Erotako vai vielä yrittää?

Hei, olemme olleet miehen kanssa yhdessä kohta 3v. ja meillä on 1.5v lapsi. Lapsen takia en haluaisi erota, mutta viime aikoina minusta on alkanut tuntua, että olisin onnellisempi kaksin lapsen kanssa.

Mies on töissä, ja tekee töitä kotoa käsin. Ja hän tienaakin tällähetkellä ihan hyvin, mutta tuntuu, että mikään ei hänelle riitä. Haluaa tehdä vaan töitä enemmän ja enemmän, että saa rahaa säästöön ja se tietenkin syö perhe- ja parisuhdeaikaa.. Lupailee vievänsä sitten meidät kylpylään tms. Tälläkin hetkellä hänellä on säästöjä jo 10 000e, eikä kuulemma ole varaa..

Seksiä meillä on tänä vuonna ollut ehkä 4 krt, itsellä on haluttomuutta edelleen raskauden ja synnytyksen jälkeen. Pelkkä seksi ällöttää, eikä kiinnosta. Haluaisin haluta seksiä, ja olenkin muutaman kerran yrittänyt aloittettakin tehdä, mutta silloin mies on torjunut minut..

Mies tekee töitä kännykältä käsin, mutta räplää puhelintaan vapaa-ajankin, katsoo videoita ja autoja. Minä leikin ja ulkoilen lapsen kanssa, teen ruuat jne. Monta kertaa päivässä joudun sanomaan, että voitko laittaa kännykän pois. Hänellä ei oikein ole varsinaista työ ja vapaa-aikaa eroteltuna..
Yhdessä ulkoillessakin, lapsen kanssa ollessa tai kahdelleen syömässä käydessä kännykkä kädessä.. Mutta eipä kyllä kahden keskistä aikaakaan kyllä ole varmaan 3kk ollut..

Tuntuu, että en enää jaksa ja tämä tilanne masentaa minua ja itken melkein päivittäin.. Haluan miehen joka arvostaa minua ja antaa minulle myös oikeasti aikaa..
Hänen mielestää meillä ei mene niin huonosti, eikä kuulemma tee edes paljoa töitä.. Okei, paljon on kotona, mutta senkin ajan aina puhelimella, eikä oikeasti läsnä.
Ollaan käyty pariterapiassa, mutta hänen mielestään emme sitä tarvitse. Hetkeksi se ehkä auttoikin kun saimme puhuttua asioista, mutta pian olimme samassa tilanteessa.

Tuntuu, että ärsyttää koko ihminen, kun hän ei tahdo muuttua. Onko tämä vaan joku kriisi vai parisuhteen loppu?

 

Teillä on vielä tosi alussa tuo parisuhde ja lapsikin on pieni. Osittain parisuhde on päätös. Mieti päätätkö pitää perheen koossa, vai luovuttaa? Oliko miehesi erityinen mies kun tapasitte, vai aloitteko olla yhdessä jostain muusta syystä? Onko miehesi hyvä mies yleisesti (ei väkivaltainen tai juoppo) ? Kännykänräpläys voi olla joku kausi, mikä menee ohi, kun miehesi vähän "kasvaa". Haluatko kasvaa miehesi kanssa, vai yksin? Oletko parisuhde ihminen, vai viihdytkö paremmin yksin? Seksuaalisuus voi olla synnytyksen jälkeen hukassa, mutta se palaa yleensä takaisin. Itse luulin sen kadonneen kokonaan... tulikin sitten ryminällä takaisin, kun lapsi oli melkein 3 vuotias. Itse en tekisi päätöksiä kovin äkkipikaisesti, mutta päätös on tietysti sinun omasi.

 

Suosittelisin yrittämään edelleen. Pikkulapsiarki ja sen tuomat muutokset rasittavat parisuhdetta, ja suhteelle kannattaa antaa aikaa tämän takia. Myös lapsen takia - ei ole helppoa olla yksinhuoltaja, eikä lapselle kasvaa vanhempien asuessa erillään.

