Eroon ahdistuksesta *vinkkejä otetaan vastaan*

[Harmailija]

Miten te olette saaneet ahdistuneisuuden kuriin/ päässeet siitä eroon? Mulla on taustalla traumaattinen lapsuus, aikainen kotoa poislähtö äidin pakottamana. Siitä ponnistelin ylioppilaaksi, ammattikorkeasta kaksi tutkintoa. Nyt avioliitossa, kaksi lasta, yliopiston kirjoilla a vakiduuni. jne. Paljon sisaruksia, isä täysin alkoholisoitunut, äiti alkoholisoitumassa ja pers.häiriöinen. Kaikkeen tähän otin vuosia sitten 2 vuoden eron. Nyt vuoden verran välit lämminneet sisaruksiin miten vaan nyt voi. Minua on aina pidetty outona, meillähän ei kouluja käydä- suvussa suhtauduttu tosi ynseästi haluun opiskella ja olla hieman normaalimpi.

Mutta kun ahdistaa. Ahdistaa sisarusten jatkuva kohtelu "outona lintuna". En koe kuuluvani enää perheeseen, enkä tiedä miten olla ulkopuolisten seurassa. Huomaan ajattelevani, että kaksi vuotta oli oikeastaan helpointa aikaa kun ei tarvinnut olla koko ajan seuraamassa ja pers.häiriöisen äidin sekoiluja kärsimässä. Mutta eroon pääsee ainoastaan riidoissa? Miten tästä ahdistuksesta pääsee eroon? Onko tämä sitä toipumista vai mitä?

 

[sssssssssssssssss]

Etäisyyden ottamisessa ei ole mitään vikaa, pers.häiriöisen omaisena on rankkaa. Omien rajojen pitäminen on tärkeeä ja tehdä niin kuin itsestä tuntuu parhaalta. Ja tuossa seurassa "outo lintu" on positiivista! Ahdistus on usein merkki jostakin läpi käymättömästä asiasta tai muusta tunteesta, jota ei tunnista. Esim. taustalla voi olla vihaa, aggressiota, häpeää... Oletko itse käynyt keskustelemassa ulkopuolisen kanssa? Useille siitä on apua kun pääsee puhumalla jäsentämään ajatuksiaan...

 

[harmailija]

Olen käynyt muutamaan otteeseen elämäni aikana keskustelemassa ulkopuolisen kanssa. Lukio-iässä muutin parin sadan kilometrin päähän ja silloin ero, joka tuli vääjäämättä ihan arkeen matkan vuoksi, antoi tilaa ja näin sain läpikäytyä asioita. Sitten parin vuoden eroaikana kävin puolisen vuotta juttelemassa. Siinä tämä onkin kun voisi kuviota kutsua isohkoksi noidan kehäksi. Jossain vaiheessa noidan kehää on vain se vaihe, jossa minut leimataan oudoksi ym. ja se vaihe on ahdistavin. Jollain tavalla tiedostaa, että välimatka ja tapaamisten harventaminen on se oikea tie. On vain tuskallista sitten toimia kun sama paikkakunta ja etäisyys +/- 10 km kaikkien välillä. Mikäli lapset olisivat päiväkoti-ikäisiä miettisin tarkkaan paikkakunnan vaihdosta. On vain niin "epäreilua", että itse joutuu muuttamaan jos haluaa elintilaa. Näin vain taitaa olla kun kyse on ed. mainitun kaltaisista ihmisistä.

Ei ole oikein, että näin vaikeaksi täytyy ihmisen elämän käydä. Ja tavallaan ilman syytä. Toki aina täytyy muistaa, että loppujen lopuksi minäkin olen vastuussa vain ja ainoastaan itse siitä, miten pitkälle annan taas tämän tilanteen valua.