Erosin tänään...

tänään se sitten tapahtu, mitä on kyllä jo monta kertaa meinannu aikasemminkin mutta aina palannu takasin jomman kumman halusta vielä kokeilla!! Meillä ei kuulu eroon mitään dramatiikkaa ei toisia suhteita tai väkivaltaa, meillä vaan jotankin täysin lopahti ja alko sitten menemään siitelyksi. Tuntu että mikään ei oikeen mee enää yksiin!! johtuu varmasti paljon siitä kun ruettiin seurustelemaan olin tosi nuori ja siitä on kasvettu paljon ja arvot ja mielipiteet on paljon muuttunu niistä ajoista. eli ne ei käy enää juuri yksiin!! Ehkä me vaan oltiin tottumuksesta yhdessä ja tottakai lasten takiakin, meillä on kaksi ihanaa lasta!!
helppoahan tämä ei varmasti tule olemaan mutta pakko ajatella valoisasti, koska jos mierin niin että tätä suhdetta olisi pitänyt jatkaa koko loppuelämän niin ei kiitos, haluan jotain paljon parempaa ja tyydyttävämpää. Moni varmasti ihmettelee tuttavamme miksi me erotaan hyvinhän meillä näytti menevän ja mieskin oli auttavainen ja muutenkin mukana joka hommassa, eikä juonu ja viihtyi meidän kanssa kotona. mutta ei se riitä, ei minulle eikä kummallekaan meille!!
onko kenellekään muulle käyny näin että rakkaus on tavallaan kuollu vaikka suuri välittäminen on vielä jäljellä!!??

 
Mulla myös oli samanlainen tilanne, aloin ex-mieheni kanssa seurustelemaan nuorena, mentiin naimisiin, ja meillä on kaksi ihanaa lasta. Ja nyt, seitsemän vuoden yhdessäolon, josta viisi oltiin naimisissa, ollaan asuttu erillään kolme kuukautta, ero ollut jo pidempään vireillä. Meillä vain yksinkertaisesti rakkaus loppui, olimme lopulta vain vanhempia. Emme kumpikaan ole eroa katuneet, ainoastaan lasten takia tuntuu pahalta, mutta he alkavat jo tottua kahteen kotiin. Kaikki ystävät ja sukulaiset ihmettelivät myös meidän eroa, kaikkihan meni hyvin, ei ollut toisia naisia/miehiä, mies ei juonut, oli kotona perheensä luona. Mä en sitten tiedä mikä tässä meni "pieleen", mutta olen ollut tyytyväinen ratkaisuumme, ja nyt me voimme molemmat jatkaa elämäämme onnellisina. :)
Tsemppiä sulle uuteen elämään B)
 
mammaleija
meillä jokaisella vain yksi elämä elettävänä ja se jokaisen tulisi elää mahdollisimman onnellisesti.ei ole lasten etu jos vanhemmat eivät voi hyvin.pieni ihminen vaistoo kireän ilmapiirin...voimia sinulle
 
ENTÄS JOS
Kuulostaa siltä, että monet vain yksinkertaisesti eroavat, kun rakkaus "loppuu". Ihan kuin rakkaus olisi joku itsestäänselvä voimavara, jota on olemassa ilman omaa työtä ja ponnistelua. Tarkoitan vain sitä, että eikö me olla valmiita näkemään vaivaa yhtään suhteen eteen. Jotainhan siinä miehessä on ollut, että olemme yhteen menneet ja rakastuneet. "Se jokin" on vain hautautunut arjen rutiineihin ja lapsenhoitoon. Mutta silti, eikös perheen syvin olemus ole juuri sitä lapsista välittämistä, hoitoa ja yhdessäoloa. Kaikilla on välillä pitkiäkin kausia, kun ei jaksa, huvita tai kaduttaa koko homma. Ja toisaalta, pikkulapsivaiheeseen kuuluu se parisuhteen hautautuminen, mutta odottakaas kun kaikki muksut on isoja, silloin sitä kahdenkeskistä aikaa alkaa tulla! ;)

Kummit, mummit, siskot, veljet, kaverit tms. voivat varmaankin joskus ottaa lapsia, että saa omaa aikaa. Mutta surullinen tosiasia on siltikin se, että sen parisuhteen eteen pitää tehdä töitä. Mitenkään edellisiä arvostelematta (haluan kirjoittaa tämän objektiivisena, itsekin kun tarvon melkoisessa kriisissä tällä htekellä) peräänkuulutan silti sitä omaakin vastuuta suhteessa. Ja uskokaa pois, en ole mikään sormi-pystyssä-heristävä-mummu, vaan 3-kymppinen kolmen lapsen äiti, joka yrittää hokea tätä itselleen. Helpompi ois pistää kantapäät yhteen, mutta mä en haluisi luovuttaa, lapset tarvitsee isäänsä ja minäkin sitä miestä, johon joskus rakastuin. Ehkä mä sen vielä kaivan tän kaiken arkimössön alta :D
Tsemppiä kanssasisaret!!!
 