Meillä on samoja haasteita miehen viettäessä paljon aikaa puhelimella, kun kaipaisin enemmän aktiivista läsnäoloa. Tämä on luultavasti yleinen ongelma.. Minunkaan mieheni ei koe myöskään koe parisuhdeterapiaa meille tarpeelliseksi. Niinkuin edellinen vastaaja sanoi, parisuhde on päätös, ja haluamme olla molemmat sitoutuneita toisiimme, vaikka usein tilanne turhauttaa.

Kannattaa panostaa ystävyyssuhteisiin, sillon kun miehen kanssa on haastavaa. Kun pystyy puhumaan haasteista ystävien kanssa niin ongelmatkin tuntuu aavistuksen helpommilta, niinkun muidenkin kriisien kanssa.

 

Suurin ongelma taitaa olla sittenkin kännykkä-tai nettiriippuvuus; miehen ( ja monien muiden nykyään) tulisi tiedostaa liiallinen riippuvuus kännykästä. Kaikki aika menee puhelimen kanssa seurusteluun, ihmissuhteille ei jää aikaa, valitettavasti, tätä olen nähnyt myös omissa sukulaisissani. Miehen tulee saada apua tähän, uskon että "tauti" paranee kun itse ensin tajuaa tilanteen. Riippuvuusongelmiin on saatavissa myös terapiaa, yksilö-ja pariteapiaa.

 

Sano miehellesi, että haluat EHKÄ erota kun et ole tyytyväinen elämääsi näin. Katso sitten miten hän reagoi. Jos tilanne ei muutu niin eroa! Mies kyllä muuttuu, jos haluaa pitää sinut. Voi olla myös pettäjä, jolloin sellanen saa mennäkin...

 

Aloittaja vastaa:

Mies on kyllä kunnollinen, ei juo, ei polta ja pitää kyllä huolta ettei ruokaa puutu jne. Kun tapasimme ja olimme vielä kahden, hän oli huomaavainen ja kuunteli, teki yllätyksiä, muisti aina sanoa rakastavansa minua. Siihen minä hänessä rakastuin.. Haluaisin sen huomaavaisen ja rakastavan miehen takaisin.. Tiedän kyllä, että perhearjen keskellä ei ehkä jaksa ja tule ajatelleeksi. Mutta tuntuu, että hän pitää minua itsestään selvyytenä. Ei tule kiitosta mistään..

Miehellä itsellään oli kamala vauvakuume, ja oli melkein minusta eroamassa jos en lasta hänen kanssaan tee.. No lopulta tulin raskaaksi, ja olen kyllä onnellinen lapsestamme, vaikka itse olisin muutaman vuoden vielä voinut odottaa ja keskittyä meihin kahteen... Tuntuu välillä, että lapsi on vain minun vastuullani, minä lähden ulos, annan ruuat, käyn neuvolassa, otan aina mukaani, vaikka hän sitä enemmän halusi...

Hän harrastaa salia ja ostelee itselleen kalliita vaatteita, minä ostan kaikki kirpparilta tai otan lahjoitettuna vastaan (tämä on ihan ok, eikä haittaa sinällään), koska minun kaikki rahani menee ruokaan ja laskuihin. Minä kuulemma sitten saan aloittaa harrastuksen kun menen töihin.. Olen ruinannut lapsen sukkiin rahaa ties kuinka kauan, ei kuulemma ole vara, hän aina puoli vitsillä sanoo vaikka säästössä on kyllä rahaa.. Ja nämä säästöt ovat siis miehen, en minä niihin saa koskea, koska ne ovat hänen tienaamiaan.. Tuntuu vain välillä, että olemme tässä suhteessa välillä niin eriarvoisia..

Tiedän, että yksinhuoltajana ei varmasti tule olemaan helppoa, enkä ole oikeastaan yksineläjä, tykkään olla parisuhteessa. Mutta entiedä olisinko onnellisempi oikeasti yksin vai tässä suhteessa..

 

Kovasti jaksamista, mitä ikinä päätätkin. Olen kipuillut samantapaisen tilanteen kanssa itsekin, ei tosin tuota eriarvoista rahaongelmaa, ja päättänyt että jään suhteeseen. Ajattelin ensin, että tilanne muuttuu kun menen töihin, no, ei muuttunut. Muutos lähti siitä, kun noin kymmenennen kerran otin asian puheeksi, että minäkin tarvitsen huomiota. Olisin näyttänyt sitä esimerkilläni, mutta minusta tuntui että olin jo antanut niin paljon, että antokapasiteetti oli täysin tyhjä. Pitäisi saada edes vähän että voisi antaa. Pelkäsin katkeroituvani tästä kaikesta (yhteistä elämää lähes 10 vuotta, meillä 2 pientä lasta).

