Ero kesken hoitojen

Onko täällä muita jotka ovat ajautuneet eroon kesken lapsettomuushoitojen?
Puolisoni jätti minut samana päivänä, kun saimme pitkän odotuksen jälkeen kuulla että meille löytyi sopiva lahjoittaja.

Olen aivan rikki.
Olin itse kuvitellut, että elämme yhdessä kriisivaihetta, johon liittyi niin tämä lapsettomuus, kuin pari muuta elämänmuuttujaa (+korona-aika) - silti näin ja ajattelin vain yhteistä tulevaisuutta ja perhe-elämää.

En tiedä mistä saan voimia ilmoittaa hoitojen päättämisestä.
Mitä sanon.
Miten minun lapsihaaveelleni käy.
Mietin, että pitääkö minun nyt osata päättää ja uskaltaa, lähdenkö hoitoihin yksi. Voinko edes mitenkään jatkaa hoitoja yksin suoraan, vai miten asiaan suhtaudutaan kun ilmoitan erosta.

 

En voi muuta toivottaa, kun voimaa ihan valtavasti!
Soita joko hoitavalle taholle ja kerro heille mitä on tapahtunut ja pyydä vaikka sieltä kriisiapua. Tai suoraan kriisipuhelimeen tai johonkin terapiapohjaiselle hoitajalle. Pakko sinun on päästä puhumaan jonkun kanssa ja joku joka ottaa koppia sinusta tuossa kamalassa tilanteessa.
Voihan se olla, että mies on saanut jonkin stressireaktion ja siksi on tehnyt noin äkkinäisen ja älyttömän päätöksen?
Saanko kysyä - onko vika miehen puolella?

Sympatisoin sinua todella paljon, sillä itse 9 vuoden hoitojen jälkeen sain tietää olevani raskaana ja miehestäni kuoriutui ihan uskomaton ääliö, loukkasi minua ihan valtavan pahasti ja sanoi, ettei olisi koskaan pitänyt tehdä tätä.
Nyt pohdin eroa ja mietin, miten pärjään yksin, mitä kerron lapselle yms. Itse soitin terapeutillemme, jossa olemme käyneet muutaman vuoden juurikin siksi, että lapsettomuushoidot ovat tuhoisa tie suhteelle. Ja näin näköjään on.

Voimia!

 

Älä luovu haaveistasi. Itselliset naiset saavat julkiselta myös hoitoja.

 

Eron vuoksi tulee karenssia hoidoista. Olisko ollut 6kk-vuosi.

 

Eron vuoksi tulee karenssia hoidoista. Olisko ollut 6kk-vuosi.

Ei välttämättä. Riippuu minkä arvion psykologi antaa.

 

Älä ainakaan luovy lapsihaaveesta idiootin miehen takia :/ Ja tämä kommentti tvallaan samasta tilanteesta käsin, sillä itse odotan yhdessä toivottua vauvaa ja mies katkaisi välit syksyllä (edeltävän raskausajan oli jo käyttäytynyt todella idioottimaisesti). Erona vain ettei käyty hoidoissa vaan luomuvauva. Viimeisiä raskausviikkoja viedään ja raskaus on ollut fyysisesti poikkeuksellisen vaikea, sitä en voi kaunistella, mutta tässä ollaan siitä huolimatta ja vaikka vauva-arki on tietysti itsessään raskasta, tiedän että kaikista raskausajan haasteista selvinneenä pärjään kun saa vihdoin oman kropan ja kaikki terveyshaasteet pois 9kk jälkeen.

 

Voimia ap <3 Kannattaa ottaa yhteys klinikkaan. Sieltä saa neuvoa ja apua.
Itse pidän nyt taukoa ja aloitan hoidot yksin myöhemmin.

Meille tuli myös ero keväällä. Kiitän nyt luojaa ettei meille tullut lasta. Miehestä kuoriutui tämän vuoden aikana aivan mielisairas Sitä oli ilmassa keväällä, kun erään hoidon jälkeen läppäsi minua kasvoihin. Mies alkoi pettää minua 3 kuukautta ennen eroa. Jälkeenpäin selittelee pettämistä minun syyksi. Katosin kuulemma. Tein siis töitä paljon, jotta saisin yksin kaiken maksettua.
Olin 3 vuotta ihmisen kanssa, joka salasi minulta monta tärkeätä asiaa ja hänestä paljastui suoranainen hirviö kaiken sen perusteella mitä teki ja sanoi... Nyt hänelle tuli ero petoskumppanista, jota tapaili jo meidän aikaan ja on nyt yrittänyt saada suhdettamme takaisin. En valheide, kamalien sanojensa, ja -tekojensa jälkeen ota häntä takaisin Halusin kuitenkin nähdä hänen reaktionsa ja sanoin ettei mitään voi aloittaa, jos hän ei kadu, pyydä anteeksi ja poista somesta naiselle osoitettuja rakkaudenosoituksia. Tästä hän raivostui ja haukkui minut täysin. Minun pitäisi kuulemma hyväksyä se, että petoskumppanin imelät kommentit on hänellä somessa ja niissä exän antamat sydämet ja naisen sivuilla kuvat ja jutut miehen imeliä sydämiä ja kommentteja täynnä. Olen kuulemma sairas, kun en tätä hyväksy.

