Epävakaa persoonallisuus(häiriö)

["tinttu"]

Onko täällä asiasta kärsiviä, tai onko lähipiirissä joku sellainen?
Mulla sitten on tällainen todettu, aika hankala-asteisena. Nyt olenkin miettiny et oisko se mun läheisille parasta että vaan "katoaisin", sillä en usko että tämä tästä paremmaksi muuttuu. Aikasemmin ajattelin että pystyn kyllä muuttamaan itteeni ja ettei tilanne ole toivoton....mutta nyt mun silmät on auennu. Mä tajuan kuinka kamala ja paha ihminen mä olen. Olen todellakin kykenemätön hallitsemaan tunteitani ja ylipäänsä itteäni. Tietyt tunneasiat on ilmeisesti jäänyt täysin kehittymättä (todella traumaattinen lapsuus väkivaltaa, hyväksikäyttöä, hylkäämistä). Silti vaikka kuinka tiedostan tämän nyt ja tässä, niin kun uusi "vyöry" tuolla korvien välissä tulee, olen täysin kontrolloimaton. Satutan läheisiäni, ja varsinkin itteäni. On ihme että olen edes hengissä, niin monta kertaa olen meinannu heittäytyä rekan alle, ajaa päin kalliota, ihan "päähänpistosta".... satutan toisinaan itteäni kyllä fyysisesti... En tiedä mitä pitäis tehdä

 

[toinen samanlainen]

Eli diagnoosin olet juuri saanut? Mitä jatkotoimenpiteitä ovat suunnitelleet? Nyt sinulle tehdään (jos eivät itse ehdota niin sinä vaadit sitä lääkäriltä, oman henkesi ja läheistesi mielenrauhan vuoksi) hoitosuunnitelma, mahdollisesti lääkitystä ja terapiaa, sekä vertaistukea. Siitä selviää, jopa hengissä! Vuosi, kaksi, ehkä kolme, jopa nelkäkin, ainakin kuluu ennenkuiin saat elämäsi tasapainoon, mutta usko mua, se onnistuu! Sitkeyttä ja omaa tahtoa se vaatii.

 

[jippuliin]

ei ole sellaista,mutta ymmärrän sua. tosin ittesi satuttamisella sä et saa mitään hyvää aikaiseksi,isomman itseinhon vain! älä siis tee niin. sä tarvit psykoterapiaa.

sinulle on kehittynyt tämä persoonaalisuuden häiriö vasten tahtoasi,sinä et ole paha vaan rikkinäinen,jopa sairas. mutta et paha.

nyt top tykkänään noi ajatukset!

jos sulla on mies joka ymmärtää ja tukee.. niin tukeudu häneen, muista olla avoin tunteissasi.pyydä anteeksi. uskon että sinunkin kanssa voi olla enempi hyvää kuin pahaa.

itsekkin olen todella impulsiivinen ihm nen ja väitän että minun kanssani on ajoittain hankalaa, mutta väitän myös että tilannetta kompensoi se että myös muut tunteet näkyy, rakastan siis myös tulisesti.

miehelläni taas on skitsoaffektiivinen häiriö, masennsuoireinen muoto! ja tosi vaikeita hetkiä on ollut,jopa kuukausia, mutta nyt tilanne on hyvä,oireeton

 

["vieras"]

Oletko hakenut apua ja onko sulla kaveria jonka kanssa voit puhua? minkä ikäinen olet? itselläni on ainakin vanhemmiten tasoittunut olo. Teen myös fyysisesti raskasta työtä joka helpottaa oloa paljon eikä tule märehdittyä asioita niin kuin ennen. Tietenkin huonompia kausia tulee mutta niitä parempia on paljon enemmän

 

[pro]

Se, että tiedostat tilanteesi ja sinulla on "sairaudentuntoa" on erittäin myönteinen asia. Hyvin usein persoonallisuushäiriöiset eivät kykene ymmärtämään omaa tilannettaan vaan näkevät syyt aina muissa ihmisissä tai elämäntilanteissa jne. Usein epävakaan persoonallisuuden omaavat ihmiset kuitenkin tasaantuvat iän ja elämänkokemuksen karttuessa ja varmasti asianmukainen hoitokin tukee siinä.
Persoonallisuushäiriöt ovat yleisiä - näin heittämällä noin 10% aikuisista on tällainen tapaus. En yhtään sinänsä ihmettele - näitähän tulee vastaan ihan missä tahansa. Olet onnekas kun asiasi ovat tällä mallilla. Älä lannistu!