Se on yllättävän vähän mitä sitä kaipaa tunteakseen olonsa hyväksi/arvostetuksi/rakastetuksi. Tuon viimeisimmän keskustelun jälkeen tilanteemme muuttui siten, että saan yllätyksenä suukkoja ja jätimme toistemme arvostelua pienemmälle. Nyt pystyn taas itsekin ”antamaan” vaikkakin vain vähän, mutta yritän parhaani. Mieheni jätti pelaamista vähemmälle, ja osaan sanoa hänelle ja hän minulle, että ”hyvä idea” tai ”oikeassa olet” tai ”vähänkö hienon jutun teit”.

Siitä kun joku ehdotti minulle joskus että mun pitäisi tehdä vaan niitä asioita enemmän mistä tykkään, olen vastuussa omasta onnestani. Eikä se toinen ole sitä varten että se tekisi minut onnelliseksi, kuulosti ja kuulostaa edelleen joltain mikä ei hyödyttänyt minua. En halunnut harrastaa vaan saada yhteistä aikaa. Olin tosin siitä onnellisessa asemassa, että puolisoni halusi minunkin harrastavan jotain, joten puolipakotti minut keksimään harrastuksen.

Ja toki ehdottomasti suosittelen tekemään jotain omia juttujakin. Se on itselleni paras, jos se on aikataulutettu joka viikko samaan aikaan. Vaikka kirjastoon (vaikka selaileen nettiä jos kirjat ei oo sun juttu) , pyöräileen, käveleen, luisteleen tai joku halvahko seura/harrastus(?). Itseäni pahan olon tullen tai piristystarpeeseen parasta on kovasykkeinen liikunta (15min täpöillä riittää).

Töihin hukkuminen (miehesi) on helpompaa kun setviä ihmissuhdejuttuja. Voi olla että vauva-arkeen on myös vaikea soluttautua. Olisiko mahdollista, että miehesi ottaisi jonkun asian lastenhoidossa vastuulleen (jota voit yrittää parhaasi mukaan kehuen tukea, vaikkakin ei ihan sillee justiinsa onnistuisikaan ). Esim jos hän hoitaisi lapsen iltatoimet? Yökkäri päälle tms/jne.

Paljon siis myötätuntoisia haleja sinulle, ja viisautta keskusteluihinne

 

Aloittaja vastaa:

Mies on kyllä kunnollinen, ei juo, ei polta ja pitää kyllä huolta ettei ruokaa puutu jne. Kun tapasimme ja olimme vielä kahden, hän oli huomaavainen ja kuunteli, teki yllätyksiä, muisti aina sanoa rakastavansa minua. Siihen minä hänessä rakastuin.. Haluaisin sen huomaavaisen ja rakastavan miehen takaisin.. Tiedän kyllä, että perhearjen keskellä ei ehkä jaksa ja tule ajatelleeksi. Mutta tuntuu, että hän pitää minua itsestään selvyytenä. Ei tule kiitosta mistään..

Miehellä itsellään oli kamala vauvakuume, ja oli melkein minusta eroamassa jos en lasta hänen kanssaan tee.. No lopulta tulin raskaaksi, ja olen kyllä onnellinen lapsestamme, vaikka itse olisin muutaman vuoden vielä voinut odottaa ja keskittyä meihin kahteen... Tuntuu välillä, että lapsi on vain minun vastuullani, minä lähden ulos, annan ruuat, käyn neuvolassa, otan aina mukaani, vaikka hän sitä enemmän halusi...

Hän harrastaa salia ja ostelee itselleen kalliita vaatteita, minä ostan kaikki kirpparilta tai otan lahjoitettuna vastaan (tämä on ihan ok, eikä haittaa sinällään), koska minun kaikki rahani menee ruokaan ja laskuihin. Minä kuulemma sitten saan aloittaa harrastuksen kun menen töihin.. Olen ruinannut lapsen sukkiin rahaa ties kuinka kauan, ei kuulemma ole vara, hän aina puoli vitsillä sanoo vaikka säästössä on kyllä rahaa.. Ja nämä säästöt ovat siis miehen, en minä niihin saa koskea, koska ne ovat hänen tienaamiaan.. Tuntuu vain välillä, että olemme tässä suhteessa välillä niin eriarvoisia..

