Toggle sidebar

Fyysinen kuritus

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja huono äiti
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Vastaa
H

huono äiti

Vieras
Mikä auttaisi?
Mulla menee meidän 2,5-vuotiaan uhmaikäisen kanssa hermot joka päivä niin kovin, että annan tukkapöllyä hänelle. Joskus myös otan kovin kiinni kädestä kun talutan häntä arestiin tms. En haluaisi häneen fyysisesti kajota ja eikös se ole nykyään laissakin kielletty...mutta tuntuu, etten voi itselleni mitään, kun toinen tahalleen ärsyttää ja tekee pahojaan. Käämit palaa ihan tyystin. Sit on aina jälkeenpäin tosi paha mieli itsellä, vaikka lapsi on kun mitään ei olisi tapahtunutkaan.
Miten muut onnistutte pitämään pään kylmänä näissä uhmatilanteissa? Onko mitään vinkkejä tilanteen hoitoon? Tuntuu, että uhma on vaan pahennut tässä ja tämä meno ei voi jatkua tai sattuu vielä jotain pahempaa.
 
mulla välillä käy ajatuksissa, että saakeli kun sais ottaa ja antaa huutia.. mutta koskaan en ole tukistanut, antanut luunappia enkä edes tarttunut lapsiin kovempaa kuin haluaisin, että minuun kosketaan.

Olen itse temperamenttinen ja äkkipikainen ja itseni tuntien olen katsonut parhaaksi kerta kaikkiaan poistua tilanteesta, jos tuntuu että itsehillintä pettää. Joskus käyn rappukäytävässä seisomassa minuutin, joskus parvekkeella. Mulla vajaa 3v todella energiset kaksoset, jotka tappelevat keskenään ja äidin huomiosta pitkin päivää.

Poistu tilanteesta ja älä mene 2,5-vuotiaan tasolle. Päätä, että "minähän en anna lapsen päättää tai päästä niskan päälle". Välillä laitan vaan korvatulpat korviin ja annan lasten raivota, jos tuntuu, että lohdutus, rauhoittelu ja haliminen ei tepsi.

Käytkö muuten töissä ja miten on oman sosiaalisen elämän laita? Mulla on tavallisena arkipäivänä töiden jälkeen pinna paljon pidempi kuin esim oli kesälomalla tai pitkinä viikonloppuina, kun lapset testailee äidin sietokykyä ympäri vuorokauden. Koen, että kun omassa elämässäni on sisältöä ja tasapainoa, ei lasten raivoaminen ja karjunta tunnu niin raastavalta.
 
Fyysinen kuritus on tosiaan laissa kielletty. Itse olen ajatellut, että enhän käy puolisoonikaan käsiksi suuttuessani, joten kyllä pitää pystyä olemaan käyttämättä väkivaltaa myös lapseen.
 
Niin,lasten kasvatus ei ole helppoa. Helpompi on olla kasvattamatta;))

Itse otan lapsen syliin enkä laske pois ennenkuin rauhottuu. Noin pieni ei vielä välttämättä ymmärrä esim. karkkipäivän menetyksellä "uhkailua" tai jäähyjä.Noita keinoja käytän isompaan,4-vuotiaaseen. Jäähy ei tosin aina toimi,mutta karkkipäivän menetys kaivelee niin paljon,että sen poistamisella" kiristäminen" toimii.
 
Ei kevyt niskavilloista kiinniottaminen mitään haittaa. Lyöminen onkin jo täysin eri juttu. Harva lapsi uskoo puhetta. Kohta kielletään myös kiristäminen, uhkailu (karkkipäivän menettäminen, yms.) ja hylkäämisellä pelottelu (yksin aresti huoneeseen). Maalaisjärki on aika hyvä periaate lasten kasvatuksessa.
 
mun mielestä tää nyky-yhteiskunta on mennyt ihan sekaisin... jumantsuikka, ei saisi luunappia antaa tai vähän tukkapöllyä kun on tehty jotain todella tyhmää, satoja kertoja kiellettyjä asioita. siinä on vissi ero pahoinpitelyyn. ei meillä ainakaan tehoa läheskään aina mitkään kiristelyt tai jäähyt. mä ainakin "syyllistyn" tähän rikokseen silloin kun on ihan jumalaton uhma tai tehdään jotain mikä on kiellettyä jossa on vaikkapa vaarana loukata itseään tai toisia. olen ennekin antanut esimerkkinä sen kun meidän vanhimmalla oli joku ihme vimma sähkörasioihin. sai olla silmät selässä koko ajan kun ne kiinnosti ja aina oli sormia tai jotain muuta sinne tunkemassa. miljoonat kiellot ja kantelut pois rasioilta ei auttanut. kerran mä sitten näpäytin sormille ja se loppui siihen. olen sitten hirveä kriminaali kun näin tein ;)
ja tuota kun verrataan aina siihen että eihän miestään/vaimoaankaan kurita, niin yleensä aikuisten pitäisi jo tietää mikä on oikein tai väärin ja jos ei tiedä niin puhe pitäisi riittää, ymmärtämisen taso pitäisi olla hieman eri tasolla kuin parivuotiaan...
 