 

[toinen samanlainen]

Eli diagnoosin olet juuri saanut? Mitä jatkotoimenpiteitä ovat suunnitelleet? Nyt sinulle tehdään (jos eivät itse ehdota niin sinä vaadit sitä lääkäriltä, oman henkesi ja läheistesi mielenrauhan vuoksi) hoitosuunnitelma, mahdollisesti lääkitystä ja terapiaa, sekä vertaistukea. Siitä selviää, jopa hengissä! Vuosi, kaksi, ehkä kolme, jopa nelkäkin, ainakin kuluu ennenkuiin saat elämäsi tasapainoon, mutta usko mua, se onnistuu! Sitkeyttä ja omaa tahtoa se vaatii.

 

["a.p"]

Eli diagnoosin olet juuri saanut? Mitä jatkotoimenpiteitä ovat suunnitelleet? Nyt sinulle tehdään (jos eivät itse ehdota niin sinä vaadit sitä lääkäriltä, oman henkesi ja läheistesi mielenrauhan vuoksi) hoitosuunnitelma, mahdollisesti lääkitystä ja terapiaa, sekä vertaistukea. Siitä selviää, jopa hengissä! Vuosi, kaksi, ehkä kolme, jopa nelkäkin, ainakin kuluu ennenkuiin saat elämäsi tasapainoon, mutta usko mua, se onnistuu! Sitkeyttä ja omaa tahtoa se vaatii.

Olen menossa vähäksi aikaa johonkin "päiväosastolle", olis tarkoitus tehdä jatkosuunnitelmaa siellä. Kunhan sieltä paikka vapautuu.. Mä vaan en jaksa uskoa et mikään auttaa. Mut nyt onkin taas tosi vaikee kausi menossa.

Ja tosta diagnoosista, olen sen kuulemma saanut 2008 kun mulle tehtiin laajat psykologiset testit. Mulle siitä vaan kerrottiin vasta tällä viikolla. Oli vissiin hukkunu johonkin paperiviidakkoon ja mua on "hoidettu" vaan masennuspotilaana. Olen ihmetelly miksei yksikään masennuslääke sit auta...no siks kun ei mulla ole varsinaisesti masennusta, tai on mutta mielialat vaihtelee onnen ja masennuksen välillä - jopa päivittäin.. No tostakin taas huomaa et kukaan ei vaan oikeesti välitä, varsinkaan jostain mt-potilaista..

 

[pro]

Päiväosasto kuulostaa hyvältä - muistaakseni juuri tällaisella hoidolla ollaan saatu hyviä tuloksia persoonallisuushäiriöissä. Osastolla ei välttämättä joka päivä ole älyttömän nastaa, mutta se kannattaa. Persoonallisuushäiriö ei varsinaisesti "parane", mutta oireilu voi lievittyä ja elämänlaatu parantua paljonkin. Viittaan vielä edelliseen viestiini - olosuhteet huomioiden tilanteesi on hyvä! Muista vielä, että et ole itse aiheuttanut itsellesi tätä häiriötä. Yleensähän nämä johtuvat lapsuudessa tapahtuneista asioista, jotka ovat estäneet persoonallisuutta kehittymättä niin kuin pitäisi.

