Haluaisin joskus vaihtaa osia lapsettoman ystäväni kanssa. Olenko huono äiti?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja "vieras"
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
V

"vieras"

Vieras
Tuleeko kenellekään muulle koskaan sellaista oloa, että olisi kiva vaihtaa hetkeksi osia lapsettoman ystävänsä kanssa? Minulle tulee ja koen siitä huonoa omaatuntoa. Itselläni on kaksi pientä lasta, hyvä aviomies ja kiva koti, mutta vapaa-aikaa ja rahaa tuhlata hyvän olon juttuihin ei käytännössä laisinkaan. Kun kuuntelen lapsettomien ystävieni puheita harrastuksista, matkustelusta ja muutenkin niin huolettomasta elämästä, alkaa välillä kyrsiä tämä oma osa perheenäitinä. Olisi kiva hetkeksi irroittautua tästä lasten mukanaantuomasta vastuusta ja huolesta. Olla vain ja elää itselleen ja parisuhteelleen. Olenko huono äiti, kun mietin tällaisia? Löytyykö täältä kohtalotovereita? Miten selvitä näistä tunteista?
 
Ei kai se muu auta, kuin varastaa silloin tällöin itselleen hetki, ja olla hankkimatta lisää pieniä lapsia. Minulla meinaa mennä hermot jä järki jatkuvasti kun on kohta 3v. ja 3kk ikäiset. Enempää ei ole tulossa nyt moneen vuoteen. Haluan opiskelemaan ja päästä jo irrottautumaan noista takiaisista välillä.

Ja tietysti ne on maailman rakkaimpia ja ihanimpia lapsia, se ei vaan aina tunnu siltä. Itsekin kaipaa sitä omaa elämää, eikä tämä kodinkoneena olo viehätä vuositolkulla.

Rohkeasti lapset joskus hoitoon ja istut kotona rauhoittuen tai lähdet ulos viilettämään, kumpi nyt onkaan se sinun juttusi. Se auttaa hetkellisesti. Harmillisempi tilanne, jos ei hoitoapua meinaa saada eikä puolisokaan viitsi katsoa lapsten perään.
 
Täälä on äiti joka elää tilanteessa että on pienet lapset ja äiti aina kotona, mutta täälä äiti on tyytyväinen elämäänsä, vaikka ei ole omaa aikaa tai saati rahaa koskaan mihinkään ylellisyyksiin. Elämämme on erittäin tiukkaa taloudellisesti, mutta olemme onnellisia kun omistamma kodin, toisemme ja lapsemme. Parasta elämässä on tämä hetki, huominen on tulevaisuutta. Hyvää syksyn jatkoa ja nauti pienistä iloista ja yhden neuvon annan elä vertaa omaa elämääsi muiten elämään, tee omasta elämästä omanlaisesi ja kun tarvitset apua pyydä sitä. kaikkea hyvää sinulle toivottaen kohtalotoverisi toiselta laidalta.:)
 
Niin siis tarkennuksena vielä, että kyllä minä pääsen (imetyksen puitteissa) viettämään omaa aikaa ja mies toki hoitaa osuutensa, mutta käytännössä se ei aina oikein kuitenkaan onnistu. Olemme muuttaneet lasten syntymän jälkeen pois keskustasta rauhallisemmalle alueelle, joten esimerkiksi jumppaan ei lähdetä vain hyppäämällä lenkkareihin ja kipittämällä tien yli niin kuin ennen. Kaikki pitää aikatauluttaa ja sopia etukäteen. Rahaa ei nyt ole salijäsenyyteen - enkä siellä kuitenkaan ehtisi käymäänkään kuin pari kertaa viikossa, korkeintaan. Puhumattakaan siitä, että eihän sitä äitinä pysty pakenemaan sitä vastuuta ja huolta, kuten tuossa aloitusviestissänikin mainitsin.
 
No jooooo!!!!

Asken kun 2 v oli kakkannut meidän vanhempien sänkyyn ja hieronut sen seiniin ja joka puolelle, niin kyllä, olisin vaihtanut osia jonkun lapsettoman kanssa saman tien!!

Vakavasti ottaen, aina kun näemme esim. sukulaisten kanssa kenellä ei ole lapsia, niin tulee kyllä pieni kateuden pistos. Tämä aviopari (siis ei lapsia) herää viikonloppuisin miten lystää, tekee sitä ruokaa mitä itse haluavat, lähtevät leffaan ja ravintolaan syömään miten haluavat ja suunnitelevat seuraavaa New Yorkin matkaa. Kyllä siinä itse katselee kateudesta vihreänä vieressä kun passaa kahta alle 3 vuotiasta.
 
Olen lapseton eikä mun elämässä ole ainakaan kadehtimista, ei ole varaa matkustella, yksin on kallis asua ja ostaa ruuat... Ap:lle: älä välitä, varmaan tulee myöhemmin aika kun tekin pääsette matkoille ym ja lapset isompia ja isompia...
 