minä myös eronnut n.1kk sitten. yhteisiä lapsia on kaksi. ollaan oltu yhdessä yhdeksän vuotta. eroon ei myöskään liity mitään sen kummempia syitä, juomista tai väkivaltaa. vaan yksinkertaisesti rakkaus joka loppui. toki välitän miehestäni ja hän varmasti minusta, mutta.... meillä myös naapurit, sukulaiset ym. eivät voineet käsittää miksi erosimme, kaikkihan oli hyvin. päällisin puolin kyllä! se että sanotaan ettei se rakkaus niin vaan voi loppua. sitä ehkä niin kauan voi ajatella näin kunnes se tulee omalle kohdalle. ja tuskin niin moni sitä eroa heti hakee. eiköhän monikin paini näiden asioiden kanssa vuosia, ennen kuin päätösiä ryhtyy tekemään. varsinkin jos on yhteisiä lapsia. meidän kohdalla esim. kaksi vuotta asiaa kypsyteltiin, kunnes erottiin. oltiin erossa melkein vuosi ja koetettiin uudestaan. tilanne kuitenkin edelleen sama, ei se rakkaus sieltä enää erossa olosta huolimatta löytynyt. nyt siis erottiin uudestaan ja lopullisesti. meillä lapset ovat ottaneet asian todella hyvin. eikä siis suurempia ongelmia ole ollut.
itse en ole valmis elämään koko elämääni ns. "kaveri suhteessa".
itse haaveilen että saisin kömpiä jonkun kainaloon illalla... suukottelua ja läheisyyttä yleensäkin. sitä ei meillä ollut mieheni kanssa enää vuosiin.
meillä osasyy eroon oli myös kun loppujen lopuksi olemme kuitenkin kasvaneet vuosien saatossa niin erilaisiksi. itse olen sellainen energiapommi ja rakastan nauramista ja iloisia ihmisiä. mieheni on taas vuosien saatossa muuttunut erittäin kyyniseksi. löytää kaikista asioista vain huonot puolet. positiivinen ajattelu ei hänen maailmaan kuulu millään lailla. on todella raskasta elää sellaisen ihmisen kanssa jota joudut "potkimaan eteenpäin" ja tsemppaamaan aivan joka asiassa.
pidemmittä puheitta, se mikä ei tapa, se vahvistaa! voimia kaikille eronneille ja eroa harkitseville! kyllä elämä voittaa! ;)
 
mia
Eihän se rakkaus aina voi kukoistaa ja joskus tuntuu ettei sitä enää oo. Mutta jos koko ajan miettii et eroan jos rakkaus loppuu tms. eli on mielessä heti vaihto,niin helpostihan sitä kypsyttelee eroon ittensä toisesta. Ei nähdä yhtään vaivaa vaan heti luovutetaan ainakin jo ajatus tasolla ja sitä sitten vaan kypsyttelemään :whistle: :whistle: Sääli että kohta jokaine eroaa :\| Eihän keneenkään voi luottaa
:\| Ei se elämä oo vaan kokoajan paremman perään juoksemista :whistle: Ei se kenenkään kanssa sitä oo :/ Minullaki kaksi lasta ja mies. Seitsemän vuotta oltu naimisissa ja mahtuu kaikenlaisia vuosia ja hetkiä väliin. Välillä rakkaus kukoistaa vallan =) ja välillä tuntuu et ei oo mitään :\| Mutta se on sitä elämää =) Meiää on paljon yhteisiä muistoja lomareissuista sun muista,mitä on tehty keskenään ja mitä nyt kun lapsetkin on kuvioissa. Mun mies ei juo,on kotona paljon lasten kanssa. Yhteistä aikaa nykysin niin vähän :/ Mikä tietysti vähän risoo :\| Rakennamme yhteistä elämän seitiä =) Joskus vanhana sitten muistelemme aikaa kun eka lapsi synty ja kun toinen ja minkälaisia lapset oli jne. Molemmilla on ajatus ollu alusta asti et me ei luovuteta ja ymmärretty on että mikä on todellista elämää. Me ollaan kolmekymppisiä =) Jos kaik hyvin menee,niin yhteistä elämää riittää vielä pitkästikin. Olis ihana kun ihmiset osais näin ajatella muutkin,eikä nuita surullisen kuuluisia eroja olis niin. Ymmärrän titysti jos on kovasti väkivaltaa,eikä kotona oo turvallista olla syystä tai toisesta,tai jos mies/vaimo on täys juoppo. Kuka sellasta viittii katsella. Sillon minäkin lähtisin,mut jos arki kuviot on kuitenki hyvin =) Ei mulla muuta =)
 
