Elämä näyttää jälleen valoisalta!

[valoa tunnelissa]

Aloitin mielialalääkityksen vajaat kaksi kuukautta sitten ja nyt voin iloisena todeta että kyllä kannatti. Terveyskeskuksen lääkäri oli mahtava tapaus. Kertoi kysymättäkin etten ole tulossa hulluksi ja nämä nykyajan äitien masennukset johtuvat pääosin siitä kun ei ole sitä isoa perhettä ja sukua enää tukemassa äitejä niin hyvinä kuin huonoina aikoina. Ennenhän oli tosi laaja tukiverkosto ja auttavat mummut ja tädit ja sedät samassa pihapiirissä. Vanhempien ei tarvinnut kantaa yksin vastuuta kasvatuksesta ja oli hyvän kokemuksen omaavat aina valmiina auttamaan.

Suosittelen kaikille masennuksesta, paniikkihäiriöistä, ahdistuksesta, epätodellisesta olosta kärsiville äideille käyntiä oman terveysaseman lääkärillä. Sieltä saa lähetteen tarvittaessa mielenterveystoimistoon ja mahdollisesti reseptin väliaikaiseen lääkitykseen, joka on ainakin aluksi todettu olevan korvaamaton apu tässä toipumisessa. Lääkityksessä ei ole mitään hävettää, päinvastoin. Se on parasta mitä voit tehdä itsesi ja lastesi hyväksi. Minä olen elävä esimerkki siitä että masennuksesta voi parantua. Tiedän, että vielä menee kuukausia kunnes voin sanoa olevani täysin terve.

Tiedän tunteen kun jokainen sekunttisattuu ja paljon... :hug:

 

[Ihminen]

Onnitteluni! Olen kokenut samoin. Kannattaa hakea apua, siitä todella hyötyy. Lääkkeitä käytän, enkä häpeä yhtään. Ei mielenterveysongelmat ole yhtään sen kummempia kuin fyysisetkään sairaudet. Paitsi että voivat olla tuskallisempia. Ihmisiä ei saa leimata. Lääkkeillä korvataan ne aineet (esim. serotoniini) joita elimistö ei aina itsestään tuota. Samoin kuin esimerkiksi diabeetikot jotka tarvitsevat insuliinia jos haima ei tuota sitä tarpeeksi. Ymmärrän jokaista masentunutta tai ketä vain kärsivää lähimmäistäni. Voi kun voisin jotenkin auttaa. Ainakin pyydän, hakekaa apua ennen kuin tilanne ehtii liian pahaksi... :heart:

 

[harmailee häpeissään]

mut mitähän se lääkäri keroits äidille, joka on ollu masentunu sellasesta 11 vuotiaasta, eli jo paljon ennen lapsia. käyny välillä hoidossa ja välillä ei, ollu välillä parempi mut se romahdus tulee kerta tosensa jälkeen aina pahempana, eikä tunnelin päässä oo valoa näkyny koskaan. aina välillä tuntuu että näkyis, mut se on harhaa. ja sairauden nimi on siis syklomania, josta mulla ei oo diagnoosia koska ei oo ikää tarpeeksi. joten en siis saa siihen lääkitystä, enkä välttämättä haluaisikaan. on tapana ottaa jopa särkylääkkeitä liikaa koska pelkään kipua, varsinkin sitä psyykkistä ihan sairaalloisesti, ja yrittäisin "varmuuden vuoksi" lääkitä itseäni liikaa. toisaakta taas terapia ei tehoa, koska mä en oo koskaan oppinu puhumaan tästä, just siinä tunnin ajan voi olo olla ihan hyvä, enkä yksinkertasesti löydä sanoja, tai välttämättä muista miltä se alamäki tuntuu.
jos sanotaan että masennuksesta parantuminen täydellisesti kestää tuplasti sen mitä sairaus on kestäny ennen hoitoon menoa, ni tarkottaako tää sitä että mä oon terve vasta 18 vuoden päästä? ja silloinki alttius siihen säilyy. mä en halua että mun koko elämä on yhtä vuoristorataa, mä en halua että se vaikuttaa koko perheeseen, ja ennen kaikkea mä en jaksa sitä enää.
vaikka mulla ei oo aikomustakaan tehdä sitä, väkisinkin tulee mieleen, että jos otan tarpeeksi Norflexia, pysähtyykö mun sydän?

ja jotta kukaan ei nyt ajattele että joku teinari taas valittaa vaikeaa elämää, ni sanon että pakko tästäki on jonnee puhua, kun en irl saa sanottua edes miehelle mikä on syynä öisiin itkuihin ja unettomuuteen. en ykinkertaisesti löydä sanoja selittämään miltä musta tuntuu, ja kun sanon ettei oo mikään, ni mies syyttää mua ku en anna sen nukkua ja sen seuraavasta päivästä töissä tulee helvettiä. hiljaa mielessä ajattelen katkerana, että mitäs mä, kun mun koko elämä on sitä? lukuun ottamatta tietenki niitä ihanan euforisia maanisia kausia, mut niistä ei koskaan selviä ilman heti sen jälkeen alkavaa raastavaa masennusta.