 

["a.p"]

ei ole sellaista,mutta ymmärrän sua. tosin ittesi satuttamisella sä et saa mitään hyvää aikaiseksi,isomman itseinhon vain! älä siis tee niin. sä tarvit psykoterapiaa.

sinulle on kehittynyt tämä persoonaalisuuden häiriö vasten tahtoasi,sinä et ole paha vaan rikkinäinen,jopa sairas. mutta et paha.

nyt top tykkänään noi ajatukset!

jos sulla on mies joka ymmärtää ja tukee.. niin tukeudu häneen, muista olla avoin tunteissasi.pyydä anteeksi. uskon että sinunkin kanssa voi olla enempi hyvää kuin pahaa.

itsekkin olen todella impulsiivinen ihm nen ja väitän että minun kanssani on ajoittain hankalaa, mutta väitän myös että tilannetta kompensoi se että myös muut tunteet näkyy, rakastan siis myös tulisesti.

miehelläni taas on skitsoaffektiivinen häiriö, masennsuoireinen muoto! ja tosi vaikeita hetkiä on ollut,jopa kuukausia, mutta nyt tilanne on hyvä,oireeton

Kiitos sanoistasi :')

 

["a.p"]

Päiväosasto kuulostaa hyvältä - muistaakseni juuri tällaisella hoidolla ollaan saatu hyviä tuloksia persoonallisuushäiriöissä. Osastolla ei välttämättä joka päivä ole älyttömän nastaa, mutta se kannattaa. Persoonallisuushäiriö ei varsinaisesti "parane", mutta oireilu voi lievittyä ja elämänlaatu parantua paljonkin. Viittaan vielä edelliseen viestiini - olosuhteet huomioiden tilanteesi on hyvä! Muista vielä, että et ole itse aiheuttanut itsellesi tätä häiriötä. Yleensähän nämä johtuvat lapsuudessa tapahtuneista asioista, jotka ovat estäneet persoonallisuutta kehittymättä niin kuin pitäisi.

Mä olenkin aina ennen ajatellut et "vika" on muissa ihmisissä eikä kukaan vaan ymmärrä mua. Pikkuhiljaa oon kuitenkin tajunnu ettei asia ole niin, vaan että muut on normaaleja ja minä oon se pipipää. Mun mies on ravistellut mut hereille tästä, hän on kertonut esim. kuinka pelottavaa se on kun musta tulee hetkessä ihan eri ihminen. Välinpitämätön ja kylmä, ihan kaikkia kohtaan. En mä silti voi sanoa et mulla ois "sairaudentuntoa" varsinaisesti, vaan että parempana hetkenä mä ymmärrän järjellä et asiat on pielessä, mut mä en varsinaisesti tunne niin... (tää olikin lähinnä sun edelliseen viestiin..)

 

[pro]

Kuule, kyllä sä olet poikkeuksellisen hyvin perillä omasta tilanteestasi ja sitä mä tarkoitan sairaudentunnolla. Saat olla ylpeä itsestäsi koska näin ei läheskään aina ole asian laita

 

[nexus]

Olen itse epävakaa ja tein juuri päätöksen lopettaa ryhmäterapia.

Aion hyväksyä itseni sellaisena kuin olen, vikoineen päivineen. Olen nykyään melko hyvätasoinen tapaus (en esim. tarvitse lääkkeitä tai ole väkivaltainen kuin poikkeustilanteissa), mutta vuosia kesti päästä tähän. Koin terapiasta olevan hyötyä, mutta haittapuolet (hankala tapaamisaika, tuntemattomat ihmiset joiden juttuja olisi pitänyt kuunnella ja jakaa omiaan, inhottava ympäristö) häiritsivät lopulta liiaksi arkeani ja päätin antaa olla. Moni kokee tämäntyyppisen päätöksen ehkä hyvin tyypilliseksi epävakaalla ("taas se ailahtelee"), mutta minusta tuntuu että vasta nyt olen alkanut kuuntelemaan itseäni ja pohtimaan, mitä minä OIKEASTI haluan ja tarvitsen. Hoitokielteinen en ole, mutta neuvoisin sinuakin aloittaja miettimään tarkasti mitä tahdot ja mitä et; jos menet kiltisti vaan jokaiseen juttuun mukaan, voit päätyä entistä paskempaan jamaan. Kokemuksen rintaäänellä.