Tiedän, että yksinhuoltajana ei varmasti tule olemaan helppoa, enkä ole oikeastaan yksineläjä, tykkään olla parisuhteessa. Mutta entiedä olisinko onnellisempi oikeasti yksin vai tässä suhteessa..

Teille voisi sopia hyvin avioliittoleiri , ne kestää yleensä vkl tai muutaman päivän. Käyhän Parempi avioliitto sivustolla, sieltä saa lisää tietoa. Miehen tulisi ryhtyä ajattelemaan enemmän toista ihmistä, nyt hän tuntuu keskittyvän enemmän omiin tarpeisiinsa kuin koko perheen tarpeisiin.

 

AP:n tilanne kuulostaa hänen oman kertomansa perusteella minusta siltä, että nyt ehdottomasti kannattaa varata aika parisuhdeneuvojalle. Hän osaisi selventää asioita konkretialla, samoin lain pykälin velvollisuuksista perheessä.. Viesti menee varmasti paljon paremmin perille sitä kautta, kuin omalla "jankutuksella", joksi mies varmasti tulkiteee vaimon sanomiset.

Mies ei ilmiselvästi ymmärrä, että vastuu lapsista kuuluu molemmille ihan kaikissa muodoissaan. Ei riitä, että tuo rahaa ja tavaraa, vaan myös hoito, tarpeista - ja tavaroista huolehtiminen, kulut niistä sekä käytännön tekeminen kuuluvat myös miehelle. Samoin äidin hyvinvoinnista huolehtiminen niin taloudellisesti kuin muutenkin. Lapsi voi huonosti, jos äiti voi huonosti.

Perheellinen ihminen ei voi eikä saa olettaa, että tienestit ovat vain hänen käytössään. Koko perheellä pitää olla sama elintaso. On törkeän itsekästä ajatella ja käyttäytya toisin.

Jään miettimään, mistä ap:n mies on saanutkin tuollaisen käsityksen asioista. Kuulostaa siltä, että hän on perustaltaan ihan kunnon mies, mutta ehkä "kaverit" ovat valistaneet häntä kyseenlaisilla omilla näkemyksillään. Tämän systeemin jatkamisella käy samoin kuin omalla kohdallani aikanaan, että mies jäi yksin, kun lapset ehdottomasti kieltäytyivät edes menemästä isänsä luokse, koska hän ei raskinut hankkia heille edes ruokaa riittävästi. Oli sanonut, että menkää äidille syömään ja tulkaa sitten takaisin.

Hänenkin kuvansa yhteiselämästä oli juuri siten, kuin ap:n miehellä. Elatusapuja saatiin vasta viranomaisten kautta, koska hän käsitti asian siten, että koska me olimme eronneet, vastuu lapsista päättyi häneltä lopullisesti, koska "mehän olimme eronneet".

Älä jää odottelemaan, jotta päädytte noin pitkälle. Väärän käsityksen oikaiseminen on nyt paljon helpompaa, kuin jos annat tilanteen jatkua.

 

Ei kannata tehdä hätiköityjä päätöksiä. Mutta jos sydämesi vakuuttaa sinulle, että tästä parisuhteesta on lähdettävä, niin lähde. Kulissiparisuhteen ylläpitäminen yhteisen lapsenne takia on väkivaltaa häntä kohtaan. Lapsenne ansaitsee hyvinvoivat ja onnelliset vanhemmat, ja joskus se voi vaan tarkoittaa, että eronneet vanhemmat ovat sellaisia. Eihän yksinhuoltajana eläminen ruusuista ole, mutta joskus vaan paras vaihtoehto lapsen kannalta. Ja tapaavat vanhempi voi olla hyvin aktiivinen ja viettää todella paljon aikaa lapsensa kanssa. Tapaavan vanhemman voi nostaa tärkeään asemaan lapsen arjessa. Kun välit ovat asialliset, myös suhteet onnistuvat eron jälkeen.