En osaa antaa lapsen suuttua ja raivota

["A P"]

Minulla on 9v. poika, joka on aina ollut harvinaisen kiltti ja rauhallinen. Geeneissä suurin syy, mutta jotain katson omaksikin "viaksi".
Esim. tänään kaverinsa oli härppinyt käsikonsolia niin, että pelejä ja tallennuksia oli kadonnut ja poika alkoi itkemään. En osannut antaa itkeä pettymystä, vaan selitin että pian on joulu ja saat tabletin ja silloin unohtuu koko käsikonsoli. Lapsi totesi että niinhän se on ja rauhoittui.
Eräänä päivänä itki huonoa koulupäivää ja minä siihen että lepää vähän ja mennään kahvilaan syömään jotain hyvää.

Näitä esimerkkejä olisi vaikka kuinka, mutta pointtini on että keksin heti jotain muuta itkun tilalle.

Itse kasvoin perheessä, jossa itku ja raivoaminen tiesi selkäsaunaa. Sain remmistä 15 vuotiaaksi saakka, kunnes pääsin muuttamaan pois kotoa.
Vannoin etten koskaan omaa lastani löisi ja siinä olen pysynytkin. Mutta en ilmeisesti osaa taustani takia käsitellä oman lapseni "negatiivisia" tunteita.

Olen aina ajatellut että olen lähipiirini paras äiti, kun minulla on niin hyvä lapsi. Mutta nyt tuo käsikonsolijuttu avasi silmiä. Koska olihan tuo todella karmea pettymys ja lapsen olisi tullut saada huutaa ja raivota.

Miten tulevaisuus, teini-ikä ja aikuisuus, jos pitää aina olla hillitty?

 

[mie.mie.]

oot jo pitkällä kun hoksasit ett omat taustat vaikuttaa..Muutama kerta ammattilaisen kanssa puhumista voisi olla avuksi.
Ehootoman tärkeetä on antaa lapsen oppia suoriutumaan pettymyksestään, oppia että niistä jää henkiin.

 

["A P"]

Luen paljon lapsenkasvatusaiheesta ja luen omista ongelmistasi ja lapsuuteni vaikutuksesta omaan äitiyteeni. En ole jättänyt "opiskelematta" ja tiedostan kaikki ongelmat. Olen tätä tehnyt jo raskausajalta asti. Siltikään mikään ei muutu vaikka kuinka lukisin. :/
Ehkä tosiaan ihan oikealla ammatti-ihmisellä käynti voisi auttaa.

 

[pöök]

Pieni keittiöpsykologi minussa sanoisi, että sä et halua paeta pelkästään lapsen tunteita, vaan myös omia. Lapselleenhan haluais aina kaikkea parasta, lapsen pettymys on ahdistavaa itselleki ja omakin olo rauhottuu kun lapsi rauhottuu. Ois kuitenki tärkeää päästä purkamaan ne tunteet vaikka se tuntuiski itseltä hankalalta nähdä se.
Nyt täytys opetella hyväksymään sekä omat, että lapsen negatiiviset tunteet.

 

["Julli"]

Osaatko sä itse suuttua ja raivota? Tai näyttää muita tunteita?

Minä oon aina omille lapsilleni sanonut, että kaikki tunteet ovat ok ja ne saa ja pitääkin näyttää. Ja jos oikein kiukuttaa, niin voipi vaikka tyynyä hakata jos se helpottaa. Mutta että sitä pahaa oloa ei saa jättää sisälleen hautumaan. Ja että äidillekin saa huutaa ja kiukuta mutta ketään ei saa kiukuissaan mennä satuttamaan.
Ja sitten kun se suuttumus on mennyt ohi, niin siitä jutellaan.

 

["A P"]

Itse raivoan pääni sisällä ja paljon. Selvänä keskityn olemaan mitä ihanin ihminen, vaan sitten kun saan alkoholia, raivoan kaikesta ja kaikille. Olenkin menettänyt kaikki kaverini viimeisen vuoden aikana. Ennen osasin olla mukava myös juovuksissa, vaan tosiaan noin vuosi sitten jotain napsahti päässä ja olen alkanut ilkeäksi ihmisille. Selvänä en enää edes halua tavata ketään, enkä jaksa olla ystävä niillekään jotka jaksavat minua. Kaipaan muutosta kaikkeen.

Tätä kirjoittaessa huomaan, että haenkin neuvoja sekä itselleni, että tuohon alkuperäsenn kysymykseen.

Kiitos myöskin, ettei tänne ole tullut ilkeitä kommentteja, kuten palstan tapana usein on. *koputan puuta*