Satuttaminenko tehoaa. Naurettavaa sanoa, että satuttamalla pääsee tavoitteeseen. Tai niinhän se on, mutta naurettava keino silti. Minua tukistettiin usein, ja itse lähinnä pelkäsin sitä, koska se taas tapahtuu. Ei pelko ole se, millä lapsia kasvatetaan. Totta on, ettei lapset usko kaikkea sanomaa, mutta sitten käytetään väkivaltaa apuna, tyhmää!. Minusta on myös hyvä tapa, että ottaa lapsen syliin ja pitää siinä kunnes rauhoittuu. Itse en ollenkaan hyväksy fyysistä kuritusta keinona, mutta omatpa on lapsenne.
 
Minuakin tukistettiin, eikä siitä mitään traumoja jäänyt. Hyvä, kun kirjoitit, että sinua tukistettiin usein ja että pelkäsit sitä. On eri asia tukistaa silloin, kun lapsi tekee tahallaan pahaa. Tukistamisella en tarkoita hiusten päästä repimistä, vaan kevyttä niskavilloista ottamista. Lasta ei tietenkään saa satuttaa, mutta edelleen olen sitä mieltä, että niskavilloista saa ottaa kiinni, jos muu ei tehoa.
 
Mutta tärkeä. Toivoisi, ettei keskustelu aiheesta mene pelkäksi juupas-eipäs -väittelyksi.

Vaikka olen itsekin sitä mieltä, että fyysinen kurittaminen ei ketään jalosta, voi väsyneenä kiukuspäissään hermot olla koetuksella.

Mielelläni kuulisin lisää siitä, millaisia keinoja vanhemmilla on näinhin tilanteisiin.
 
..mukavaa kuulla, että en ole ainoa, joka tukistaa joskus. En hyväksy väkivaltaa ja minusta tukkapöllyssä tai luunapissa ei lapsen satuttamisessa ole kyse.

Esimerkki viimeviikon tukistukseen johtaneesta tilanteesta:

-keitän iltapuuroa, lapsi roikkuu hellassa ja tavoittelee puurokattilan kahvaa (johon ylettyy varvistamalla, molemmat takalevyt olivat käytössä), kiellän toistuvasti lasta kärsivällisesti tyylillä "se polttaa, siellä on kuumaa vettä, ei saa koskea, se sattuu, tulee pipi.." Tätä jatkuu muutaman minuutin kunnes lapsi alkaa muun leikin. Kurotan kuiva-ainekaappiin ja huomaan viime hetkessä että lapsi on jo kattilassa kiinni. Syöksyn väliin, kiehuva vesi roiskuu omille sormilleni. Tällöin nippaan lasta sormille, tehostamaan "ei" kieltoa. Usein tilanne, jossa turvaudun tukkapöllyyn tai luunappiin on juuri em. kaltainen. Katson, että jos sormille nippaaminen estää esim. 2 ja 3 asteen palovammat (jotka voisi joskus tulla lapsen koskiessa kattilaan), on nippaaminen aika pieni paha.

Joku voi kommentoida, että kiehuvan kattilan vieressä pitää olla koko ajan ja näin onkin, mutta jokainen voi mennä itseensä ja miettiä, katsooko lasta kotihommia tehdessään ihan koko ajan ja onko se edes mahdollista.

Sellainen paholainen minä olen äitinä.
 
tässä juuri uutisoitu, että vanhemmat saivat sakkorangaistuksen, kun tukistivat lapsiaan ja antoivat luunappeja??

Ja minä kyllä muistan erittäin tarkasti miten hirveälle tuntui, kun äiti otti tukasta kiinni ja miten kamalasti pelkäsin sitä. Enkä siis ollut mikään pahoinpidelty lapsi, silloin tällöin vaan vähän tukkapöllyä. Kyllä se vaan niin on, että herkälle lapselle sen on todella ahdistava ja pelottava tilanne kun kolme kertaa isompi ihmenen tarraa kiinni :(.
 
