Olemme olleet naimisissa mieheni kanssa 2 vuotta, yhdessä 6. Itse olen 24 ja mies 31. Ongelmanamme on jatkuva riitely, joka yltyy vain pahemmaksi kerta kerralta. Meillä on myös vajaa 2-vuotias lapsi. En haluaisi tämän enää joutuvan todistamaan riitojamme. Lapsi pelkää riitelyämme, eikä ihme, haluaisin lähteä tämän kanssa pois mieheni luota, koska yhteiselämämme ei vain tunnu onnistuvan.
Olimme pitkään suhtkoht onnellinen pari, mutta ajan kuluessa minusta rupesi tuntumaan, että miehelläni on elämässään miljoona muuta asiaa minun lisäkseni, eikä hänellä enää riitä aikaa eikä halua olla kanssamme. Olemme puhuneet asiasta, mies on itsekin myöntänyt ongelman, ja luvannut jättää aikaa meillekin. Tosiasiassa emme ole tehneet mitään suhteemme hyväksi enää pariin vuoteen, mies ei vain suostu mihinkään ehdotukseeni.
Nyt olemme ruvenneet riitelemään yhä pahemmin ja pahemmin. Tänään tuli sanaharkkaa, kun mies meni ominpäin kassiani penkomaan, vaikka sanoin että antaisi sen olla. Menin toiseen huoneeseen rauhoittumaan ja nappasin käteeni paperin jonka repäisin. Mies hermosti tästä täysin ja tuli raivoissaan hyppimään sängylle hajottaen sen tahallaan.
Muutenkin hän suuttuessaan tuhoaa tavaroita ja syyttää sitten minun provosoivan häntä moiseen käytökseen. Ja kielenkäyttö on aivan kamalaa, mies syytää niskaani pahimmat loukkaukset mitä keksii, sanoo mitä tahansa loukatakseen minua. Kuitenkin väittää rakastavansa ja haluavansa elää jatkossakin kanssani. Olen aivan ymmälläni hänen käytöksestään. Mielestäni rakkaalle ihmiselle ei huudeta törkeyksiä ja loukkauksia. Muutenkin mies tuntuu kohtelevan minua kuin ilmaa, ellei sitten huuda jostakin. En muista milloin olisi tullut vapaaehtoisesti jotain nättiä sanomaan, tai edes jutelleen muuten vain kanssani. Sanoo vain olevansa hiljainen. Tosiasiassa meillä ei mielestäni ole enää mitään puhumista keskenämme, olemme kuin ventovieraat, ei muuta kuin ruokaostokset tai televisiokanavan sopiminen. Emme tee mitään yhdessä, olemme mielestäni kasvaneet täydellisesti erillemme, mutta mies väitää kaiken olevan omasta mielestään kunnossa.
Itse olen kovastikin yrittänyt purkaa tilannetta johonkin suuntaan, yrittänyt keskustella, tai keksiä yhteistä tekemistä, mitä tahansa, mutta ei mies vain lähde mukaan. Nykyisin tuntuukin turhalta edes yrittää, ja lähtöaikeet ovat kovasti ruvenneet pyörimään mielessä. Mutta miten lähtöni vaikuttaisi lapseen, ja miten pärjäisin taloudellisesti omillani? Mieheni käy töissä, ja itse olen ollut lapsen kanssa kotona.
Olenko vain yliherkkä, niin kuin mieheni väitää, vai onko muidenkin parien arki tälläistä? Mies väittää minun olevan hullu, kun en ole tyytyväinen suhteeseemme, mutta minusta tämä ei enää tunnu normaalilta.
Olimme pitkään suhtkoht onnellinen pari, mutta ajan kuluessa minusta rupesi tuntumaan, että miehelläni on elämässään miljoona muuta asiaa minun lisäkseni, eikä hänellä enää riitä aikaa eikä halua olla kanssamme. Olemme puhuneet asiasta, mies on itsekin myöntänyt ongelman, ja luvannut jättää aikaa meillekin. Tosiasiassa emme ole tehneet mitään suhteemme hyväksi enää pariin vuoteen, mies ei vain suostu mihinkään ehdotukseeni.
Nyt olemme ruvenneet riitelemään yhä pahemmin ja pahemmin. Tänään tuli sanaharkkaa, kun mies meni ominpäin kassiani penkomaan, vaikka sanoin että antaisi sen olla. Menin toiseen huoneeseen rauhoittumaan ja nappasin käteeni paperin jonka repäisin. Mies hermosti tästä täysin ja tuli raivoissaan hyppimään sängylle hajottaen sen tahallaan.
Muutenkin hän suuttuessaan tuhoaa tavaroita ja syyttää sitten minun provosoivan häntä moiseen käytökseen. Ja kielenkäyttö on aivan kamalaa, mies syytää niskaani pahimmat loukkaukset mitä keksii, sanoo mitä tahansa loukatakseen minua. Kuitenkin väittää rakastavansa ja haluavansa elää jatkossakin kanssani. Olen aivan ymmälläni hänen käytöksestään. Mielestäni rakkaalle ihmiselle ei huudeta törkeyksiä ja loukkauksia. Muutenkin mies tuntuu kohtelevan minua kuin ilmaa, ellei sitten huuda jostakin. En muista milloin olisi tullut vapaaehtoisesti jotain nättiä sanomaan, tai edes jutelleen muuten vain kanssani. Sanoo vain olevansa hiljainen. Tosiasiassa meillä ei mielestäni ole enää mitään puhumista keskenämme, olemme kuin ventovieraat, ei muuta kuin ruokaostokset tai televisiokanavan sopiminen. Emme tee mitään yhdessä, olemme mielestäni kasvaneet täydellisesti erillemme, mutta mies väitää kaiken olevan omasta mielestään kunnossa.
Itse olen kovastikin yrittänyt purkaa tilannetta johonkin suuntaan, yrittänyt keskustella, tai keksiä yhteistä tekemistä, mitä tahansa, mutta ei mies vain lähde mukaan. Nykyisin tuntuukin turhalta edes yrittää, ja lähtöaikeet ovat kovasti ruvenneet pyörimään mielessä. Mutta miten lähtöni vaikuttaisi lapseen, ja miten pärjäisin taloudellisesti omillani? Mieheni käy töissä, ja itse olen ollut lapsen kanssa kotona.
Olenko vain yliherkkä, niin kuin mieheni väitää, vai onko muidenkin parien arki tälläistä? Mies väittää minun olevan hullu, kun en ole tyytyväinen suhteeseemme, mutta minusta tämä ei enää tunnu normaalilta.
Musta tuntuu, että jos oikein vakavasti miettii jo eroa (niin minäkin tekisin sinun asemassasi) ja tuntuu että lapsi kärsii, niin mä varmastikin lähtisin. Lapsi kärsii kuitenkin enemmän siitä riitelystä kuin siitä, että molemmat vanhemmat ovat tolpillaan omilla tahoillaan. Kakkoseksi jääminen raastaa henkisesti. (kokemuksen syvä rinta ääni puhuu). Mä olin aikanani aivan rikki ja jälkeenpäin ajateltuna ja eromme hetkellä, puhuimme exäni kanssa, että paras asia mikä tehdään toisillemme, on päästää toinen menemään.