 

["hanna"]

Mulla on (tunne-elämältään) epävakaa persoonallisuushäiriö, ja mulla on varmaan ollut kanssa aika samanlainen lapsuus kun sulla ap. Tuntui pahalta kun mun vanhemmat aina haukkuivat mua hulluksi vaikka itse ovat tällaisen musta tehneet. En ole väleissäni enää perheeni kanssa, mutta mulla on mies ja ihana lapsi. Silti mun on kamalan hankalaa toisinaan elää tän sairauden kanssa. Samoin kun sinä, tiedän ja tajuan ongelmani teoriatasolla, ja tavallaan osaisin ratkoakin niitä, mutta en silti vaan pysty impulsiivisuuteni ja tunteiden heittelyn takia. Se on oikeasti todella kuluttavaa kun haluaisi olla kiltti ja kunnioittava kaikkia kohtaan, mutta sitten käytös on kuitenkin jotain muuta vaikka kuinka tsemppaisin. Onneksi mun mies jaksaa mua, mutta pelottaa silti jaksaako ikuisesti. Joku lääkäri kiteytti joskus hienosti, etttä koska mun ei ole lapsuudenkodissa annettu ollenkaan näyttää tunteitani, mun tunne-elämä on alkanut kehittyä vasta 16-vuotiaana kun mut otettiin huostaan. Sitä ennen olin kuin robotti, ja nyt 28-vuotiaana oikeasti tuntuu kuin olisin tunne-elämältäni 12-vuotias.

 

["a.p"]

Olen itse epävakaa ja tein juuri päätöksen lopettaa ryhmäterapia.

Aion hyväksyä itseni sellaisena kuin olen, vikoineen päivineen. Olen nykyään melko hyvätasoinen tapaus (en esim. tarvitse lääkkeitä tai ole väkivaltainen kuin poikkeustilanteissa), mutta vuosia kesti päästä tähän. Koin terapiasta olevan hyötyä, mutta haittapuolet (hankala tapaamisaika, tuntemattomat ihmiset joiden juttuja olisi pitänyt kuunnella ja jakaa omiaan, inhottava ympäristö) häiritsivät lopulta liiaksi arkeani ja päätin antaa olla. Moni kokee tämäntyyppisen päätöksen ehkä hyvin tyypilliseksi epävakaalla ("taas se ailahtelee"), mutta minusta tuntuu että vasta nyt olen alkanut kuuntelemaan itseäni ja pohtimaan, mitä minä OIKEASTI haluan ja tarvitsen. Hoitokielteinen en ole, mutta neuvoisin sinuakin aloittaja miettimään tarkasti mitä tahdot ja mitä et; jos menet kiltisti vaan jokaiseen juttuun mukaan, voit päätyä entistä paskempaan jamaan. Kokemuksen rintaäänellä.

Mä olenkin alkanut - ensimmäistä kertaa elämässäni - sanomaan mitä MINÄ haluan. En todellakaan aina, mutta edes joissain asioissa. Ja koitankin pitää tuon mielessä kun jatkoja suunnitellaan.
Oletko työelämässä? Mulla tyssäs lopullisesti kun sain niin pahan pakko-oireisen häiriön etten kyennyt poistumaan kotoa ilman vahvaa lääkitystä. Sittemmin vaikka pakko-oireet on helpottanu niin tää "epävakaus" (joka papereissa siis kirjattu masennukseksi) on pitänyt mut kuntoutustuella jo vuosia. Ja siis itse asiassa koko tää häiriöjuttu tulikin ilmi ihan siksi kun mä VAADIN että nyt pitää tehdä jotain. Olen vuosikaudet käyny lässyttämässä "skeidaa" vastaanotoilla ja lääkkeitä on vaihdeltu, eikä mitään edistystä ole tapahtunu. Siinä alettiin asioita kaiveleen tarkemmin ja sit nää testitulokset löyty...asiat eteni nopeasti niin että pääsin jonottamaan tota osastopaikkaa.
Onko sekin sitten epävakaalle ominaista, ettei kykene kertomaan mitä itse haluaa, miltä itsestä tuntuu? Mä en ole koskaan kyennyt siihen ennen, ja nyt koitan kovasti opetella.