Mitä mieltä olette nurkkaan laittamisesta?

Tuli mieleen kun naapurini kerran uhkaili antaa lapsilleen selkään kun nämä ei mitään tottele (oikeasti eivät mitään pahaa edes tehneet ja muutenkin ihan kilttejä) ja itse siihen sanoin etten koskaan löisi lapsiani. Hän taas arvosteli sitä kun olin juuri vanhimman lapsen laittanut nurkkaan seisomaan (ei ole oma lapseni, ehkä tuomitaan senkin takia helpommin?). Tämä ihminen sanoi että muistaa omasta lapsuudestaan ikuisesti "sen häpeän tunteen" kun joutui nurkassa seisomaan. Selkäänsä on saanut myös ja ilmeisesti se oli kivampaa?

Mielestäni vähän ristiriitaista.. Eiköhän siellä nurkassa kuulukin tuntea häpeää jotta tietää tehneensä väärin? Hullua verrata nurkassa seisomista ja lyömistä. Itse olen lapsena saanut selkääni ja myös nurkassa seissyt ja voin sanoa että vaikka nolotti seistä nurkassa kun joku tuli esim käymään niin sata kertaa mieluummin siellä seisoin kuin selkääni otin =). Lyöminen aiheutti vain pelkoa ja isompana kun ukko meinasi antaa selkään niin minähän juoksin kovaa vauhtia karkuun vaan.

Tämä ei siis ole vertaus niskavilloista kiinni ottamiselle tai muulle vastaavalle. Itse en kyläkään turvaudu fyysiseen kuritukseen missään muodossa vaan meillä on käytössä mietintämatto. Se hävettää lapsia niin paljon että raastava itku alkaa kun sanon että nyt menet mietintämatolle. Aikansa kestää ja kärsivällisyyttä tarvitaan että lapsi oppii pysymään häpeämispaikassa mutta usein toimii. Lopuksi keskustellaan asiasta joka johti siihen mietintään. Jonkin kivan asian menettämisellä uhkailu auttaa meillä salamana. Esim leivontapäivä jää nyt väliin tai ei mennäkään uimaan tms. Pelkäksi uhkailuksi se ei kylläkään saa jäädä vaan ainakin ekoilla kerroilla uhkaus myös toteutetaan niin lapsi tietää ettei uhkailla huvikseen. Viimeistään kolmevuotiaana alkaa nämä keinot tehoamaan, luulisin.

Uhmaikäisen kanssa tarvitaan vain kärsivällisyyttä, silloin tuntuu ettei mikään tehoa ja kannattaa tosiaan mennä eri huoneeseen jos alkaa savu nousta korvista. Meidän uhmis aikoinaan hakkasi mm. päätään seinään ja nauroi päälle vaan, siinä ei auttanut muu kuin katsoa vierestä. Muihin lapsiin ei käsiksi käynyt mutta siinä tapauksessa olisi otettu pois seurasta leikkimään yksinään.
 
Joskus em vaaraksi olevissa tilanteissa on tullut annettua kevyt luunappi/läpsäys/tukistus. Itseäni harmittaa vain silloin, jos teen sen raivonpuuskassa. Kiinni pitäminen voi satuttaa lasta myös. Oma lapseni kamppaili sitä vastaan lujastikkin, ennen kuin rauhoittui. Kyllä siinä aikuinenkin joutuu aikamoista voimaa käyttämään. Joskus myös nämä nurkkaan ja jäähylle viennit tapahtuu enempi tai vähempi kantamalla ja repimällä ja riuhtomalla, käsivarsista tai vaatteista tai mistä hyvänsä.
Hattua nostan niille vanhemmille, jotka pystyvät kasvattamaan lapsensa ilman MITÄÄN voimakeinoja.
 
Alkuperäinen kirjoittaja toinen "paha"...:
siinä on vissi ero pahoinpitelyyn. ei meillä ainakaan tehoa läheskään aina mitkään kiristelyt tai jäähyt.
Click to expand...

Lievän pahoinpitelyn tunnusmerkkeihin kuuluu se, että aiheuttaa toiselle kipua. Ei ole vissi ero.

 
jos vertaa siihen että vie jäähylle, ottaa rimpuilevan lapsen syliinsä ja pitää tiukassa otteessa niin voin sataprosenttisesti sanoa että siinä käytetään enemmän voimaa kuin luunapissa tai tukkapöllyista joita olen antanut. että mun mielestä se on todella kaukana väkivallasta ja näin ollen niissä on vissi ero.
 
