A
"A P"
Vieras
Minulla on 9v. poika, joka on aina ollut harvinaisen kiltti ja rauhallinen. Geeneissä suurin syy, mutta jotain katson omaksikin "viaksi".
Esim. tänään kaverinsa oli härppinyt käsikonsolia niin, että pelejä ja tallennuksia oli kadonnut ja poika alkoi itkemään. En osannut antaa itkeä pettymystä, vaan selitin että pian on joulu ja saat tabletin ja silloin unohtuu koko käsikonsoli. Lapsi totesi että niinhän se on ja rauhoittui.
Eräänä päivänä itki huonoa koulupäivää ja minä siihen että lepää vähän ja mennään kahvilaan syömään jotain hyvää.
Näitä esimerkkejä olisi vaikka kuinka, mutta pointtini on että keksin heti jotain muuta itkun tilalle.
Itse kasvoin perheessä, jossa itku ja raivoaminen tiesi selkäsaunaa. Sain remmistä 15 vuotiaaksi saakka, kunnes pääsin muuttamaan pois kotoa.
Vannoin etten koskaan omaa lastani löisi ja siinä olen pysynytkin. Mutta en ilmeisesti osaa taustani takia käsitellä oman lapseni "negatiivisia" tunteita.
Olen aina ajatellut että olen lähipiirini paras äiti, kun minulla on niin hyvä lapsi. Mutta nyt tuo käsikonsolijuttu avasi silmiä. Koska olihan tuo todella karmea pettymys ja lapsen olisi tullut saada huutaa ja raivota.
Miten tulevaisuus, teini-ikä ja aikuisuus, jos pitää aina olla hillitty?
Esim. tänään kaverinsa oli härppinyt käsikonsolia niin, että pelejä ja tallennuksia oli kadonnut ja poika alkoi itkemään. En osannut antaa itkeä pettymystä, vaan selitin että pian on joulu ja saat tabletin ja silloin unohtuu koko käsikonsoli. Lapsi totesi että niinhän se on ja rauhoittui.
Eräänä päivänä itki huonoa koulupäivää ja minä siihen että lepää vähän ja mennään kahvilaan syömään jotain hyvää.
Näitä esimerkkejä olisi vaikka kuinka, mutta pointtini on että keksin heti jotain muuta itkun tilalle.
Itse kasvoin perheessä, jossa itku ja raivoaminen tiesi selkäsaunaa. Sain remmistä 15 vuotiaaksi saakka, kunnes pääsin muuttamaan pois kotoa.
Vannoin etten koskaan omaa lastani löisi ja siinä olen pysynytkin. Mutta en ilmeisesti osaa taustani takia käsitellä oman lapseni "negatiivisia" tunteita.
Olen aina ajatellut että olen lähipiirini paras äiti, kun minulla on niin hyvä lapsi. Mutta nyt tuo käsikonsolijuttu avasi silmiä. Koska olihan tuo todella karmea pettymys ja lapsen olisi tullut saada huutaa ja raivota.
Miten tulevaisuus, teini-ikä ja aikuisuus, jos pitää aina olla hillitty?