\
Alkuperäinen kirjoittaja 26.06.2004 klo 11:11 ENTÄS JOS kirjoitti:
Kuulostaa siltä, että monet vain yksinkertaisesti eroavat, kun rakkaus "loppuu". Ihan kuin rakkaus olisi joku itsestäänselvä voimavara, jota on olemassa ilman omaa työtä ja ponnistelua. Tarkoitan vain sitä, että eikö me olla valmiita näkemään vaivaa yhtään suhteen eteen. Jotainhan siinä miehessä on ollut, että olemme yhteen menneet ja rakastuneet. "Se jokin" on vain hautautunut arjen rutiineihin ja lapsenhoitoon. Mutta silti, eikös perheen syvin olemus ole juuri sitä lapsista välittämistä, hoitoa ja yhdessäoloa. Kaikilla on välillä pitkiäkin kausia, kun ei jaksa, huvita tai kaduttaa koko homma. Ja toisaalta, pikkulapsivaiheeseen kuuluu se parisuhteen hautautuminen, mutta odottakaas kun kaikki muksut on isoja, silloin sitä kahdenkeskistä aikaa alkaa tulla! ;)

Kummit, mummit, siskot, veljet, kaverit tms. voivat varmaankin joskus ottaa lapsia, että saa omaa aikaa. Mutta surullinen tosiasia on siltikin se, että sen parisuhteen eteen pitää tehdä töitä. Mitenkään edellisiä arvostelematta (haluan kirjoittaa tämän objektiivisena, itsekin kun tarvon melkoisessa kriisissä tällä htekellä) peräänkuulutan silti sitä omaakin vastuuta suhteessa. Ja uskokaa pois, en ole mikään sormi-pystyssä-heristävä-mummu, vaan 3-kymppinen kolmen lapsen äiti, joka yrittää hokea tätä itselleen. Helpompi ois pistää kantapäät yhteen, mutta mä en haluisi luovuttaa, lapset tarvitsee isäänsä ja minäkin sitä miestä, johon joskus rakastuin. Ehkä mä sen vielä kaivan tän kaiken arkimössön alta :D
Tsemppiä kanssasisaret!!!
Kiitos tästä. mä luulen että tulostan tämän, ja luen kun alkaa tuntuun ylitsepääsemättömältä. :)
 
Minen voi ymmärtää, mut ei mun tarttekaan :/ Onnea sitten vaan yksin elämiseen lasten kans ja nyt sitten odotat et elämä muuttuu mukavaksi. tietenkin uus mies on jo hakusessa vai? Ja siihenhän et tietenkään koskaan kyllästy. Saahan niitä unelmia olla ihmisellä ja onhan se totta et elämä voi joskus tuntua yksitoikkoiselta, mutta arki tulee vastaan aina. En tiedä missä pilvilinnoissa nyt elelet, mutta tulet huomaamaan ettei se elämä välttämättä yhtään paremmaksi muutu, yksinhuoltajan arki ei ole aina niin herkkua. Nyt sitten miehesikin varmaan alkaa katselemaan muita naisia ja kohta sillä on jo joku nainen petiä lämmittämässä. Onnea kuitenkin tulevaisuuten sillä sitä nyt tarvitset :)
 
ENTÄS JOS
\
Alkuperäinen kirjoittaja 27.06.2004 klo 16:35 NeitiNasu kirjoitti:
Kiitos tästä. mä luulen että tulostan tämän, ja luen kun alkaa tuntuun ylitsepääsemättömältä. :)
Ihanaa, jos kirjoitukseni kosketti :) Halusin vain tuoda esiin myös sen näkökulman, mikä tänä päivänä niin usein unohtuu. Elämähän on yhtä taistelua - niin hyvässä kuin välillä pahassakin.
 