 

["a.p"]

[QUOTE="hanna";27977786]Mulla on (tunne-elämältään) epävakaa persoonallisuushäiriö, ja mulla on varmaan ollut kanssa aika samanlainen lapsuus kun sulla ap. Tuntui pahalta kun mun vanhemmat aina haukkuivat mua hulluksi vaikka itse ovat tällaisen musta tehneet. En ole väleissäni enää perheeni kanssa, mutta mulla on mies ja ihana lapsi. Silti mun on kamalan hankalaa toisinaan elää tän sairauden kanssa. Samoin kun sinä, tiedän ja tajuan ongelmani teoriatasolla, ja tavallaan osaisin ratkoakin niitä, mutta en silti vaan pysty impulsiivisuuteni ja tunteiden heittelyn takia. Se on oikeasti todella kuluttavaa kun haluaisi olla kiltti ja kunnioittava kaikkia kohtaan, mutta sitten käytös on kuitenkin jotain muuta vaikka kuinka tsemppaisin. Onneksi mun mies jaksaa mua, mutta pelottaa silti jaksaako ikuisesti. Joku lääkäri kiteytti joskus hienosti, etttä koska mun ei ole lapsuudenkodissa annettu ollenkaan näyttää tunteitani, mun tunne-elämä on alkanut kehittyä vasta 16-vuotiaana kun mut otettiin huostaan. Sitä ennen olin kuin robotti, ja nyt 28-vuotiaana oikeasti tuntuu kuin olisin tunne-elämältäni 12-vuotias.[/QUOTE]

:'( mä olen kans tunne-elämältäni ihan lapsi, on kamalaa kun aina "päättää" et en mä enää koskaan, katuu syvästi sanomisiaan ja tekemisiään...ja sama toistuu pahimmillaan ihan hetken päästä. Silloin tulee herkimmin itsetuhosia ajatuksia, kun tuntee itsensä niin toivottomaksi

 

[Señora]

Mulla on todettu epävakaa persoonallisuus nuorempana. Usko pois ap, oireet voi lievittyä iän myötä ja nyt kolmekymppisenä kukaan ei voisi uskoa, että olen kyseisen diagnoosin saanut.

Mä kävin terapiassa vuoden verran ja lääkkeitä söin kaksi vuotta. Tai masennuslääkkeitä olin syönyt jo vuosia aiemmin, mutta kaksi vuotta söin masennuslääke + mielialantasaaja yhdistelmää.

Mun mielestä on tärkeää, että annat itsellesi anteeksi, menneisyyttä kun ei voi muuttaa. Ja yrität jatkossa ajatella tilanteen aina toisen osapuolen kannalta, tiedostat sen, että sun tunnekuohut ei aina ole aiheellisia.

Mä en valitettavasti enempää osaa neuvoa, mulle terapiasta oli iso apu. Mä vaan päätin antaa itselleni anteeksi ja olla parempi ihminen, vuosien saatossa nuo oireetkin on tosiaan poissa ja olen ihan tasapainoinen, onnellinen ihminen.

 

["a.p"]

Mulla on todettu epävakaa persoonallisuus nuorempana. Usko pois ap, oireet voi lievittyä iän myötä ja nyt kolmekymppisenä kukaan ei voisi uskoa, että olen kyseisen diagnoosin saanut.

Mä kävin terapiassa vuoden verran ja lääkkeitä söin kaksi vuotta. Tai masennuslääkkeitä olin syönyt jo vuosia aiemmin, mutta kaksi vuotta söin masennuslääke + mielialantasaaja yhdistelmää.

