Elämä sekaisin, siis kaikki: parisuhde, vuorokausirytmi, syöminen

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Sekaisin
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
S

Sekaisin

Vieras
Eron uhka leijuu ilmassa. En tiedä enää onko se oikea ratkaisu vai elämäni virhe. Vatvon parisuhdetta päivät ja yöt sohvalla maaten läppäri sylissä. Nytkin nukuin klo 8-13. En ole kohta kahteen viikkoon syönyt melkein mitään, en vain pysty, ruokahalu on täysin kateissa. Olen työttömänä, enkä jaksa alkaa hakea töitä. Kaikki siis ihan sekaisin. Auttakaa mua saamaan jostain kiinni.
 
Jos mies ei ole kaikinpuolin hyvä, niin jätä se.

Sitten vaan työkkärin kurssille/ammatinvaihtoon/paikkakunnanvaihtoon/töihin. Ei se sen kummempaa ole. Miehiä on maailma pullollaan.
 
No mies on kyllä hyvä, mutta en nyt tiedä kaikin puolin. Siis meillä on ongelmana ollut ns. kevytsuhde, eli vaikka ollaan oltu vuositolkulla yhdessä niin ei ole ollut syvää tunneyhteyttä. Ei ole mitään alkoholia tai muita päihteitä kuviossa. Ei pettämistä tai väkivaltaa. En tiedä onko enää myöhäistä pelastaa tätä suhdetta. Kaikki pitäisi rakentaa alusta. Nyt vasta havahduin tähän tyhjyyteen, ei me kumpikaan vaan olla osattu tarttua asioihin ajoissa. Tuntuu, että oon ihan riippuvainen miehestä, mun pitäis saada itteni omille jaloilleni ja itsenäistyä, mutta voiko tämä suhde sitten enää jatkua? Hirvittää...
 
kaikki on kiinni siitä, onko lapsia.

joskus silti ollaan yhdessä ihan hyvistä syistä vaikkei niitä enää muisteta, ja keveys suhteessa johtuu pitkästä vuoronperään loukkaantumisen kierteestä tai keskenkasvuisuudesta. Molempia voi alkaa korjaamaan ja kannattaakin, koska kukaan ei menetä siinä muuta kuin aikaa. Korjaamiseen käytetty aika on usein hyvin käytettyä aikaa.
 
Kuutisen vuotta melkein yhdessä, ei ole lapsia, ei olla naimisissa. Musta on kai vuosikaudet jo tuntunut, että jotain puuttuu, siis joku sellainen helppous olla toisen kanssa. Voiko sille mitään tehdä? Voiko olla että olen vain niin epäitsenäinen tyyppi ja riippuvainen miehestä, että se aiheuttaisi sen, että jatkuvasti mieltä kaihertaa joku epämääräinen tunne. Tuntuu, että vasta nyt olen aikuistumassa, enkä tiedä kestääkö suhde tätä kasvukriisiä ilman että kasvan liian kauaksi miehestä.

Entä miten kannattaa alkaa yrittää syödä, kun tosiaan kaksi viikkoa on mennyt niin, että olen syönyt päivässä ehkä kaksi palaa leipää ja lasin maitoa. Yritänkö vain vähitellen lisätä? Olen laihtunutkin varmaan kolmisen kiloa, mikä on tosi paljon mulle, kun olin normaalipainoinen/hoikka jo ennestään.
 
[QUOTE="eee";27782922]Ehkä sulle tekisi hyvää olla välillä yksinkin. Itsenäistyä ja kasvaa oikeasti aikuiseksi, joka pystyy olemaan myös yksin ja huolehtimaan itsestään.[/QUOTE]

Niin, mutten pääse yli siitä ajatuksesta, että tämä mies olisi voinut olla se oikea, kunhan ajoitus olisi ollut toinen... Oltaispa me tavattu vaikka kaksi vuotta sitten... Ei ole kohta aikaa enää saada lapsiakaan, jos ei ala toimia sen eteen. Kamala kriisi :(
 
[QUOTE="Aloittaja";27782952]Niin, mutten pääse yli siitä ajatuksesta, että tämä mies olisi voinut olla se oikea, kunhan ajoitus olisi ollut toinen... Oltaispa me tavattu vaikka kaksi vuotta sitten... Ei ole kohta aikaa enää saada lapsiakaan, jos ei ala toimia sen eteen. Kamala kriisi :([/QUOTE]

No pystyisittekö pitämään taukoa? Muuttaisitte erillenne ja katsoisitte miltä se tuntuu, asuisitte erillänne vaikka vuoden - jos ihan oikeasti olette ne oikeat toisillenne ja vielä vuoden päästäkin teillä olisi se olo, niin palaisitte yhteen varmempina rakkaudestanne? Ei tuo epävarmuus oikein hyvältä kuulosta...
 
[QUOTE="Aloittaja";27782637]No mies on kyllä hyvä, mutta en nyt tiedä kaikin puolin. Siis meillä on ongelmana ollut ns. kevytsuhde, eli vaikka ollaan oltu vuositolkulla yhdessä niin ei ole ollut syvää tunneyhteyttä. Ei ole mitään alkoholia tai muita päihteitä kuviossa. Ei pettämistä tai väkivaltaa. En tiedä onko enää myöhäistä pelastaa tätä suhdetta. Kaikki pitäisi rakentaa alusta. Nyt vasta havahduin tähän tyhjyyteen, ei me kumpikaan vaan olla osattu tarttua asioihin ajoissa. Tuntuu, että oon ihan riippuvainen miehestä, mun pitäis saada itteni omille jaloilleni ja itsenäistyä, mutta voiko tämä suhde sitten enää jatkua? Hirvittää...[/QUOTE]

tähän voin pikkusen samaistuakin sun kanssa. Eli oon ollu koko vuoden sairaslomalla oikein kahden diagnoosin takia, en tiedä milloin pystyn palaamaan töihin, ja arkisissa asioissa miehestä liian riippuvainen. Alussa ajattelin, että eihän tässä mitään, onhan se mun oma mies.. kun en siis aina pääse ylös sängystä ajaminen ja muu kielletty..mut kauheetahan se on, miehellä kuitenkin omat työt ja aikataulut. Ois se ihanaa kun sais olla riippuvainen ihan omasta itsestään. Muuten en tohon osaa sanoa, muuta kun että pitkissä suhteissa kaikille tulee aikoja jolloin on "risteyksessä". Älä anna sen parisuhteen nyt ihan sun kaikkea elämää sotkea.
 
Ollaan me taukoa mietittykin, mutta jotenkin tulee niin ahdistunut olo siitä. Olla nyt vuosi erillään ja ehkä elätellä toiveita jatkosta, ja sitten jos saisikin kuulla vuoden kluttua toiselta, ettei hän välitä enää... :( Mutta pitäiskö luottaa siihen, että jos tää on tarkoitettu niin palattais sitten kuitenkin yhteen?

Newbie, jotenkin ihanaa, että joku tavoittaa tätä fiilistä. Mä en tiiä, musta tuntuu, että kun ajattelen sitä miten paljon mies kantaa vastuuta, niin tunnen tosi helliä tunteita miestä kohtaan. Ja sitten kuitenkin on se joku epävarmuus, kun ollaan yhdessä. Ja sitten olenkin ihan sekaisin, kun en tiedä, onko ongelma todellinen vai oman pään sisällä.
 

Yhteistyössä