A
ammaei
Vieras
Huoohh.. kun tietäis taas mitä sitä tekis elämällään. Kaikki asiat heittää mielessä ihan kuperkeikkaa.. 
Vuos sitte jos mulle olis kerrottu että asut muuten toisellapuolen suomea nii olisin vaan nauranu räkäsesti. SIlloin kaikki oli hyvin, meillä molemmilla oli työt, lapsilla mahtava hoitaja ja kaikki "elämää varten" valmiiksi laitettu.. pienessä kaupungissa, mutta kuitenkin. se tiedettiin että jos jäädään työttömiksi, ei enää ole mitään mahdollisuutta sinne jäädä, mutta en nyt olis uskonut että niin hullusti sentään kävis että molemmat jäis.. noh vuoden alusta ensin työttömäksi jäi ukko, sitten kesällä minä.. mulle avautui toinentyömahdollisuus isommalta paikkakunnalta ja jonnekkin kun oli pakko lähteä, niin sinne sitten.
oma koti meni myyntiin ja kaikki kamppeet ahdettiin rivaripätkään. Ihan mielellään me lähdettiin, vaikka tiedettiin että tosi rankkaa tule olemaan, ei sukulaisia, ei kavereita ei KETÄÄN täällä.. ajateltiin vaan että tää oli ennustettavissa, tuolta huonolta työllistymisalueelta pois oli lähdettävä ja uusia koke,muksia on aina kiva saada. Mutta Nyt pitäis taas osata alottaa alusta, miten sitoa jälleen ystävyyssuhteita, ja opetella tuntemaan kaupunkia ja kutsumaan tätä rivaripätkää kodikseen. Lapset on saanut kavereita kyllä, mutta miten me aikuiset? ei enää tässä iässä niin helppoa ole..
ei o omaa kasvimaata jota jyllätä, eikä lapsilla omaa leikkimökkiä tai omia leluja, kaikki ovat pihalla "yhteisessä" käytössä.. nyt täytynee vain elää siinä uskossa että ehkä se oma koti taas osuu kohdilleen?? tuntuu niin kamalan syylliseltä tämä olo, kun lapset on pitänyt "repiä" omasta tutusta kodista ja sukulaisten luota muualle, vaikka heidän parastaanhan myös tässä on ajateltu. niin kovasti kun siihen kotiin silloin rakastui, ja sen eteen teki.. Mutta, ei auta, elämässä täytyy vain valintoja tehdä..
Tätä tilannetta ei yhtään helpota se että pikkusisaruksen suunnittelua ollaan tehty jo parisen vuotta.. oikeeta aikaa ei o tullu, ja sitten kun se olis ollu niin työt loppu.. nyt sitten taas.. kehtaako heti uudessa kaupungissa ja "uudessa työssä" aloittaa vauvaloman? työn sivussa haluaisin myöskin kouluttaa itseäni, joka sen parisen vuotta veisi, siis kummin tekisin, työ ja koulu vaiko ihana vauva-aika? puhumattakaan siitä, että minä kun en tunne rivaria kodikseni, niitä kärryjäkin olisi ihana lykkiä jossain muualla, oman talon rauhassa.. nyt vain olisi hyvä hetki verrattuna isompiin lapsiin, ikäerä jäisi juuri sopivaksi..
sori, on vaan niin pahaolo, että pakko purkaa jonnekkin, tosiaan kun täälä ei ketään meillä ole.. kun ei tiedä mitä tekis, milloin ja miten.. kaikki on niin uutta.. ihan kivaa, mutta silti osittain ahdistavaa, kun ei tiedä mistä alottais.. kiitos jos joku jaksoi lukea..
Vuos sitte jos mulle olis kerrottu että asut muuten toisellapuolen suomea nii olisin vaan nauranu räkäsesti. SIlloin kaikki oli hyvin, meillä molemmilla oli työt, lapsilla mahtava hoitaja ja kaikki "elämää varten" valmiiksi laitettu.. pienessä kaupungissa, mutta kuitenkin. se tiedettiin että jos jäädään työttömiksi, ei enää ole mitään mahdollisuutta sinne jäädä, mutta en nyt olis uskonut että niin hullusti sentään kävis että molemmat jäis.. noh vuoden alusta ensin työttömäksi jäi ukko, sitten kesällä minä.. mulle avautui toinentyömahdollisuus isommalta paikkakunnalta ja jonnekkin kun oli pakko lähteä, niin sinne sitten.
oma koti meni myyntiin ja kaikki kamppeet ahdettiin rivaripätkään. Ihan mielellään me lähdettiin, vaikka tiedettiin että tosi rankkaa tule olemaan, ei sukulaisia, ei kavereita ei KETÄÄN täällä.. ajateltiin vaan että tää oli ennustettavissa, tuolta huonolta työllistymisalueelta pois oli lähdettävä ja uusia koke,muksia on aina kiva saada. Mutta Nyt pitäis taas osata alottaa alusta, miten sitoa jälleen ystävyyssuhteita, ja opetella tuntemaan kaupunkia ja kutsumaan tätä rivaripätkää kodikseen. Lapset on saanut kavereita kyllä, mutta miten me aikuiset? ei enää tässä iässä niin helppoa ole..
ei o omaa kasvimaata jota jyllätä, eikä lapsilla omaa leikkimökkiä tai omia leluja, kaikki ovat pihalla "yhteisessä" käytössä.. nyt täytynee vain elää siinä uskossa että ehkä se oma koti taas osuu kohdilleen?? tuntuu niin kamalan syylliseltä tämä olo, kun lapset on pitänyt "repiä" omasta tutusta kodista ja sukulaisten luota muualle, vaikka heidän parastaanhan myös tässä on ajateltu. niin kovasti kun siihen kotiin silloin rakastui, ja sen eteen teki.. Mutta, ei auta, elämässä täytyy vain valintoja tehdä..
Tätä tilannetta ei yhtään helpota se että pikkusisaruksen suunnittelua ollaan tehty jo parisen vuotta.. oikeeta aikaa ei o tullu, ja sitten kun se olis ollu niin työt loppu.. nyt sitten taas.. kehtaako heti uudessa kaupungissa ja "uudessa työssä" aloittaa vauvaloman? työn sivussa haluaisin myöskin kouluttaa itseäni, joka sen parisen vuotta veisi, siis kummin tekisin, työ ja koulu vaiko ihana vauva-aika? puhumattakaan siitä, että minä kun en tunne rivaria kodikseni, niitä kärryjäkin olisi ihana lykkiä jossain muualla, oman talon rauhassa.. nyt vain olisi hyvä hetki verrattuna isompiin lapsiin, ikäerä jäisi juuri sopivaksi..
sori, on vaan niin pahaolo, että pakko purkaa jonnekkin, tosiaan kun täälä ei ketään meillä ole.. kun ei tiedä mitä tekis, milloin ja miten.. kaikki on niin uutta.. ihan kivaa, mutta silti osittain ahdistavaa, kun ei tiedä mistä alottais.. kiitos jos joku jaksoi lukea..