Mun mielestä on tärkeää, että annat itsellesi anteeksi, menneisyyttä kun ei voi muuttaa. Ja yrität jatkossa ajatella tilanteen aina toisen osapuolen kannalta, tiedostat sen, että sun tunnekuohut ei aina ole aiheellisia.

Mä en valitettavasti enempää osaa neuvoa, mulle terapiasta oli iso apu. Mä vaan päätin antaa itselleni anteeksi ja olla parempi ihminen, vuosien saatossa nuo oireetkin on tosiaan poissa ja olen ihan tasapainoinen, onnellinen ihminen.

Kunpa pystyisinkin ajattelemaan toisen kannalta! Sillä hetkellä multa vaan katoaa kaikki tunteet ja varsinkin empatiakyky. Onkin merkillistä kuinka sama ihminen voi olla sekä yliempaattinen että täysin vailla empatiaa, ihan mielialasta riippuen.
Hienoa että olet saanut avun, ehkä minäkin vielä tästä "toivun", ainakin osittain.

 

["hanna"]

[QUOTE="a.p";27977901]:'( mä olen kans tunne-elämältäni ihan lapsi, on kamalaa kun aina "päättää" et en mä enää koskaan, katuu syvästi sanomisiaan ja tekemisiään...ja sama toistuu pahimmillaan ihan hetken päästä. Silloin tulee herkimmin itsetuhosia ajatuksia, kun tuntee itsensä niin toivottomaksi [/QUOTE]

tuokin oli ihan kuin mun kirjoittamaa. Tosiaan päätöksen ja teon uusimisen välillä on pahimmillaan korkeintaan 5 minuuttia.

 

["hanna"]

[QUOTE="a.p";27977928]Kunpa pystyisinkin ajattelemaan toisen kannalta! Sillä hetkellä multa vaan katoaa kaikki tunteet ja varsinkin empatiakyky. Onkin merkillistä kuinka sama ihminen voi olla sekä yliempaattinen että täysin vailla empatiaa, ihan mielialasta riippuen.
Hienoa että olet saanut avun, ehkä minäkin vielä tästä "toivun", ainakin osittain.[/QUOTE]

voi tämäkin kuulostaa surullisen tutulta. Tietyssä mielentilassa en edes osaa ajatella miltä muista tuntuu, en vaan osaa suhtautua muidenkaan tunteisiin, tai siihen millaisia tunteita käytökseni aiheuttaa. Toisella hetkellä olen maailman empaattisin ja ymmärrän kaikkia maailman ihmisiä, haluan auttaa huonosti kohdeltuja ja välillä itken ihan vieraiden ihmisten menetyksiä jne. Samoin jos haluan jotain, en välitä yhtään muiden tunteista, vaan olen valmis tekemään ja toimimaan tyyliin ihan miten vaan että saan tahtoni periksi. Tavallaan en käsitä sitä että muillakin ihmisillä on ne samat tunteet kuin mulla, etteivät he olekaan robotteja joihin mikään sanomani tai tekemäni ei satu ollenkaan.

 

["a.p"]

[QUOTE="hanna";27977973]voi tämäkin kuulostaa surullisen tutulta. Tietyssä mielentilassa en edes osaa ajatella miltä muista tuntuu, en vaan osaa suhtautua muidenkaan tunteisiin, tai siihen millaisia tunteita käytökseni aiheuttaa. Toisella hetkellä olen maailman empaattisin ja ymmärrän kaikkia maailman ihmisiä, haluan auttaa huonosti kohdeltuja ja välillä itken ihan vieraiden ihmisten menetyksiä jne. Samoin jos haluan jotain, en välitä yhtään muiden tunteista, vaan olen valmis tekemään ja toimimaan tyyliin ihan miten vaan että saan tahtoni periksi. Tavallaan en käsitä sitä että muillakin ihmisillä on ne samat tunteet kuin mulla, etteivät he olekaan robotteja joihin mikään sanomani tai tekemäni ei satu ollenkaan.[/QUOTE]

Juuri noin :/

 

["a.p"]

Nostelen tätä, koska kiinnostaisi kuulla lisää kokemuksia miten häiriön kanssa on selvitty.
Ja onko kellään kokemusta DKT-terapiasta? Mikä ollut hyvää/huonoa tuossa terapiamuodossa?