 

Jatka itsellisenä.naisena vaan! Älä luovuta. Tsemppiä!

 

Täällä on käymässä vähän toisin; ero on suunniteltu. Lapsihaave on niin pitkään jäytänyt minua, kun tiedän ettei mies siihen voi oman karmean lapsuutensa jäljiltä lähteä.

Vuosien riipivän ristiriidan jälkeen totesimme, että muutakaan tuskin voidaan kuin lähteä erilleen. Vauvahaaveiden hautaaminen kerta toisensa jälkeen on ottanut veronsa, ja toistuva masennus on vienyt työkuntoa ja terveyttä, elämänhalusta puhumattakaan.

Niinpä meille ihan selkeä seuraava askel on, että lähden hoitoihin yksin. Mieheni jopa suostui luovuttajaksi.

Kun kaikki alkoi olla selvää ja tutkittu, tuli seinä vastaan aviosta. Olin tasan tarkkaan selvittänyt, että avioliitto muodostaa isyyden syntymän hetkellä ja siihen ehtii kyllä. Ero oli meille molemmille rankka, ja selviytyminen oli ollut agendalla ensin. Kun molemmat alamme olla kunnossa, nyt psykologin lausunto torppaakin kaiken - ei voi riskeerata että isyys miehelleni muodostuisi! Hänen mielestään aviopuoliso ei voi olla luovuttaja. (Tätä ei laissa lue.) Tai ainakaan luovuttajaksi lähteminen ei varmaksi pelastaisi aviopuolison statukselta.

Aika lailla romahdin. Vuosia kaikki kipu on pyörinyt tämän ympärillä, ja viimein siihen oli selvät sävelet saada apu. Nyt kun ikää on, puolen vuoden lisäodotus voi olla ero sen välillä, toteutuuko tämä minulle koskaan.

Ja muutenkin, aina olen voinut luottaa terveydenhuollon tukeen. Nyt ei. Lausunnon kieltänyt psykologi oli oma terapeuttini, joten luottamus kärsi siinäkin. Jopa mieheni vilpitön apu on nyt kielletty. Pahinta, en osaa oikein edes auttaa itseäni enää. Vaikka yleensä kohtaan vaikeudet suoraan, nyt pystyn vain vetäytymään johonkin kuplaan, jossa minun tarvettani ei noin tylysti torjuttu ja pidättelen todellisuutta kädenmitan päässä kunnes aika on kulunut.

 

Täällä on käymässä vähän toisin; ero on suunniteltu. Lapsihaave on niin pitkään jäytänyt minua, kun tiedän ettei mies siihen voi oman karmean lapsuutensa jäljiltä lähteä.

Vuosien riipivän ristiriidan jälkeen totesimme, että muutakaan tuskin voidaan kuin lähteä erilleen. Vauvahaaveiden hautaaminen kerta toisensa jälkeen on ottanut veronsa, ja toistuva masennus on vienyt työkuntoa ja terveyttä, elämänhalusta puhumattakaan.

Niinpä meille ihan selkeä seuraava askel on, että lähden hoitoihin yksin. Mieheni jopa suostui luovuttajaksi.

Kun kaikki alkoi olla selvää ja tutkittu, tuli seinä vastaan aviosta. Olin tasan tarkkaan selvittänyt, että avioliitto muodostaa isyyden syntymän hetkellä ja siihen ehtii kyllä. Ero oli meille molemmille rankka, ja selviytyminen oli ollut agendalla ensin. Kun molemmat alamme olla kunnossa, nyt psykologin lausunto torppaakin kaiken - ei voi riskeerata että isyys miehelleni muodostuisi! Hänen mielestään aviopuoliso ei voi olla luovuttaja. (Tätä ei laissa lue.) Tai ainakaan luovuttajaksi lähteminen ei varmaksi pelastaisi aviopuolison statukselta.

Aika lailla romahdin. Vuosia kaikki kipu on pyörinyt tämän ympärillä, ja viimein siihen oli selvät sävelet saada apu. Nyt kun ikää on, puolen vuoden lisäodotus voi olla ero sen välillä, toteutuuko tämä minulle koskaan.

Ja muutenkin, aina olen voinut luottaa terveydenhuollon tukeen. Nyt ei. Lausunnon kieltänyt psykologi oli oma terapeuttini, joten luottamus kärsi siinäkin. Jopa mieheni vilpitön apu on nyt kielletty. Pahinta, en osaa oikein edes auttaa itseäni enää. Vaikka yleensä kohtaan vaikeudet suoraan, nyt pystyn vain vetäytymään johonkin kuplaan, jossa minun tarvettani ei noin tylysti torjuttu ja pidättelen todellisuutta kädenmitan päässä kunnes aika on kulunut.