Katsokaa kissaemoa, se ohjaa poikasiaan myös ruumiillisella väliintulolla, mutta sitten heti kun tilanne on ohi ja poikanen on oppinut, mitä ei saa tehdä - tai muuten mamma suuttuu ja kurittaa - niin se rakastavasti hellii ja hoitaa poikastaan.
Onhan aivan selvää - jos vaara uhkaa - eikä sanat tehoa - eikä lapsi tottele- silloin on jollain muulla tavalla opetettava että niin ei saa tehdä. Ja sitten kun asia on opittu - niin ei enää olla vihaisia - vaan ollaan rakastavaisia ja helliä lasta kohtaan.
 
Oikeaoppisessa kiinnipidossa ei ole tarkoitus, että lasta sattuu, vaan lasta pidetään kokonaisvaltaisesti sylissä, ja annetaan lapsen rauhoittua. Ihan eri juttu kuin tukistamiset tms. Samoin jäähykin on rauhoittumiskeino. Minä teen vaaran uhatessa niin, että nostan lapsen äkkiä pois paikalta, enkä ala näpäyttelemään. Samalla selvä ei, ja selityksiä perään, vaikkei pieni ymmärtäisikään. Sanon vieläkin, etten voisi kuvitellakaan tukistavani tai näpäyttäväni lasta, koska pelkäsin sitä pienenä itse. Minulle tehtiin niin myös esim. vaaran uhatessa tai muuta, mutta se pelotti aina, koska se sattui. Minulle ei osattu puhua asioista, eikä selittää juttuja, vaan huudettiin, kun en totellut ja tukasta kiinni. Jopas oli rakentavaa kasvatusta.
Sitten kun lapselle on "tottunut" tukistamiseen, alatteko lyömään jos sekään ei tehoa, vai mitä sitten? Kohta he osaavat karata kotoa, kun pelkää äidin tekevän jotain, eikä uskalla, kuten minulle kävi, kertoa asioistaan teille. Minä saatoin rikkoa jotain, mutta en uskaltanut kertoa siitä, kun tiesin mitä saattaa tapahtua.

Ohjaava kasvatus se pitäisi kaikilla olla. Jostain apua, jos ei tehoa, ei kovempia otteita aina vaan käyttöön.
 
ja näillä nykyisen kasvatuksen hedelmillä on ongelmia/psyykkisiä häiriöitä enemmän kuin koskaan. Enemmän kuin esim. meidän sukupolvella, jotka olemme luunappeja/tukistusta saaneet.
 
toisenlainen kokemus....

mua on kyllä tukkapöllytetty ja annettu luunappeja kun oikein koettelin rajoja, ihan teininä sain vielä useasti tukistuksen. enkä mä kokenut sitä mitenkään pelottavana vaan osana rangaistusta. ikinä en ole selkääni saanut, uhattu kyllä ollaan mutta mulle riitti näpäytykset ja muut rangaistukset. omiani en tule koskaan lyömään tai antamaan vyöremmistä.

totta kai meillä selvitetään pääasiassa asiat puhumalla ja kaikesta pitää ja saa puhua. mutta varsinkin tuollaiselle pari-kolmevuotialle ei ihan kaikki puhe mene perille joten viesti menee perille kun sen tukistuksen kokee.

meillä on nyt vanhin koululainen eikä häntä ole todellakaan ole tarvinnut tukistaa tai antaa luunappia niiden pahimpien kolmevuotisuhmien jälkeen, kyllä meilläkin puhua osataan. keskimmäisen kanssa on aika meininki, ikää on reilu kolme ja kovasti rajoja haetaan. muutaman näpäytyksen on saanut. pienintä ei vielä tarvi komennella, ikää vasta reilu puolivuotta.

se että otetaanko kovempia otteita käyttöön niin vastaus on ei tietenkään! kouluikäiselle kyllä kolahtaa kovemmin kun rangaistuksena on esim. tietokoneen tai pleikan käyttökielto, arestit (vaikka nekään kuulemma eivät todellakaan ole sopivia rangaistuskeinoja...), tuollaiselle parivuotiaalle on kovin paha antaa pleikkakieltoa... ;)
 