 

["vieras"]

[QUOTE="hanna";27977973]voi tämäkin kuulostaa surullisen tutulta. Tietyssä mielentilassa en edes osaa ajatella miltä muista tuntuu, en vaan osaa suhtautua muidenkaan tunteisiin, tai siihen millaisia tunteita käytökseni aiheuttaa. Toisella hetkellä olen maailman empaattisin ja ymmärrän kaikkia maailman ihmisiä, haluan auttaa huonosti kohdeltuja ja välillä itken ihan vieraiden ihmisten menetyksiä jne. Samoin jos haluan jotain, en välitä yhtään muiden tunteista, vaan olen valmis tekemään ja toimimaan tyyliin ihan miten vaan että saan tahtoni periksi. Tavallaan en käsitä sitä että muillakin ihmisillä on ne samat tunteet kuin mulla, etteivät he olekaan robotteja joihin mikään sanomani tai tekemäni ei satu ollenkaan.[/QUOTE]

Hei, tämä oli aivan kuin kirjoitus minun siskostani....

 

[ymmällä]

Olen huolissani puolisostani ja miettinyt mikä voisi olla. Ketjussa oli häneenkin sopiva kuvaus mielialojen vaihtelusta eli yhtään ei tiedä, kun ovesta astuu sisään millä tuulella käy. Se on pelottavaa seurattavaa ja kuunneltavaa. Syyllisiä olen milloin minä ja milloin lapsi ja kilahtaa ns. yhdestä sanasta. Suusta voi myös tulla ihan mitä vaan, vaikka alapään juttuja lapsen kuullen. Nyt ei ole kaikki hyvin, mutta eihän aikuista voi vastantahtoaan lääkäriinkään viedä. Ja ettei elämä olisi liian helppoa, niin takana on myös uskottomuutta ja sekoilua sen suhteen. Miten voisin häntä auttaa, jos oikeasti tällaisiin sairauksiin on hoitomuotoja?

 

["a.p"]

Olen huolissani puolisostani ja miettinyt mikä voisi olla. Ketjussa oli häneenkin sopiva kuvaus mielialojen vaihtelusta eli yhtään ei tiedä, kun ovesta astuu sisään millä tuulella käy. Se on pelottavaa seurattavaa ja kuunneltavaa. Syyllisiä olen milloin minä ja milloin lapsi ja kilahtaa ns. yhdestä sanasta. Suusta voi myös tulla ihan mitä vaan, vaikka alapään juttuja lapsen kuullen. Nyt ei ole kaikki hyvin, mutta eihän aikuista voi vastantahtoaan lääkäriinkään viedä. Ja ettei elämä olisi liian helppoa, niin takana on myös uskottomuutta ja sekoilua sen suhteen. Miten voisin häntä auttaa, jos oikeasti tällaisiin sairauksiin on hoitomuotoja?

On vaikea auttaa jos toinen ei halua apua/ei usko tarvitsevansa sitä. Et varmaan voi muuta kuin puhua ja puhua miehesi kanssa, koittaa saada hänet ymmärtämään et hänen käytös ei ole tasapainoista (puhuminen hyvässä hengessä, ei syytellen).
Mut helpommin sanottu kuin tehty...mulla meni todella kauan siihen pisteeseen et ihan oikeasti ymmärsin ja kykenin tunnustamaan, et vika on minussa..

 

["joku"]

Mulla oli tuo diagnoosi, paranin kokonaan pitkän psykoterapian aikana.