Miksei vieras luovuttaja käy? Ei tulisi tuota ongelmaa.

 

Miksei vieras luovuttaja käy? Ei tulisi tuota ongelmaa.

Sama ongelma. Avioliittoon perustuvalla isyydellä ei ole mitään tekemistä geneettisen isyyden kanssa.

Minkäs teet, kun hoitojen antajalla (tai heitä neuvovilla psykologeilla) on selvä portinvartijan asema. Kun ovat epävarmoja lain tulkinnasta, varmempi kieltäytyä.

Laitoksia ei ehkä niinkään tarvittaisi, mutta itse en pidä luomukeinojen tsänssejä riittävinä. Heti neljänkympin paremmalla puolen kromosomivirheitä alkaa tulla useammin ja useammin. Lähes aina seurauksena on keskenmeno mutta ihan pieni tsänssit tietysti jää että virhe jää elävänä syntyvään lapseen. Jos kerran nykytekniikalla saadaan seulottua varmimmat virheet pois, ainakin on parhaat edellytykset lapsella.

Itsellisenä verkostoidun kyllä ja tukeudun muuhun perheeseen, mutta en liioittele kykyäni hoitaa erityistarpeista lasta. Etenkin jos niin ei tarvitsisi olla.

 

Jos meininkin arvioimaan virheellisesti että lakia tulkitaan kirjaimellisesti, näinhän se ei ole.

Tässä itse asiassa on ainut lohtu tähän asti. Sen verran luonteen lujuutta on jäljellä, etten laita muita maksamaan minun virheestäni. En lähde kylälle pokaamaan ja riskeeraa terveyttäni ja muiden, enkä lapsen.

Luulisin, että loppuviimein suoraselkäisyys on edes hyvä arvo pystyä välittämään lapselle. Jos sellaista tulee.

 

Täällä on käymässä vähän toisin; ero on suunniteltu. Lapsihaave on niin pitkään jäytänyt minua, kun tiedän ettei mies siihen voi oman karmean lapsuutensa jäljiltä lähteä.

Vuosien riipivän ristiriidan jälkeen totesimme, että muutakaan tuskin voidaan kuin lähteä erilleen. Vauvahaaveiden hautaaminen kerta toisensa jälkeen on ottanut veronsa, ja toistuva masennus on vienyt työkuntoa ja terveyttä, elämänhalusta puhumattakaan.

Niinpä meille ihan selkeä seuraava askel on, että lähden hoitoihin yksin. Mieheni jopa suostui luovuttajaksi.

Kun kaikki alkoi olla selvää ja tutkittu, tuli seinä vastaan aviosta. Olin tasan tarkkaan selvittänyt, että avioliitto muodostaa isyyden syntymän hetkellä ja siihen ehtii kyllä. Ero oli meille molemmille rankka, ja selviytyminen oli ollut agendalla ensin. Kun molemmat alamme olla kunnossa, nyt psykologin lausunto torppaakin kaiken - ei voi riskeerata että isyys miehelleni muodostuisi! Hänen mielestään aviopuoliso ei voi olla luovuttaja. (Tätä ei laissa lue.) Tai ainakaan luovuttajaksi lähteminen ei varmaksi pelastaisi aviopuolison statukselta.

Aika lailla romahdin. Vuosia kaikki kipu on pyörinyt tämän ympärillä, ja viimein siihen oli selvät sävelet saada apu. Nyt kun ikää on, puolen vuoden lisäodotus voi olla ero sen välillä, toteutuuko tämä minulle koskaan.

Ja muutenkin, aina olen voinut luottaa terveydenhuollon tukeen. Nyt ei. Lausunnon kieltänyt psykologi oli oma terapeuttini, joten luottamus kärsi siinäkin. Jopa mieheni vilpitön apu on nyt kielletty. Pahinta, en osaa oikein edes auttaa itseäni enää. Vaikka yleensä kohtaan vaikeudet suoraan, nyt pystyn vain vetäytymään johonkin kuplaan, jossa minun tarvettani ei noin tylysti torjuttu ja pidättelen todellisuutta kädenmitan päässä kunnes aika on kulunut.

Ymmärsinkö oikein: olette miehesi kanssa päättäneet erota, miehesi suostuisi spermanluovuttajaksi, mutta koska olette edelleen naimisissa, hedelmöityshoitoja miehesi sukusoluilla ei suostuta tekemään? Ja haluaisit lapsen saavan alkunsa hedelmöityshoidoilla siksi, että se mahdollistaisi alkiodiagnostiikan tms. sukusolujen seulonnan kromosomivirheiden varalta?

 

Kuulostaa kyllä sekavalta setiltä.

Odota että avioero on voimassa ja sitten hoitoihin. Mielellään luovutetuilla. En sotkisi eksää siihen kerta ei lapsia halua.

 

Ulkomailla voi hoitaa asian myös.