\
Alkuperäinen kirjoittaja 27.06.2004 klo 16:46 äippä kirjoitti:
Minen voi ymmärtää, mut ei mun tarttekaan :/ Onnea sitten vaan yksin elämiseen lasten kans ja nyt sitten odotat et elämä muuttuu mukavaksi. tietenkin uus mies on jo hakusessa vai? Ja siihenhän et tietenkään koskaan kyllästy. Saahan niitä unelmia olla ihmisellä ja onhan se totta et elämä voi joskus tuntua yksitoikkoiselta, mutta arki tulee vastaan aina. En tiedä missä pilvilinnoissa nyt elelet, mutta tulet huomaamaan ettei se elämä välttämättä yhtään paremmaksi muutu, yksinhuoltajan arki ei ole aina niin herkkua. Nyt sitten miehesikin varmaan alkaa katselemaan muita naisia ja kohta sillä on jo joku nainen petiä lämmittämässä. Onnea kuitenkin tulevaisuuten sillä sitä nyt tarvitset :)
olipas todella katkeran oloinen kirjotus..
 
että näin
\
Alkuperäinen kirjoittaja 27.06.2004 klo 16:46 äippä kirjoitti:
Minen voi ymmärtää, mut ei mun tarttekaan :/ Onnea sitten vaan yksin elämiseen lasten kans ja nyt sitten odotat et elämä muuttuu mukavaksi. tietenkin uus mies on jo hakusessa vai? Ja siihenhän et tietenkään koskaan kyllästy. Saahan niitä unelmia olla ihmisellä ja onhan se totta et elämä voi joskus tuntua yksitoikkoiselta, mutta arki tulee vastaan aina. En tiedä missä pilvilinnoissa nyt elelet, mutta tulet huomaamaan ettei se elämä välttämättä yhtään paremmaksi muutu, yksinhuoltajan arki ei ole aina niin herkkua. Nyt sitten miehesikin varmaan alkaa katselemaan muita naisia ja kohta sillä on jo joku nainen petiä lämmittämässä. Onnea kuitenkin tulevaisuuten sillä sitä nyt tarvitset :)
Ei se yksinhuoltajan arki NIIIN kamalaa ole ja sitäpaitsi kyllä se aina mitättömän avioliiton voittaa.
Mielestäni on paljon parempi olla onnellinen ja tasapainoinen yksinhuoltajaäiti, kun aina pikkusen kiree ja elämäänsä tympiintynyt. Millaisen mallin lapsetkin siitä saavat??
 
Mites on lähtenyt eronjälkeiset päivät ja ajatukset menemään?Minulla nimittäin on vähän samansuuntaista ollu mielessä tässä jo jonkun aikaan---- :'(
Mutta kun vähän kiikunkaakun silti.Välillä olen VARMA että "höpö,höpö,kyllähän minä rakastan ja paljon"sitten taas kun riitelemme (ja usein )niin en ole koskaan VIHANNUT ketään ihmistä yhtä paljon ,aivan "tärisen raivosta"??? :/
Ja tällöin olen varma ,että ainoa oikea teko on pistää piste tälle suhteelle.Miten se U2 biisi meni "I can´t live with or without you!"? :whistle: tämänsuuntainen tilanne meillä :x
 
\
Alkuperäinen kirjoittaja 28.06.2004 klo 13:54 lillan kirjoitti:
\
Alkuperäinen kirjoittaja 27.06.2004 klo 16:46 äippä kirjoitti:
Minen voi ymmärtää, mut ei mun tarttekaan :/ Onnea sitten vaan yksin elämiseen lasten kans ja nyt sitten odotat et elämä muuttuu mukavaksi. tietenkin uus mies on jo hakusessa vai? Ja siihenhän et tietenkään koskaan kyllästy. Saahan niitä unelmia olla ihmisellä ja onhan se totta et elämä voi joskus tuntua yksitoikkoiselta, mutta arki tulee vastaan aina. En tiedä missä pilvilinnoissa nyt elelet, mutta tulet huomaamaan ettei se elämä välttämättä yhtään paremmaksi muutu, yksinhuoltajan arki ei ole aina niin herkkua. Nyt sitten miehesikin varmaan alkaa katselemaan muita naisia ja kohta sillä on jo joku nainen petiä lämmittämässä. Onnea kuitenkin tulevaisuuten sillä sitä nyt tarvitset :)
Katkera "tilitys"joo....varmaan jotain "omakohtaista"taustalla.Sillä ero oikeasti joskus se ainoa oikea vaihtoehto,jos haluaa elämäänsä edes ripauksen "onnellisuutta"...ja omasta suhteesta sitä ei millään ole saanut (yrityksistä huolimatta)samaa mieltä siinä ettei joka ero varmaan ole ollut loppuun asti perusteltu/on juuri vähänniinkuin "heitetty pyyhe kehään",ja lähetty metsästämään sitä parempaa ja onnellisempaa suhdetta.Sitten kuitenkin petytty kun arki kolahtanut nenälle ja LUJAA.Katkeruus on silti kuin "pieni kuolema"........siihen ei kannata ryhtyä.Lippu salkoon ja eteenpäin!Meressä on kaloja jos se tilanne eteen tulee.
:\| :(
 