[QUOTE="Sinkku";22123016]Olen lapseton eikä mun elämässä ole ainakaan kadehtimista, ei ole varaa matkustella, yksin on kallis asua ja ostaa ruuat... Ap:lle: älä välitä, varmaan tulee myöhemmin aika kun tekin pääsette matkoille ym ja lapset isompia ja isompia...[/QUOTE]

Lapseton ei kuitenkaan tarkoita samaa kuin sinkku. Mulla on paljon ystäviä, jotka elävät ns. DINK-parisuhteessa eli kahden ihmisen tulot, mutta ei lapsia. Tuntuu, että he kuorivat kermat päältä. Sinkkuja tuskin kukaan kadehtii...
 
[QUOTE="vieras";22120530]Tuleeko kenellekään muulle koskaan sellaista oloa, että olisi kiva vaihtaa hetkeksi osia lapsettoman ystävänsä kanssa? Minulle tulee ja koen siitä huonoa omaatuntoa. Itselläni on kaksi pientä lasta, hyvä aviomies ja kiva koti, mutta vapaa-aikaa ja rahaa tuhlata hyvän olon juttuihin ei käytännössä laisinkaan. Kun kuuntelen lapsettomien ystävieni puheita harrastuksista, matkustelusta ja muutenkin niin huolettomasta elämästä, alkaa välillä kyrsiä tämä oma osa perheenäitinä. Olisi kiva hetkeksi irroittautua tästä lasten mukanaantuomasta vastuusta ja huolesta. Olla vain ja elää itselleen ja parisuhteelleen. Olenko huono äiti, kun mietin tällaisia? Löytyykö täältä kohtalotovereita? Miten selvitä näistä tunteista?[/QUOTE]

Ihan normaaliahan tuo kai on, etta HETKEKSI tekisi mieli osia vaihtaa. En tieda minka ikainen olet, mutta jos olet nuori niin lohdutuksena se, etta olet nuori viela menemaan ja olemaan kun lapset muuttaa pois kotoa. Itse sain lapseni 32-vuotiaana, joten ehdin bailuvuosia viettaa, matkustella ja tuhlata rahat itseeni ennen lapsen saamista. Nyt omistaudun mielellani lapsellleni, enka koe, etta jaan mistaan paitsi.
 
Minä jäin aivan pohtimaan tuota, mutta en muista että olisin koskaan kadehtinut lapsettomuutta keneltäkään. Taitaa kertoa aika paljon minun persoonastani?

Tai sitten se kertoo siitä, että olen aina ollut harvinaisen onnekas siinä mielessä että on ollut innokasta sukua, ystäviä, perhettä jne jotka on halunneet osallistua lasten arkeen, niin että en koe että olen kohtuuden rajoissa saanut myös opiskella, juhlia, matkustaa jne. vaikka suurperheellinen olenkin.

Voin kuitenkin hyvin kuvitella, että jos joku on kokonaan sidottu lapsenhoitoon vuosiksi putkeen niin alkaa kaivata taukoa vaikka kuinka osastaan muuten nauttisikin.
Ja sellainen tunne EI tee kenestäkään huonoa vanhempaa.
 
Minusta tuollaiset tunteet ovat inhimillisiä ja luonnollisia. Siis sellaiset hetkelliset kaipaukset aikaan, jolloin ei lapsia vielä ollut. Itse ainakin joskus sellaiset haikeat häivähdykset käväisevät sisälläni. En niinkään ehkä kahdehi suoranaisesti lapsettomia ystäviäni (etenkin kun tiedän, ettei lapsettomuus ole ollut kivuton "vaihtoehto") mutta heidän vapauttaan kahdehdin joskus.
Kyllä minulle rehellisesti sanottuna tulee niitä hetkiä,jolloin en haluaisi olla kenenkään äiti, tai kenekään vaimo. Onneksi ne ovat ohikiitäviä hetkiä..=).. ja saan vielä jonkinlaisen tartuntapinnan siihen kipuun, jota kävin läpi, silloin kun oikeasti en ollut kumpakaan- vaan elin yksin ja odotin ja toivoin tapaavani jonkun, jonka kanssa voisi perustaa perheen.


( en jaksa korjata, mutta siis en näköjään osaa kirjoittaa sanaa kadehdi oikein:ashamed::ashamed: )
En vaihtaisi osaani, mutta joskus kaipaan vapautta tehdä asioita, isoja tai pieniä. Viimeaikoina olen haaveillut siitä. että voisin työpäivän jälkeen heittäytyä sänkyyn, lukea kirjaa, tai tuijottaa roskaa televisosta, tai vaan maata ja kenties ottaa nokoset. Syödä irtokarkkeja ja olla laittamatta ruokaa kenellekään.;)
 
Viimeksi muokattu:
Et sen huonompi kuin se perheetön sinkku, joka kadehtii perheellisiä.
Usko tai älä, heitäkin löytyy.