 

[taustalla]

\

Aloitin mielialalääkityksen vajaat kaksi kuukautta sitten ja nyt voin iloisena todeta että kyllä kannatti. Terveyskeskuksen lääkäri oli mahtava tapaus. Kertoi kysymättäkin etten ole tulossa hulluksi ja nämä nykyajan äitien masennukset johtuvat pääosin siitä kun ei ole sitä isoa perhettä ja sukua enää tukemassa äitejä niin hyvinä kuin huonoina aikoina. Ennenhän oli tosi laaja tukiverkosto ja auttavat mummut ja tädit ja sedät samassa pihapiirissä. Vanhempien ei tarvinnut kantaa yksin vastuuta kasvatuksesta ja oli hyvän kokemuksen omaavat aina valmiina auttamaan.

Suosittelen kaikille masennuksesta, paniikkihäiriöistä, ahdistuksesta, epätodellisesta olosta kärsiville äideille käyntiä oman terveysaseman lääkärillä. Sieltä saa lähetteen tarvittaessa mielenterveystoimistoon ja mahdollisesti reseptin väliaikaiseen lääkitykseen, joka on ainakin aluksi todettu olevan korvaamaton apu tässä toipumisessa. Lääkityksessä ei ole mitään hävettää, päinvastoin. Se on parasta mitä voit tehdä itsesi ja lastesi hyväksi. Minä olen elävä esimerkki siitä että masennuksesta voi parantua. Tiedän, että vielä menee kuukausia kunnes voin sanoa olevani täysin terve.

Tiedän tunteen kun jokainen sekunttisattuu ja paljon... :hug:

Hienoa, onneksi olkoon paremmasta käänteestä :flower:
Tuota tukiverkoston puutetta ei voi korostaa tarpeeksi. On kamalaa miten moni häpeää sitä että ei pärjää, vaikka on ihan luonnollista näissä oloissa tuntea masennusta ja ahdistusta. Noita ymmärtäviä terveyskeskuslääkäreitä saisi vain olla enemmän... Mutta niin kauan on vain jaksettava etsiä tahoa joka kuuntelee, kunnes saa empaattisen lääkärin/terapeutin itselleen

 

[taustalla]

mä varasin tänään ajan lääkärille ja menen sinne piakkoin.mulla tuli ekan kerran ahdistus kuvioon jo 7vuotta takaperin ja se on välillä pitkään poissa kunnes taas tulee tosi inhottavana olona yhtäkkii taas pintaan.lähinnä mulla se on jonkunasteista paniikkihäiriötä (ehkä) koska suurin ongelma mulla on se että joudun tarkkailemaan omaa hengittämistä ihan liian kanssa etten vaan ala sitte hyperventiloida.pahinta on usein illalla eli en pysty alkaa nukkumaan kun tuntuu ettei hengitys kulje ja sit on vähän paniikki päällä että entäs jos nyt nukahdan niin heräänkö enää koskaan?! viimeksi eilen illalla valvoin yli kaksi tuntia ja aamulla olo on sitte tosi väsynyt.
olen tähän asti koittanut vaan kestää mutta nyt täällä palstalla on ollut niin paljon asiaa aiheesta että ekan kerran tuli itelle jo sellainen olo että jos lääkettä on kerran saatavissa nii nyt tämä mamma menee lääkärille ja pyytää sitä lääkettä. =) toiveet on suuret että jopa minä voin elää täysin normaaliakin elämää ilman näitä ahdistuksia.kolme kertaa olen ollut terapiassakin mutta ei se tätä oloa poista joskin helpottaa hetkellisesti.
pahinta tässä on melkein se että kun ahdistaa niin ei jaksa keskittyä lapsiinkaan täysipainoisesti kun oma ahdistus hermostuttaa.eli hermot on tosi tiukalla ja tulee äyskittyä lapsille sitä omaa huonoa oloa. :ashamed: syyttömiähän ne ovat. :ashamed:
monesti kapinoin että miksi muut osaa hengittää normaalisti ja mulle se on niin vaikeeta.mistä tää oikein johtuu???sitä tuskin saan koskaan tietää... :/ mitään kovin ihmeellistä ei elämäntilanteissa ainakaa ole jotka olis tän silloin aikanaan ekan kerran aiheuttanut.nyt niistä ei sitte pääse eroon.
voi että kuinka toivon että saisin oikean lääkityksen.se on tällä hetkellä toiveista suurin =)
ehkä se minunkin elämä tästä vielä kirkastuu?!
voimia kaikille samassa tilanteessa oleville ja hakekaa apua aikasemmin kuin minä nyt teen.