myy
Joo, teit aika rohkean päätöksen elämässäsi kun erosit miehestäsi. Itse painin vielä sillä tasolla että erotako vaiko eikö. Yhteistä taivalta 13 vuotta ja kaksi lasta. Tällä hetkellä yritän avioliittomme eteen todella tehdä töitä, mutta raskasta se on. Varsinkin nyt kun mahdollinen ero on miehenikin mielessä (on ollut jo yli puoli vuotta, vaikka jo ennen sitäkin aikaa on ollut vuosia vaikeaa) ja hän on muuttunut aivan täysin. Muistuttaa minua jatkuvasti kuinka rakastaa minua ja lapsiani, itsestäni se on painostavaa, mutta ymmärrän toki hänen hätänsäkin. Koska aiemmin joutui olemaan työnsä vuoksi paljon pois kotoa, niin on luopunut työstänsä ja nyt on saanut sellaisen työn mistä pääsee kotio yöksi. Eli aikamoisia uhrauksia on kyllä tehnyt ja minusta tuntuu pahalta, koska se ei paljoakaan heilauta minua. Tässä on ollut lisäksi ihastuminen minulla tänä keväänä ja olemme kyllä puhuneet ne selviksi, eli puhuminen vielä sujuu, jotenkin. Olemme käyneet pariterapiassa ja avioliitto-leirillä, mikä oli todella positiivinen kokemus ja sitä suosittelen kyllä todella lämpimästi, mutta ehkä meidän kohdalla olisi ollut hyvä mennä sinne jo ennen tätä kriisiä.
Yritän tässä selvitellä ajatuksiani vielä jatkossa, sillä en hirveän helposti luovuta, vaikka jokainen paivä onkin yhtä tuskaa ja painimista omissa ja toisen tunnetiloissa. On hirveää olla varsinainen p...ka, mut en sille nyt mitään voi. Olen todennut terapian kautta myöskin sen että on hyvä olla kuitenkin juuri sitä mitä on sillä tähän asti olen ollut vain kiltti miellyttäjä ja siitä haluan nyt eroon. Tuntuu vain siltä että käyn samaa uhmaikää läpi, mitä 2-vuotias tyttäreni nyt käy. Mutta meitä on hirveän paljon, siis "kilttejä".
Joten voimia elämässä eteenpäin!
 
Ipsu
On ollut myötä- ja vastamäkeä meidänkin muutamavuotisessa liitossa. Olemme osallistuneet muutamalle avioliittoleirille ja viikonlopputapahtumiin. Omat kokemuksemme näistä ovat hyvin rohkaisevia. Avioliittoleirit voivat toimia joko ennaltaehkäisevästi tai korjaavasti riippuen tilanteesta. Leireillä on saanut uusia näkökulmia siihen, miksi puoliso tuntee ja ajattelee niinkuin tekee. Keskusteleun avulla on päästy murtamaan joitain samanlaisina toistuvia "kaavoja". Itse asiassa ekalla leirillä olin aivan järkyttynyt sen vuoksi, että olen niin paha ihminen. Olin nimittäin sitä ennen kuvitellut olevani melkein täydellinen vaimo, "sillä yritinhän koko ajan parhaani". Näin kuitenkin asiat vain omasta näkökulmastani. Leiri avasi silmäni havannoimaan omaakin käytöstäni ulkopuolelta "peilaten". Tänäkin kesänä olemme taas menossa leirille oppimaan uutta itsestämme ja suhteestamme. Ja ei todellakaan ole aina ihan helppoa olla rehellinen. Välillä tuntuu siltä, että on ihan vereslihalla. Mutta silloin on hienoa huomata, että vaikka käsitellään vaikeita asioita, niin puolisoni hyväksyy minut ja rakastaa minua. Se lujittaa suhdetta ja synnyttää uutta rakkautta puolisoon. Vaikka olisitte jo päättäneet erota, voitte aivan hyvin osallistua leirille vielä. Ette olisi ainut pari, jonka eropäätös voisi vielä kumoutua. Suosittelen leirejä kaikille, se taitaa paistaa läpi tästä paasauksesta. Luulen että ainakin meidän asiat olisivat paljon huonommalaa tolalla ilman leirejä. Tutustu esim. Hnmky:n avioparitoimintaan: http://www.hnmky.fi.
 

Yhteistyössä