Eronneille lapsiperheille kysymys

Kun ero tuli, niin miten skidit suhtautu siihen? Ja oliko heitä monta ja minkä ikäsiä olivat silloin? Millanen tilanne on nyt?

tattis etukäteen

 

Olivat pieniä (2 kpl lapsia), eivät oikein suhtautuneet mitenkään kummasti. Johtuen kai siitä, että ex-mies ei asunut edes samassa maanosassa, eikä ollut mitenkään tuttu hahmo.

Voimia!

 

Olivat pieniä (2 kpl lapsia), eivät oikein suhtautuneet mitenkään kummasti. Johtuen kai siitä, että ex-mies ei asunut edes samassa maanosassa, eikä ollut mitenkään tuttu hahmo.

Voimia!

kiitos

 

Poika oli n. 6 v ja tyttö n. 3,5 v ja suhtautuivat hyvin. Alkuun oli tosi jännää kun oli kaksi kotia ja sittemmin ovat sanoneet, että hyvä kun erottiin ni ei tarvii heidän kuunnella tappelua koko ajan ja että äiti on nyt paljon iloisempi eikä huuda niin paljoa ja on aina hienoa päästä isille/äitille kun on ollut toisen luona. Plus nyt kun mulla uusi kumppani mukana kuvioissa, ni fanittavat tätä miestä ihan täysillä ja ovat ottaneet sen ihan täysillä mukaan elämäänsä.

 

2 lasta oli iältään 1v10kk ja 7kk. kai ne sopeutui. nykyään ovat 10 ja 9v. ei ne luonnollisesti muista siitä mitään. sen jälkeen niille on tullut isäpuoli ja 2 pikkusiskoo. näkee isänsä joka toinen vloppu ja 1 ilta viikolla.

 

tajusin, että mähän olen eroperheen "lapsi", vanhempani erosivat kun me "lapset" olimme jo parinkympin huitteissa. Lähinnä minua suretti "kotitalon" menetys- ei ollut enää omaa vanhaa huonetta jne. Opiskelin jo toisella paikkakunnalla, lähinnä sitten alussa oli, et kun viikonlopuksi tuli kotipaikkakunnalle, piti jotenkin tasapainotellen käydä kummallakin.

Se hieman särähti korvaani, kun äitini muutti uuden miesystävänsä kanssa kihloihin ja sanoi jotain isäpuolesta. Mielestäni tämmöisessä tapauksessa ei voi puhua isäpuolesta. Olenkin miettinyt, että minkäikäiset lapset tai "lapset" mieltävät vanhempansa uuden kumppanin isä- tai äitipuoleksi?

 

Erosimme -06, lapset olivat 8, 6 ja 3.
Meillä oli ehkä hieman poikkeuksellinen tilanne, koska suhteen loppuaika oli täynnä huutamista, riehumista, uhkailua ja miehen kännäämistä. Asuimme turvakodissa kolmisen viikkoa, josta muutimme uudelle paikkakunnalle, uuteen kotiin, ilman maallista omaisuutta.

Lapset olivat osaksi tosi helpottuneita, osaltaan kaipasivat kotiin. Asiaa pahensi mies, joka soitteli jatkuvasti ja itki lapsille että isillä on ikävä. Lopulta en antanut enää puhua lapsille lainkaan, koska alkoi syyllistää heitä.
Yhdessä vaiheessa mies tapasi lapsia, mutta kusi hommat niin rankasti, että meni tapaamisoikeudet kokonaan. Välit katkesi kokonaan.
Sen jälkeen tuntui että alkoi lasten "paraneminen", raivarit ja muut murheet unohtuivat.

Nykyisin olen uudelleen naimisissa, lapset pitävät puolisoa isänään ja ovat saaneet neljä sisarusta, miehen lapset edellisestä liitosta ja kaksi pikkuveikkaa.
Bio-isä ei pidä yhteyttä, luojan kiitos. Hänellä on uusi perhe jossa samat ongelmat toistuu, surettaa niin kovasti sen vaimon ja tenavan puolesta.