Itse elän taas näitä ihania piinapäiviä luomukierrossa, vailla onnistumisen mahdollisuutta. Elän päiviä, jolloin on oivaa aikaa taas sääliä itseään ja jo kohta kahdeksi vuodeksi kääntynyttä lapsettomuustaivalta. Monesti on tuntunut, että menkat on aina sitten lopulta tulleet ihan väärään aikaan, eihän ne ole toivotut koskaan, mutta aina jotenkin ovat osanneet vielä alkaa pahimmasta pahimmalla hetkellä.
Onko teillä kokemusta tästä? Että elämä potkii muutenkin päähän ja siihen päälle vielä saa verisen yllätyksen?
Itse olen mm. aloitellut menkkoja seuraavanlaisissa tilanteissa yrityksemme aikana, jotka ovat olleet aivan sietämättömiä:
- Miehen kummipojan kastetilaisuus, mieheni oli sylikummina. Poseraasin iloisesti miehen vierellä kuvissa, vaikka sydän repeytyi kahtia sisuksissa hyssytellessämme vierekkäin vastasyntynyttä.
- Työmatkalta paluu kotiin, kun emme miehen kanssa olleet nähneet pariin viikkoon. Kotiin palasi ikävästä soikea ja itkuinen nainen, ikävöivän ja onnellisen sijaan.
- Illanvietto, jossa ystävä ilmoittaa olevansa raskaana. Itse käy toteamassa vessassa oman tilanteeni että vituiks meni ja jatkan toisen onnitteluja puhumatta aiheesta sanallakaan taikka paljastamalla omaa tilannettamme.
- Ystävän tupaantuliaiset ja vauvakutsut, tämä oli vielä huipennus koska kyseessä todennäköisesti oli vielä aikainen keskenmeno. Meinasin kuolla syödessäni kesäpäivänä mansikkakakkua perheidyllin keskellä, kivut riipivät irvistyksiä kasvoille ja koko perhe-elämän autuus aurinkoisella omakotitalon takapihalla puukotti unelmani kasaan. Olin poissa tolaltani koko loppuillan.
- Viimeisimpänä ja kaikkein kauheimpana kokemuksena, jota vieläkin toisinaan kyynelehtien muistelen ja ihmettelen elämän julmuutta, on mieheni mummon kuolinpäivä. Siinä kierrossa olimme kokeilleet ensimmäisen inseminaation, joka epäonnistui. Sinä päivänä kuoli paljon, ajatuksia, unelmia, yhden ihmisen taival ... taivaaseen haihtui niin paljon unelmia, että tuntui etten kestä. Niin monta enkeliä liiteli yläilmoihin, ajatuksista, toiveista ja mummo tästä todellisuudesta.
Mitähän vielä. Onko teillä kokemusta näistä erittäin huonoista tätipäivistä, siitä että vihonviimeisistä viimeisin päivä osoittautuu päiväksi jolloin taas joutuu vetämään kasvoilleen naamion ja esittämään että kaikki on ihan ok, vaikka sisukalut ovat kiertyneet itsensä ympärille ja kyyneleet polttelevat pakotettuina luomien takana.
Onko teillä kokemusta tästä? Että elämä potkii muutenkin päähän ja siihen päälle vielä saa verisen yllätyksen?
Itse olen mm. aloitellut menkkoja seuraavanlaisissa tilanteissa yrityksemme aikana, jotka ovat olleet aivan sietämättömiä:
- Miehen kummipojan kastetilaisuus, mieheni oli sylikummina. Poseraasin iloisesti miehen vierellä kuvissa, vaikka sydän repeytyi kahtia sisuksissa hyssytellessämme vierekkäin vastasyntynyttä.
- Työmatkalta paluu kotiin, kun emme miehen kanssa olleet nähneet pariin viikkoon. Kotiin palasi ikävästä soikea ja itkuinen nainen, ikävöivän ja onnellisen sijaan.
- Illanvietto, jossa ystävä ilmoittaa olevansa raskaana. Itse käy toteamassa vessassa oman tilanteeni että vituiks meni ja jatkan toisen onnitteluja puhumatta aiheesta sanallakaan taikka paljastamalla omaa tilannettamme.
- Ystävän tupaantuliaiset ja vauvakutsut, tämä oli vielä huipennus koska kyseessä todennäköisesti oli vielä aikainen keskenmeno. Meinasin kuolla syödessäni kesäpäivänä mansikkakakkua perheidyllin keskellä, kivut riipivät irvistyksiä kasvoille ja koko perhe-elämän autuus aurinkoisella omakotitalon takapihalla puukotti unelmani kasaan. Olin poissa tolaltani koko loppuillan.
- Viimeisimpänä ja kaikkein kauheimpana kokemuksena, jota vieläkin toisinaan kyynelehtien muistelen ja ihmettelen elämän julmuutta, on mieheni mummon kuolinpäivä. Siinä kierrossa olimme kokeilleet ensimmäisen inseminaation, joka epäonnistui. Sinä päivänä kuoli paljon, ajatuksia, unelmia, yhden ihmisen taival ... taivaaseen haihtui niin paljon unelmia, että tuntui etten kestä. Niin monta enkeliä liiteli yläilmoihin, ajatuksista, toiveista ja mummo tästä todellisuudesta.
Mitähän vielä. Onko teillä kokemusta näistä erittäin huonoista tätipäivistä, siitä että vihonviimeisistä viimeisin päivä osoittautuu päiväksi jolloin taas joutuu vetämään kasvoilleen naamion ja esittämään että kaikki on ihan ok, vaikka sisukalut ovat kiertyneet itsensä ympärille ja kyyneleet polttelevat pakotettuina luomien takana.
Viimeksi muokattu: