Tarvitsen tukea mitä tehdä miehen suhteen. Ajatukset erosta lähti taas jylläämään viime riidan jälkeen. Viime riita lähti siitä kun ruokapöydässä lapsi totesi isälleen "pitäisikö sunkin tehdä jotain?", mies vastaukseksi karjui 8-v lapselle "Nyt sinä v*u oot hiljaa ja lopetat ton v*uilun", siihen lisäten mulle "sinä myös". Todella aikuismaista?
Riidat alkaa aina niin että mies karjuu heti pää punaisena ja itse vaikenen koska näin välttää tilanteen jatkumisen. Eli niiden käsittely jää kesken, ei se ikinä pyydä anteeksi. Nykyään riitoja on vähemmän koska yritän välttää niitä. Mutta saattaa yhtäkkiä karjua ja nimittellä (lastakin) eikä kummaltakaan pyydä anteeksi. Asiat jää yksin kaivelemaan mieltä. Tästä johtuen en enää kerro ajatuksia, tunteita, haaveita. Pitäisi keskustella mutta en uskalla. Pelkään huutoa. Olen itse kuitenkin herkkäluonteinen ihmistyyppi.
Olen tullut siihen päätökseen ajatuksissani, että ollaan liian erilaisia nykyään, mies on negatiivinen kaikkea kohtaan ja vie voimavarojani. Itse olen positiivinen tai ainakin haluan olla, haluan myös opettaa lapselle sitä. Haluan opettaa myös suvaitsevaisuutta, itselläni on neutraalit mielipiteet esimerkiksi rasismiin josta taas miehellä on aivan ääriajatukset. Mielestäni osaan kasvattaa lastani kohtalaisesti mutta saan mieheltä välillä tästä haukut. Mies haukkuu myös lapsen kaverien vanhempia ja kasvatustyylejä. Lapsi kertoi ettei hänen eräs kaverinsa saa tulla meille kun isi kiroilee ja huutaa. Huutaa siis usein peliensä parissakin. Haluaisin että meidän kotiin on aina kaveritkin tervetulleita. Lapsi taas itkee kun kaverit ei halua olla meillä (okei kyllä osa hänen kavereistaan välillä on meilläkin). Mies on myös haukkunut minun kaveriani joka auttaa mua paljon, totesi että "pitäisikö sun hankkia oikeita kavereita?". Jos katson tv-ohjelmaa, katson "taas jotain turhaa hömppää". Tai sitten kuulen haukkuja ärrävikaisista, lihavista, tummaihoisista ym.
Olen kuvitellut elämää erillään, en näkisi siinä huonoa. Meillä ei ole enää ollut yhteistä tekemistä kuin leffojen tuijotus joskus iltaisin. Liikun lapsen kanssa paljon poissa kotoa, mies nyhvää kotona tietokonepelien parissa. Ei kiinnostu yleisestä hengailusta, retkeilystä ym. On siis työtön. Silti teen itse eniten kotitöitä ja kyllä olen kokeillut jättää tekemättä.. Jos tästä keskustellaan alkaa se huuto. Asia ei edes kompensoidu miesten ja naisten töillä (sillä minä vaihdan renkaat, käytän auton huollossa, huollan pyörät, ajan nurmen ym). Kyllä toisen pitäisi panostaa kodin eteen sen edestä että minä maksan vuokran. Surullisinta ettei hän suostu viemään lasta harrastuksiin, joudun miettimään harrastukset sen mukaan miten itse töiltäni saan vietyä (eli huonosti). Joskus olen myös ajatellut haluavani lisää lapsia, mutta en kuitenkaan hänen kanssaan koska ei osannut (tai halunnut edes opetella) tämän ensimmäisenkään hoitamista vauvana. Haluaisin omakotitalon mutta miten siellä asioiden hoitaminen jakautuisi?? Ennemmin ostaisin yksin sen talon (ei mahdottomuus).
Olen ajatellut että pärjäisin yksin vallan mainiosti, olisin rennompi ja rauhallisempi. Mutta pelottaa ja jännittää miten tämä otetaan puheeksi kun ollaan niin huonoja puhunaan. Mihinkään terapeuteille tuo ei lähtisi keskustelemaan, aikanaan a-klinikan keskustelutkin koki pakollisina turhina. Mies on puheissaan äkkipikainen mutta ei ole ikinä fyysistä väkivaltaa ollut. Ollaan oltu yhdessä 13 vuotta, ei naimisissa, yli kolmekymppisiä molemmat. Miehellä on ollut mielenterveysongelmia ja alkoholiongelmaa, joten pelottaa myös miten hän pärjäisi (niin henkisesti kuin taloudellisestikin). On siis pitkäaikaistyötön ja tekee satunnaisesti (harvoin) pätkätöitä. Yritän linkitellä työpaikkoja mutta aina on jotain vikaa ja joku ei kiinnosta. Liian helppoa ollut elää siivellä. Itse taas olen kova tekemään töitä enkä kestä enää toisen lusmuilua.
Toisaalta mietin että lapsen takia voisi tsempatakin pärjäämisessään. Olenko tyhmä kun ajattelen miten hän pärjää? Voihan olla että mieskin on pyöritellyt näitä asioita mielessään mutta ei osaa ottaa puheeksi. Pari vuotta sitten oltiin eron partaalla kun muutettiin toiselle paikkakunnalle, mutta ei erottukaan. Miten kerron asiasta ja perustelut ilman että loukkaan toista kuitenkaan?
Riidat alkaa aina niin että mies karjuu heti pää punaisena ja itse vaikenen koska näin välttää tilanteen jatkumisen. Eli niiden käsittely jää kesken, ei se ikinä pyydä anteeksi. Nykyään riitoja on vähemmän koska yritän välttää niitä. Mutta saattaa yhtäkkiä karjua ja nimittellä (lastakin) eikä kummaltakaan pyydä anteeksi. Asiat jää yksin kaivelemaan mieltä. Tästä johtuen en enää kerro ajatuksia, tunteita, haaveita. Pitäisi keskustella mutta en uskalla. Pelkään huutoa. Olen itse kuitenkin herkkäluonteinen ihmistyyppi.
Olen tullut siihen päätökseen ajatuksissani, että ollaan liian erilaisia nykyään, mies on negatiivinen kaikkea kohtaan ja vie voimavarojani. Itse olen positiivinen tai ainakin haluan olla, haluan myös opettaa lapselle sitä. Haluan opettaa myös suvaitsevaisuutta, itselläni on neutraalit mielipiteet esimerkiksi rasismiin josta taas miehellä on aivan ääriajatukset. Mielestäni osaan kasvattaa lastani kohtalaisesti mutta saan mieheltä välillä tästä haukut. Mies haukkuu myös lapsen kaverien vanhempia ja kasvatustyylejä. Lapsi kertoi ettei hänen eräs kaverinsa saa tulla meille kun isi kiroilee ja huutaa. Huutaa siis usein peliensä parissakin. Haluaisin että meidän kotiin on aina kaveritkin tervetulleita. Lapsi taas itkee kun kaverit ei halua olla meillä (okei kyllä osa hänen kavereistaan välillä on meilläkin). Mies on myös haukkunut minun kaveriani joka auttaa mua paljon, totesi että "pitäisikö sun hankkia oikeita kavereita?". Jos katson tv-ohjelmaa, katson "taas jotain turhaa hömppää". Tai sitten kuulen haukkuja ärrävikaisista, lihavista, tummaihoisista ym.
Olen kuvitellut elämää erillään, en näkisi siinä huonoa. Meillä ei ole enää ollut yhteistä tekemistä kuin leffojen tuijotus joskus iltaisin. Liikun lapsen kanssa paljon poissa kotoa, mies nyhvää kotona tietokonepelien parissa. Ei kiinnostu yleisestä hengailusta, retkeilystä ym. On siis työtön. Silti teen itse eniten kotitöitä ja kyllä olen kokeillut jättää tekemättä.. Jos tästä keskustellaan alkaa se huuto. Asia ei edes kompensoidu miesten ja naisten töillä (sillä minä vaihdan renkaat, käytän auton huollossa, huollan pyörät, ajan nurmen ym). Kyllä toisen pitäisi panostaa kodin eteen sen edestä että minä maksan vuokran. Surullisinta ettei hän suostu viemään lasta harrastuksiin, joudun miettimään harrastukset sen mukaan miten itse töiltäni saan vietyä (eli huonosti). Joskus olen myös ajatellut haluavani lisää lapsia, mutta en kuitenkaan hänen kanssaan koska ei osannut (tai halunnut edes opetella) tämän ensimmäisenkään hoitamista vauvana. Haluaisin omakotitalon mutta miten siellä asioiden hoitaminen jakautuisi?? Ennemmin ostaisin yksin sen talon (ei mahdottomuus).
Olen ajatellut että pärjäisin yksin vallan mainiosti, olisin rennompi ja rauhallisempi. Mutta pelottaa ja jännittää miten tämä otetaan puheeksi kun ollaan niin huonoja puhunaan. Mihinkään terapeuteille tuo ei lähtisi keskustelemaan, aikanaan a-klinikan keskustelutkin koki pakollisina turhina. Mies on puheissaan äkkipikainen mutta ei ole ikinä fyysistä väkivaltaa ollut. Ollaan oltu yhdessä 13 vuotta, ei naimisissa, yli kolmekymppisiä molemmat. Miehellä on ollut mielenterveysongelmia ja alkoholiongelmaa, joten pelottaa myös miten hän pärjäisi (niin henkisesti kuin taloudellisestikin). On siis pitkäaikaistyötön ja tekee satunnaisesti (harvoin) pätkätöitä. Yritän linkitellä työpaikkoja mutta aina on jotain vikaa ja joku ei kiinnosta. Liian helppoa ollut elää siivellä. Itse taas olen kova tekemään töitä enkä kestä enää toisen lusmuilua.
Toisaalta mietin että lapsen takia voisi tsempatakin pärjäämisessään. Olenko tyhmä kun ajattelen miten hän pärjää? Voihan olla että mieskin on pyöritellyt näitä asioita mielessään mutta ei osaa ottaa puheeksi. Pari vuotta sitten oltiin eron partaalla kun muutettiin toiselle paikkakunnalle, mutta ei erottukaan. Miten kerron asiasta ja perustelut ilman että loukkaan toista kuitenkaan?