H
henkisesti halvaantunut
Vieras
En jaksa selittää mun koko elämää tähän, mutta mun sekopää-vanhemmat on aiheuttanut mulle niin paskan lapsuuden aikoinaan (väkivaltaa, alistamista, nöyryyttämistä, seksuaalista hyväksikäyttöä ja jatkuvia hylkäämiskokemuksia), että mun koko elämä meni aiheutuneiden traumojen takia pilalle. En oo pystynyt käymään kouluja, oon ollut koko ikäni aikana ehkä 3 kertaa pari kuukautta kerralla töissä. En oo käynyt muuta kuin peruskoulun, muun ajan vaan maannut yksin yksiössä ja halunnut kuolla. Oikeasti 15-vuotiaasta asti en oo pystynyt mihinkään järkevään kun kaikki menneet asiat vaan pyörii mulla päässä, ja nään edelleen viikottain vanhemmistani painajaisia vaikka täytän pian 30v. Yhteiskunta ei oo tarjonnut mulle koskaan apua, mut otettiin huostaan kun olin 16v mut sen jälkeen ketään ei oo kiinnostanut mitä mulle kuuluu tai miten voin. Kaikki vaan arvostelee ja alentaa mua siks etten pysty käymään koulussa tai töissä. Terapiaa oon saanu sen verran et oon saan käydä kahen viikon välein kjuttelemassa kunnan psyk.polilla, mutta esim. kela on moneen kertaan hylännyt mun terapiahakemukset, päälääkäreiden mielestä kun en voi olla vakavasti päästä pehmennyt kun pystyn puhumaan asioistani ilman mitään tunteenpurkauksia. Se johtuu vaan siitä että musta mikään ei enää vuosiin oo tuntunut miltään, ja sen lisäksi mun vanhemmat kielsi multa lapsena kaikki tunteet, että en tiedä onko mulla sellaisia koskaan ollutkaan.
Oon oikeasti halunnut kuolla 15-vuotiaasta asti, mut oon silti aina ollut tappamatta itseäni kun en halua että kavereille, sukulaisille tai entisille poikaystäville ois tullut paha mieli. Itse voin niin pahoin etten monesti pysty muuta kuin tuijottamaan seinää koko päivän ja itkemään. En käy töissä, mun tän hetkinen mies elättää mut. Tätä suhdetta ennen elin sossurahoilla vuosikaudet. Ketään ei kiinnosta että mä kidun täällä, ulkopuoliset ja viranomaiset ei nää mussa mitään vikaa, ja mies alkaa itkemään ja vaatii mua jäämään kun sanon että haluisin kuolla. Hän eikä kukaan muu ymmärrä miltä tuntuu kitua lähes 30 vuotta putkeen. Mä en nää mun elämässä mitään järkeä, en suuntaa ylöspäin, eikä kukaan halua auttaa mua. Ei ole ketään joka ymmärtäisi edes lähelle miltä musta tuntuu ja millaista mun elämä on tähän mennessä ollut.
En nää miten tää tulis tästä koskaan muuttumaan. Kuka ottaa töihin 30v ihmisen jolla ei oo koulutusta eikä tyyliin yhtään työkokemusta. En tiedä pystyisinkö edes työntekoon, kaikista aikaisemmista paikoista oon vaan jäänyt ilmoittamatta pois n. 2kk jälkeen työsuhteen alkamisesta. Ahdistaa vaan liikaa olla ihmisten keskellä ja esittää että kaikki on hyvin, kun oikeasti tekis mieli karjua ihmisille että olen katkera heille siitä että heillä on normaali elämä ja normaalit ongelmat. Olen niin vihainen tästä kaikesta että oikeasti haluaisin tappaa ensin vanhempani ja sitten itseni. En voi tälle mitään, ja mitä enemmän vuosia kuluu, sen vihaisemmaksi tulen.
Sanokaa te, koska on lupa luovuttaa ja tappaa itsensä muiden tunteista välittämättä?
Oon oikeasti halunnut kuolla 15-vuotiaasta asti, mut oon silti aina ollut tappamatta itseäni kun en halua että kavereille, sukulaisille tai entisille poikaystäville ois tullut paha mieli. Itse voin niin pahoin etten monesti pysty muuta kuin tuijottamaan seinää koko päivän ja itkemään. En käy töissä, mun tän hetkinen mies elättää mut. Tätä suhdetta ennen elin sossurahoilla vuosikaudet. Ketään ei kiinnosta että mä kidun täällä, ulkopuoliset ja viranomaiset ei nää mussa mitään vikaa, ja mies alkaa itkemään ja vaatii mua jäämään kun sanon että haluisin kuolla. Hän eikä kukaan muu ymmärrä miltä tuntuu kitua lähes 30 vuotta putkeen. Mä en nää mun elämässä mitään järkeä, en suuntaa ylöspäin, eikä kukaan halua auttaa mua. Ei ole ketään joka ymmärtäisi edes lähelle miltä musta tuntuu ja millaista mun elämä on tähän mennessä ollut.
En nää miten tää tulis tästä koskaan muuttumaan. Kuka ottaa töihin 30v ihmisen jolla ei oo koulutusta eikä tyyliin yhtään työkokemusta. En tiedä pystyisinkö edes työntekoon, kaikista aikaisemmista paikoista oon vaan jäänyt ilmoittamatta pois n. 2kk jälkeen työsuhteen alkamisesta. Ahdistaa vaan liikaa olla ihmisten keskellä ja esittää että kaikki on hyvin, kun oikeasti tekis mieli karjua ihmisille että olen katkera heille siitä että heillä on normaali elämä ja normaalit ongelmat. Olen niin vihainen tästä kaikesta että oikeasti haluaisin tappaa ensin vanhempani ja sitten itseni. En voi tälle mitään, ja mitä enemmän vuosia kuluu, sen vihaisemmaksi tulen.
Sanokaa te, koska on lupa luovuttaa ja tappaa itsensä muiden tunteista välittämättä?