteesta ja ei varmana itseä kiinnosta yhtään ko tietää mitä vaan on mielessä!
Oon miettiny oisko helpompaa yksin mut tuntuu vaa et miten sen kaiken jaksaa. Miten lapsi suhtautuu? Läheiset? Onko täysin yksin? Rahat?

Haluaisin oikean parisuhteen ja perhettään rakastavan miehen! \|O

 

Itse olen usein miettinyt sitä, miten pärjään, sillä ystäviä minulla ei enää ole. Mieheni teki aikoinaan täysin selväksi jokaisen ystäväni kohdalla, ette voi heitä sietää. Niinpä ne sitten jäivät. Yksi kaveri on, lapseton, parisuhteessa ja ah niin onnellinen eikä aikaa häneltä enää riitä. Olimme kavereita mieheni mielipiteestä riippumatta.
Miten pääsen koskaan etsimään sitä oikeaa, kun lapsia tuskin ikinä saa hoitoon? Ainakaan molempia yhtäaikaa.
Mielessä kummittelee ajatus, että pitäisi niitä miesehdokkaita ruveta etsimään nyt kun vielä mies talossa, joka suostuu toisinaan lapsia katsomaan jos minä menen "tyttöjen" kanssa ulos, heitä ei edes ole olemassa. :ashamed:
Tähän sitä on tultu. Elämää valheessa ja... Niin.... En osaa luoda ystävyyssuhteita tyttöjen kanssa, ainakin luulen niin. Ne vanhat kaverit olivat kavereita jostain hamaasta lapsuudesta asti.

Nytkin ilmoitin miehelleni että lähden huomenna ulos kavereiden kanssa. Se tarkoittaa sitä, että otan pari siideriä, menen baariin ja olen siellä yksin, kunnes alkaa taas miehiä ympärillä pyörimään. Tahallaan en sitä tee. Haluan ihmisten seuraa ja keskustella enkä vain riidellä ukkoni kanssa.

Tuntuu että oma moraali on tässä avioliitossa kadonnut aikaa sitten. Ajattelen kaiholla sitä hetkeä, kun saan pakata tavaroitani ja viedä uuteen asuntoon. Aloittaa elämän, josta nautin, joka tuntuu hyvältä.
Sen tiedän, että se sattuu ihan sa*tanasti, sillä aina mulla on mielessä se ihana mies, jonka kanssa aikoinaan menin naimisiin. Se mies joka oli niin hyvä ja kunnollinen. Tuntuu etten saa itseäni irti tästä, kuin joku pitäisi kiinni.

 

No,nyt minä sen tein! Jostain sain rohkeutta ja lähdimme eri teille :/
Kyllä tässä kaikenlaista pyörii päässä ja on asioita hoidettavana,mutta eiköhän se sitten joskus helpota?
Lasten takia on pysyttävä kasassa ja koittaa antaa heille "normaalit" olot. Illat tuntuu kuheilta,kun lapset nukkuu ja ajatukset laukkaa :'(

 

kyllä se siitä! pääasia, että koet itse tehneesi oikean ratkaisun.
mä erosin tytön isästä kun tyttö oli 1,5v. oli rankkaa, koska olin silloin vielä koulussa.
kahdestaan ehdittiin olemaan 2 vuotta, kunnes sitten tapasin elämäni miehen, jonka kanssa nyt yhteistä taivalta takana 4 vuotta, joihin mahtuu 1 yhteinen tyttökin.
voima :hug: !

 

Tutulta kuulostaa, lukuunottamatta tuota pettämistä. Itse olen ollut uskollisuuden perikuva, paitsi ajatuksissani, enkä tiedä miehenikään pettäneen. Tosin kyllä ollaan oltu tässä tilanteessa niin pitkään, ettei se mikään ihme olisi.Vuosia olen hoitanut yksin kodin ja lapset. Olin kuusi vuotta kotiäitinä, nyt olen ollut muutaman kuukauden töissä. Edelleen saan hoitaa yksin kotityöt, lapset(pelit ruuat,iltasadut, pesut, ulkoilut). Rahallisesti olen aina ollut yksin, hankkinut vaatteet niin itselle , lapsille kuin miehellekin, kaikki kodin hankinnat, edes lasten synttäri-ja joululahjoihin ei ole ottanut osaa. Piti lähteä eläintarhaan koko perhe, mutta sanoin ettei ole nyt varaa, niin reissu jäi, vaikka miehen tilillä rahaa olisi ollut. (n. 3 kk palkka)
Olen kanssa ollut jo pitkään onneton, ja pohtinut eroa. Mutta miten lapset voi antaa isälleen, kun tämä hoitanut niitä muutaman hetken kuuden vuoden aikana, ja silloinkin kattoneet videoita. Tiedän että mies tekisi hankalaksi kaikki huoltajuuskiistat ja tapaamisoikeudet, ihan piruuttaan. Sehän se onkin niin väärin, kun toinen voi elää elämäänsä just niinkuin haluaa, nukkua kun väsyttää, lähteä reissuun kun siltä tuntuu, ja minulle jää koko arjen pyöritys. Sitten erotilanteessa ollaankin yhdenvertaisia. Mieskin osaa teeskennellä niin hyvin, että ensivaikutelma on toinen kuin todellissuus.
Mutta, jos joku haluaa enemmän vaihtaa ajatuksia ,niin meiliä voi laittaa osoitteeseen miruliina79@hotmail.com

 

\

Tutulta kuulostaa, lukuunottamatta tuota pettämistä. Itse olen ollut uskollisuuden perikuva, paitsi ajatuksissani, enkä tiedä miehenikään pettäneen. Tosin kyllä ollaan oltu tässä tilanteessa niin pitkään, ettei se mikään ihme olisi.Vuosia olen hoitanut yksin kodin ja lapset. Olin kuusi vuotta kotiäitinä, nyt olen ollut muutaman kuukauden töissä. Edelleen saan hoitaa yksin kotityöt, lapset(pelit ruuat,iltasadut, pesut, ulkoilut). Rahallisesti olen aina ollut yksin, hankkinut vaatteet niin itselle , lapsille kuin miehellekin, kaikki kodin hankinnat, edes lasten synttäri-ja joululahjoihin ei ole ottanut osaa. Piti lähteä eläintarhaan koko perhe, mutta sanoin ettei ole nyt varaa, niin reissu jäi, vaikka miehen tilillä rahaa olisi ollut. (n. 3 kk palkka)
Olen kanssa ollut jo pitkään onneton, ja pohtinut eroa. Mutta miten lapset voi antaa isälleen, kun tämä hoitanut niitä muutaman hetken kuuden vuoden aikana, ja silloinkin kattoneet videoita. Tiedän että mies tekisi hankalaksi kaikki huoltajuuskiistat ja tapaamisoikeudet, ihan piruuttaan. Sehän se onkin niin väärin, kun toinen voi elää elämäänsä just niinkuin haluaa, nukkua kun väsyttää, lähteä reissuun kun siltä tuntuu, ja minulle jää koko arjen pyöritys. Sitten erotilanteessa ollaankin yhdenvertaisia. Mieskin osaa teeskennellä niin hyvin, että ensivaikutelma on toinen kuin todellissuus.
Mutta, jos joku haluaa enemmän vaihtaa ajatuksia ,niin meiliä voi laittaa osoitteeseen miruliina79@hotmail.com

Mistä päin olet? Kaipaisin todellakin ystävää jonka kanssa asioista jutella, joten saatan laittaa sinulle mailia....