Olin sairaalassa jo kolmatta päivää käynnistyksessä kun synnytys vihdoin lähti etenemään. Olin kuolemanväsynyt mutta kuitenkin kauheassa adrenaliininosteissa, toisin sanoen ihan sekaisin jo valmiiksi. Ynnätkää tähän ilokaasu... Mä en edes muista synnytyksestä kuin pätkiä sieltä täältä, sen muistan kun nauroin kamalasti ja ääni oli ihan omituinen kun suu oli kuiva, en saanut juoda ja ilokaasu kuivatti suuta ja nielua entuudestaan. Paracervikaalia laittamaan tullutta lääkäriä osoitin sormella ja nauroin. Anestesialääkärillä meinasi mennä hermo, kun kätilö oli pessyt selkäni jo valmiiksi ja juuri kun al meinasi laittaa spinaalin, sörkkäsin sormeni selkään ja käskin varomaan ''tätä luomea''. Tämä luomi on monisenttinen eikä sitä todellakaan voi olla huomaamatta.
Ihme kyllä ponnistusvaihe meni hyvin, olin kuulemma luonnonlahjakkuus siinä (monet naiset kun ponnistavat väärään suuntaan) ja kummasti sitä pääkin selvisi kun lapsi oli vihdoin sylissä.