Siitä kiinnipitämisestä... Sehän tosiaan oikein tehtynä ei satuta lasta, vaikka aikuiselta vaatiikin aikamoisia voimia. Lasta pidetään sylissä, lapsen naama eteenpäin, "halataan" lasta niin että kädet jäävät omien käsien alle, ja omilla jaloilla voi pitää lapsen jaloista kiinni. Kun lapsi rimpuilee, ei se häneen satu jos osaat pitää tarpeeksi jämäkästi kiinni. Tämmöistä kiinnipitämistä olen joutunut työssänikin joskus käyttämään erityislasten kanssa. Hiki siinä tulee, mutta aikansa riehuttuaan lapsi rauhoittuu kyllä, ja siinä voi sitten sylikkäin jutella ja selvitellä asiaa, kun lapsikin on jo "järjissään" eikä raivonpuuskan vallassa. Joskus tuo kiinnipitäminen on sitäpaitsi välttämätöntä, ettei lapsi pääse satuttamaan itseään tai muita. Mutta itse tosiaan olen kokenut tuon kiinnipitämisen tarpeelliseksi vain erityislasten kanssa...
 
En vain ymmärrä luunapin tai tukistuksen sanomaa ja olen tiukasti niitä vastaan. Jos oma 2vee tulee keittiötä ja äitiä testaamaan juuri kun on jotain kiehumassa niin kiellän koskemasta ja ohjaan lapsen tekemään jotain turvallisempaa muualle. Jalassa roikkuvan lapsen saa myös näin pois. Voidaan sylistä käsin katsoa mikä siellä kiehuu ja antaa lapselle esim. jotain "järjesteltävää" keittiön alakaappeihin.

Kun antaa tarpeeksi positiivista huomiota niin kiukuttelu vähenee. Eli lapsen ei tarvitse tulla sitä kaikin keinoin äidiltä pyytämään.

Toki vaaratilanteessa, esim. jos pelastaa lapsen auton edestä, ei pidä voimiaan säästellä.

Varsinkin esikoinen kasvattaa ihan samalla lailla vanhempiaan kuin mitä vanhemmat lastaan! Kaikki tilanteet tulevat uusina eteen ja minusta oma rauhoittuminen auttaa selvittämään asian järkevämmin. Ja olen huomannut, että kun äiti ei ärsyynnykkään ja teoilla on aina sama seuraus niin testailu vähenee.
 
Minä myös olen kaksi kertaa vetäissyt hiussuortuvasta ja kolme kertaa antanut luunapin meidän uhmaikäiselle. Viikoittain kiukustun niin, että otan lasta turhan kovasti kädestä kiinni viedäkseni jäähylle (ei siitä mitään mustelmia tule, mutta tiedän kyllä olleeni liian kovakourainen). Ihan hirveä olo sitten jälkeenpäin! Tuntuu etten ansaitse lastani enkä mitään muutakaan hyvää elämääni.

Lapsella on tosi kova uhma ja hän lyö ja puree minua joskus kovastikin ja siitä nämä tukistukset ja luunapit tai kovakouraisesti jäähylle vieminen. Kun itseä sattuu fyysisesti niin siinä vaan tulee suorastaan refleksinomaisesti aggressiiviset otteet lapseen. Miksi lapseni sitten lyö ja puree? En tiedä, sillä itse olen "ottanut fyysistä kontaktia" lapseeni vasta sitten, kun väsyin lapsen lyömiseen ja puremiseen. Eli ei niin päin, että ensin äiti tukistelee ja sitten lapsikin alkaa käyttäytyä samalla tavalla. Lapsi kyllä on fiksu ja ymmärtää puhetta, mutta välillä hän turhautuu niin, että unohtaa kiellot lyömisestä tai puremisesta.

Täytyy kyllä myöntää, että mitä useammin olen lapsen äkäisesti ja kovakouraisesti jäähylle vienyt, niin sitä kovemmin hän on ruvennut minulle uhmaamaan, eli väärälle tielle olen lähtenyt, en voi puolustella enkä suositella kenellekään.

Mutta valoa tunnelin päässä: tällä viikolla olen useamman kerran vain yksinkertaisesti ruvennut nauramaan lapsen järjettömille raivareille - ja kuinka ollakaan! Lapsi on sulanut nauruun myös ja tilanne on ohi muutamassa sekunnissa! Ilman tätä "leikiksi lyömistä" olisi tälläkin viikolla käyty jäähyllä useammin ja kuultu sekä lapsen että äidin huutoa. Jäähyä meillä edelleen tulee lyömisestä ja puremisesta, mutta enää en suhtaudu niin tiukkapipoisesti muihin uhmaamisiin, vaan pistän nauruksi ja todella lapsi silminnähden rentoutuu siinä ja yhtyy hekotteluun. Suosittelen!

Kyllä tämä tästä!
 

Yhteistyössä

Ylös Bottom
Back
Vastaa