Mutta eikös tässä ollut pointtina se että ap kadehtii lapsettomia pariskuntia, jotka menevät ja nauttivat elämästään täysillä ilman lapsia? Ainakin itselläni on ystäviä, jotka ovat hirmu onnellisia ja tasapainoisia ilman lapsia. Eivät he perheellisiä kadehdi, sillä he elävät juuri sellaista elämää kuin haluavat. Perheelliset sitä vastoin saattavat joskus kadehtia tällaisten pariskuntien vapautta ja aikaa niin toisilleen kuin itselleenkin.
 
[QUOTE="vieras";22123532]Mutta eikös tässä ollut pointtina se että ap kadehtii lapsettomia pariskuntia, jotka menevät ja nauttivat elämästään täysillä ilman lapsia? Ainakin itselläni on ystäviä, jotka ovat hirmu onnellisia ja tasapainoisia ilman lapsia. Eivät he perheellisiä kadehdi, sillä he elävät juuri sellaista elämää kuin haluavat. Perheelliset sitä vastoin saattavat joskus kadehtia tällaisten pariskuntien vapautta ja aikaa niin toisilleen kuin itselleenkin.[/QUOTE]

Tuossa kyse siitä millaisia tuttuja kullakin on.
Minä en ole livessä koskaan onnistunut tapaamaan ihmistä joka olis ollut elämänmittaisesti ehyt ja onnellinen ilman lapsia jossain muodossa.
 
Ihan normaalia, nuo tunteet. En tietenkään vaihtaisi perhettäni mihinkään mutta koska meillä ei ole ketään sukulaisia jotka olisivat mukana arjessamme, tulee välillä väsymyksen hetkiä. Yritämme antaa mieheni kanssa toisillemme vuorotellen vapaahetkiä ja tänä vuonna teimme päätöksen että kumpikin saa oman lomaviikon ilman lapsia. Mun matkaan on enää reilu kuukausi ja hekumoin jo etukäteen ajatuksella että saan viikon ajan olla ihan riippumaton kenestäkään toisesta (tosiaan 4,5 vuoteen olen ollut lapsista, 4,5v ja 2v., erossa vain 3 kertaa yhden yön), aivan uskomaton tunne, vaikka ikäväkin sen viikon aikana ehtii varmasti tulla.
 
^ lisään vielä että ajattelen myös niin että tämä on lyhyt aika elämässä. Pianhan nuo lapsukaiset kasvaa ja heidän kanssaankin pääsee tekemään erilaisia asioita ja nauttimaan niistä ja kun vähän itsenäistyvät oma aika taas lisääntyy.
 
[QUOTE="vieras";22123532]Mutta eikös tässä ollut pointtina se että ap kadehtii lapsettomia pariskuntia, jotka menevät ja nauttivat elämästään täysillä ilman lapsia? Ainakin itselläni on ystäviä, jotka ovat hirmu onnellisia ja tasapainoisia ilman lapsia. Eivät he perheellisiä kadehdi, sillä he elävät juuri sellaista elämää kuin haluavat. Perheelliset sitä vastoin saattavat joskus kadehtia tällaisten pariskuntien vapautta ja aikaa niin toisilleen kuin itselleenkin.[/QUOTE]

No, mulla on kyllä ystäviä jotka eivät ole omasta halustaan sinkkuja tai lapsettomia.
He kadehtivat perheellisten elämää.

Eikös se helposti mene niin, että ruoho näyttää vihreämmältä aidan toisella puolen?
 
Välillä mietin, että miltähän tuntuis asua yksin tai kulkea miten tahtoo kellonajoista piittamatta. Taikka tehdä mitä tahansa työvuoroja ilman, että tarvis murehtia lasten hoitoasioita. Tosiaan, olen 19 vuotiaana esikoiseni saanut ja pari kk ennen laskettua aikaa muuttanut avokin kanssa yhteen suoraan lapsuudenkodistani. Nyt olen 27v ja kolme lasta koossa :) Eli en ole yhtään päivää asunut yksin, saati huolehtinut vain itsestäni. Jotenkin tuntuu ajatuskin itsenäisestä elämästä melko utopistiselta ;)
 
Tottakai tuollaisia ajatuksia tulee välillä, varsinkin kun lapset sairastelee, muuten kiukuttaa jne. mutta toki muulloinkin. Itsekin olen kotiäitinä (lapset 1v. ja 5v.) ja olisi niin ihana vaan joskus unohtaa kaikki kotijutut ja ottaa vaikka viikonloppu ihan itelle, mutta ei kyllä ole ainakaan tällähetkellä todellakaan mahdollisuutta (imetänkin vielä ja kuopus tosi kiinni äidissä, tosin niin äitikin pikkuisessa).

Kyllähän tuollaiset pikkupyrähdykset yksin kaupoissa, kirjastossa, kirpparilla tms. aina hetkellisesti auttaa, mutta niinkuin sanoitkin ap, niin ei niitä kotijuttuja ja lapsia voi unohtaa noin vaan, se on vaan se äidin osa. En vaihtaisi loppupeleissä siis todellakaan osia kenenkään kanssa, varsinkaan niitten lapsettomien, mutta totta ihmeessä sitä välillä väsyy ja haluaisi ihan omaa aikaa.
 

Yhteistyössä